Herättäkööt tämä avaus kaikki negatiiviset ihmisen, sama se. Ehkä joukosta löytyy joku sellainenkin, joka todella osaa auttaa.
Olen menettänyt sydämeni kurdille. Perheeni ja iso osa ystävistäni kuitenkaan tuskin häntä koskaan hyväksyisi. Jos hänet "valitsen", menetän paljon. Esimerkiksi mahdollisesti kotimaani. On hänkin rivien välissä vihjannut, että voisimme ainakin jossakin elämän vaiheessa asua Suomessakin, mutta toisaalta, jos kaikki kääntää minulle selkänsä, niin mitä minä Suomessa teen?? (Tämä mies on myös kotoisin länsimaasta, eli en ole mahdollisestikaan lähdössä mihinkään slummiin tms.)
Mies ei ole myöskään mikään pizzanpaistaja, vaan yliopisto-opiskelija. Sitä arvostan, koska itsekin opiskelen. Mutta tiedän toki hänen toiveensa siitä, että urakeskeistä naista hän ei halua. Hän on kuitenkin moderni muslimi, ja ymmärtää sen, että haluan töissä käydä. Olennaista on se, että se ei saa mennä perheen edelle. Ei myöskään hänellä. Ja kyllähän itsekin vastusta lasten laittamista hoitoon 6kk vanhana...
Olen myös hyvin tietoinen hänen näkemyksistään miehen ja naisen välisistä ystävyyssuhteista. Eli niitä ei ole. Mutta ehkä siksi, että olen niin itsenäinen ja menestyväkin nainen, niin arvostan sellaista kohtuullisen voimakasta mustasukkaisuutta. Hän ei peittele sitä, ja puhuu kaikesta avoimesti, kun kysyn.
Kulttuurista hän haaveilee, että voisi syntyä meidän kulttuurimme. Minun ei tarvitse uskontoani vaihtaa hänen mielestään koskaan, vaikka oikea-oppinen muslimi ei ateistia voikaan vihille viedä. Hän ei noudata uskontonsa sääntöjä niin orjallisesti, rakkaus menee edelle. Mutta joissakin asioissa toki on ristiriitoja välillämme. Hän kuitenkin arvostaa minun taustaani, ja haluaisi että jos meille perhe tulisi, niin tapoihimme ottaisimme ne parhaat ja juuri meille sopivimmat molempien taustasta.
Hän tuntuu varoittelevan minua välillä. Hän kertoo välillä kun henkeviä puhumme, vain huonoista puolistaan. Ikään kuin työntää minua pois... Toisaalta ne asiat eivät ole saaneet minua lähtemään. En tiedä mitä tehdä. En todellakaan. Hän lähtee pian pois Suomesta. Menenkö perässä ja otan riskin? Eihän minulla olekaan hävittävänä kuin kaikki... Mutta jos en tee mitään, niin kadunko aina?
Kysyin häneltä, että mitä hän tekee, jos tulen perässä. Annoin aikaa miettiä. Hän sanoi, että hänen todella täytyy pohtia että uskooko hän, että voisi tehdä MINUA onnelliseksi koskaan. Se on hänelle kunniakysymys. Yksi asia mikä häntä vaivaa on se, että minulla on rahaa huomattavia summia, ja hän on ns. tavis. Kurdin ylpeydelle se on iso asia... Mutta ei kai se saa meitä estää olemasta yhdessä? En vielä ymmärrä kunnian merkitystä riittävästi.
Vaan empä ymmärrä juuri mitään tällä hetkellä... Miten juuri minulle kävi näin? Tuntuu vain mahdottomalta häntä unohtaa. Ikääkin on jo sen verran, että kun aiemmat suhteet ovat kaatuneet siihen, että sydämessä ei oikein ole tuntunut missään, niin ei haluaisi että tämä mikä tuntuu ja lujaa, kaatuu sitten kaikkeen muuhun...
