suhteen suhteellinen epävarmuus

anna sille aikaa. vuosi on kuitenkin suhteellisen lyhyt aika, varsinkin miehelle :) tottakai on tärkeää tietää, että molemmat on suhteessa samoilla linjoilla, että molemmat haluaa sitä yhtä paljon.

sanoisin vain, että jos nyt kaikki tuntuu hyvältä ja mies vastaa toiveitasi kumppanista, anna ajan kulua. siinä vaiheessa kun alatte suunnittelemaan yhteenmuuttoa, pitäis tulevaisuudenkuvienkin hieman seljetä ja molempien pystyä näkemään toisensa yhteisessä tulevaisuudessa.

toki on totta, ettei seurustelussa ole kovastikaan järkeä, jos toinen ei millään voi nähdä olevansa ko. kumppanin kanssa tulevaisuudessa.

mutta älä kiirehti, anna omille ja hänen ajatuksilleen aikaa. ensimmäinen vuosi on kuitenkin ihastusta ja rakastumista, arki ja ihmisen todelliset kasvot tulevat sieltä sitten vähitellen esiin.. :)

tuntuu suuriosa nykyisistä suhteista rakentuvan, naimisiin mennään ihastuksen kanssa, ei niinkään oikean ihmisen. Yhteisistä tavotteista ei vakavasti keskustella, kunhan luullaan että se rakkaus sitten vie elämän onnelaan. Siinäpä sitten onkin sellainen yhtälö josta osa eroja muhii.
Noissa pähkäilyissäsi olet harvinaisen oikeassa, älä lannistu vaan vie asiaa eteenpäin. Sinulla on avaimet välttää aivan väärän kumppanin valinnassa, rehellisyyttä se vaatii tietenkin molemmilta, jos et sitä pysty toisesta löytämään, niin harkitse tarkkaan suhteen eteenpäin viemistä.

Aivan kuin minä olisin tuon kirjoittanut!!
Minua vaivaa itseäni myös aivan suunnattomasti se, että poikaystäväni ei ilmeisesti halua edes suunnitella tulevaisuutta. Olemme onnellisia tässä hetkessä, mutta itse tiedän, että haluaisin olla onnellinen hänen kanssaan myös vuosien ja vuosikymmentenkin kuluttua.

Olemme seurustelleet reilun vuoden, mutta mitään puhetta ei ole yhteenmuuttamisesta hänen puoleltaan ollut -toki on aika aikaistakin vielä, mutta että hän ei pysty edes kuvittelemaan asiaa.

Haaveilen usein, että joskus vuosien päästä olisin naimisissa, ehkä lapsia ynnä muuta elämään kuuluvaa. Poikaystäväni taas sanoo, että on aivan utopistista, että hänellä koskaan olisi lapsia, saatika että hän olisi naimisissa.
Monesti mietin, että mitä helvetin järkeä on jatkaa tällaista suhdetta, jossa tulevaisuuden haaveet ovat aivan erilaiset. Ei minulle tarvi tässä vaiheessa vielä ikuista rakkautta vannoa, eikä avioliittoa luvata. Minulle riittäisi se, että toisellakin olisi sellainen tulevaisuuden haave. Silloin tällä suhteella olisi mahdollisuus joskus edes kehittyä sille asteelle.

Pitääkö tässä hetkessä vaan olla? Katsoa ja jatkaa, ja sitten taas viiden vuoden päästä huomata, että ei tästä tullutkaan sen pidempää. sitten kun alkaa jo olla itselle liian myöhäistä iän puolesta edes suunnitella lapsia tai tulevaisuutta miehen kanssa.

Kuvitteletko todella pystyväsi suunnittelemaan elämäsi etukäteen.
Elämä tulee eteen sellaisena kuin tulee, jos alat suunnittelemaan ja haaveilemaan, se jää elämättä...

jos kuitenkin löytyis joku vetävämpi ja parempi.

Alle 30:t miehet pelkäävät kuollakseen, että kissa muuttuu lehmäksi. Jos kaikki on hyvin, niin miksi sitä mennä muuttamaan. "Älä koskaan ikinä muutu..." lauletaan laulussakin.

Nainen taas tulee onnettomaksi ilman jatkuvaa muutosta. Elämän täytyisi mennä johonkin silläkin uhalla, että se menee aivan väärillä raiteilla.

Yhteenmuutto, kihlat, häät, lapset ja suuri tyhjyys, kun kaikki haaveet on toteutettu. Vaan eipä hätää, nainen voi aina aloittaa uuden kierroksen. Vanha kelpaa elatusmaksujen maksajaksi, uusi mukamas parempi mies sängyn lämmittäjäksi. Niin se menee.

Kuka mies vapaaehtoisesti lähtee tuohon niin ennalta arvattavaan kiertokulkuun? Ja sitten vielä ihmetellään, miksei nuoria miehiä kiinnosta sitoutuminen.

Meillä on kans hieman samantyyppinen "ongelma". Ollaan tunnettu ja seurusteltu muutamia vuosia ja aina kun otan puheeksi muuttamisen yhteen (mikä olisi meidän tilanteessa mun mielestä järkevää) tulee aina riitaa. Musta olis ihanaa haaveilla yhteisestä kodista, lapsista en niin vielä tässä vaiheessa perusta mutta yhteinen koti ja kaikki siihen liittyvä tuo aina jonkinlaista kitkaa meidän välille.

Ollaan joskus asuttu yhdessä ja se päättyi hieman huonosti mutta siitä asiasta on keskusteltu ja toivonkin ettei se vaikuttaisi enää tulevaisuuteen.

Mutta olen kyllä huomannut tämän asian vaikeuden jo kauan, enkä ole mielestäni painostanut vaan yrittänyt puhua siihen malliin että ukko hieman vain miettisi asiaa ja ehkä tottuisi ajatukseen että joutuis kattelemaan tän mamman naamaa päivästä toiseen (kattoo se kyllä nytkin päivittäin).

Muilla samanlaista? Onko se sitten sitoutumiskammoa vai?