Olen menettänyt sydämeni kurdille. Perheeni ja iso osa ystävistäni kuitenkaan tuskin häntä koskaan hyväksyisi. Jos hänet "valitsen", menetän paljon. Esimerkiksi mahdollisesti kotimaani. On hänkin rivien välissä vihjannut, että voisimme ainakin jossakin elämän vaiheessa asua Suomessakin, mutta toisaalta, jos kaikki kääntää minulle selkänsä, niin mitä minä Suomessa teen?? (Tämä mies on myös kotoisin länsimaasta, eli en ole mahdollisestikaan lähdössä mihinkään slummiin tms.)
Mies ei ole myöskään mikään pizzanpaistaja, vaan yliopisto-opiskelija. Sitä arvostan, koska itsekin opiskelen. Mutta tiedän toki hänen toiveensa siitä, että urakeskeistä naista hän ei halua. Hän on kuitenkin moderni muslimi, ja ymmärtää sen, että haluan töissä käydä. Olennaista on se, että se ei saa mennä perheen edelle. Ei myöskään hänellä. Ja kyllähän itsekin vastusta lasten laittamista hoitoon 6kk vanhana...
Olen myös hyvin tietoinen hänen näkemyksistään miehen ja naisen välisistä ystävyyssuhteista. Eli niitä ei ole. Mutta ehkä siksi, että olen niin itsenäinen ja menestyväkin nainen, niin arvostan sellaista kohtuullisen voimakasta mustasukkaisuutta. Hän ei peittele sitä, ja puhuu kaikesta avoimesti, kun kysyn.
Kulttuurista hän haaveilee, että voisi syntyä meidän kulttuurimme. Minun ei tarvitse uskontoani vaihtaa hänen mielestään koskaan, vaikka oikea-oppinen muslimi ei ateistia voikaan vihille viedä. Hän ei noudata uskontonsa sääntöjä niin orjallisesti, rakkaus menee edelle. Mutta joissakin asioissa toki on ristiriitoja välillämme. Hän kuitenkin arvostaa minun taustaani, ja haluaisi että jos meille perhe tulisi, niin tapoihimme ottaisimme ne parhaat ja juuri meille sopivimmat molempien taustasta.
Hän tuntuu varoittelevan minua välillä. Hän kertoo välillä kun henkeviä puhumme, vain huonoista puolistaan. Ikään kuin työntää minua pois... Toisaalta ne asiat eivät ole saaneet minua lähtemään. En tiedä mitä tehdä. En todellakaan. Hän lähtee pian pois Suomesta. Menenkö perässä ja otan riskin? Eihän minulla olekaan hävittävänä kuin kaikki... Mutta jos en tee mitään, niin kadunko aina?
Kysyin häneltä, että mitä hän tekee, jos tulen perässä. Annoin aikaa miettiä. Hän sanoi, että hänen todella täytyy pohtia että uskooko hän, että voisi tehdä MINUA onnelliseksi koskaan. Se on hänelle kunniakysymys. Yksi asia mikä häntä vaivaa on se, että minulla on rahaa huomattavia summia, ja hän on ns. tavis. Kurdin ylpeydelle se on iso asia... Mutta ei kai se saa meitä estää olemasta yhdessä? En vielä ymmärrä kunnian merkitystä riittävästi.
Vaan empä ymmärrä juuri mitään tällä hetkellä... Miten juuri minulle kävi näin? Tuntuu vain mahdottomalta häntä unohtaa. Ikääkin on jo sen verran, että kun aiemmat suhteet ovat kaatuneet siihen, että sydämessä ei oikein ole tuntunut missään, niin ei haluaisi että tämä mikä tuntuu ja lujaa, kaatuu sitten kaikkeen muuhun...
Vastaukset 17
Vanhimmat
Voimme vain toivottaa onnea valitsemallasi tiellä.
Ei lohduta sekään tieto, että nykyäänhän kaikki eroavat. Kristityt ja muslimit.
miehellä taitaa todellakin on vähän alemmuuskompleksi.
mutta nuo kaikki on vain ulkoisia seikkoja millä ei ole väliä.menetät paljon mutta saat vielä paljon enemmän ja voin omasta kokemuksesta sanoa että kyllä kaikki läheiset tottuu ajatukseen jossain vaiheessa.varsinkin kun tutustuvat mieheen paremmin.
omalla miehellänikin oli taipumusta puhua itsestään vähän negatiivisessa mielessä, mutta tässä vuosien saatossa se on huomannut että minä en välitä siitä mitä hänellä on tai ei ole. ollaan selvitty yhdessä sellaisista kivikoista että useimmat parit olisi eronneet.
nyt elämä hymyilee eikä minun ole tarvinnut pysyvästi luopua mistään. jos ystävät sinut tämän takia hylkää, eivät he sinun ystäviä ollutkaan!
oikein hyvää jatkoa teille kahdelle!!! =) =)
Jokaisen meistä täytyy tehdä omat virheensä. Vain niiden kautta oppii.
Ollut erittäin mustasukkaisn miehen kanssa liitossa ja kärsinyt väkivallasta ym, mikä alkoi vasta kun olin raskaana. Mustasukkainen mies usein itse pettää. Ja muslimihan saa ottaa 4 vaimoa. Mutta tämä vain mun kokemus. toivottavasti sulla parempia...
Pahoillani olen sinun puolestasi. Mutta väkivaltaa en pelkää. Mies mistä puhun, ei ole kovin mielissään tästä kurdien hakkaamis maineesta. En voisi kyllä kuvitella hänen lyövän, edes myöhemmin. Vitsillä hän joskus heitti, että he tappavat, eivät lyö. (HUOM! Tämä oli siis vitsi! Mutta sen verran siinä oli itua, että hänen mielestään naisen lyöminen on täysin turhaa. Mitä se hyödyttää? Ja kurdin ylpeydelle on tärkeää pitää nainen onnellisena)
Vaimoja saa olla neljä vain silloin, jos pystyy kohtelemaan kaikkia tasapuolisesti. Mieheni mielestä sellainen on mahdotonta, ja siksi kaikilla (ainakin hänen tuttavapiirissään) onkin nykyään vain yksi vaimo. Miehen mielestä usemampaa ei voi rakastaa ja ihailla yhtälailla. Ja kahden ihmisen väliin kukaan ei saa tulla.
"(Tämä mies on myös kotoisin länsimaasta, eli en ole mahdollisestikaan lähdössä mihinkään slummiin tms.)"
Vai ei länsimaissa ole slummeja? Tuo oli aivan uutta.
...mutta kommentin sanoin siksi, että tällä palstalla oletetaan automaattisesti, että muslimit tulevat aina todella köyhistä oloista ja siksi änkevät Suomeen. Näinhän ei aina ole. Muotoilin lauseeni väärin, mutta ymmärtänet pointin.
>"mikään pizzanpaistaja"!?
Jope Ruonansuu Aattelepa ite
ps.Uuni paista pizza! http://www.smugmug.com/photos/3330510-M.jpg
Jope Ruonansuu Aattelepa ite
En voi antaa oma kohtasia vinkkejä, kun niitä minulla ei vielä ole. Mutta seurustelen musliminaisen kanssa ja tiedän, että jos haluan jatkaa elämääni tämän naisen kanssa tulevaisuudessa, joudun silloin käymään nämä samat asiat myös itse elämässäni läpi.
Uskon rakkauteen, niin naiivilta kuin se kuulostaakin. Ja haluan uskoa, että muutto ulkomaille rakkauden takia on kannattavaa, samoin kuin muut mahdolliset uhraukset.
Kaikkea hyvää teille kahdelle!
Ja sinä sitten myös löydät Allahin ja islamilaisuuden mitenkään puolisostasi riippumatta, kuten palstan musliminaisille on sattumalta käynyt?
Kirjoituksestasi päätellen kyseessä on ihan fiksun ja tasaisen oloinen kurdimies.
Voi, heitä huisiin ihmisten pelko! Jos he ovat tärkeämpiä, unohda sitten koko juttu!
Kyllä tuo mustasukkaisuus on tuttua, joskaan oma mieheni ei vahdi mua kyllä.
Mutta selväähän se on heillä, että heille on tärkeää että oma vaimo pitää heitä ykkösenään.
Kyllä hän on mustasukkainen, jos miespuolisia ystäviä ja tuttuja on.
Pidän kuitenkin hyvänä tervettä mustasukkaisuutta, sillä ilman sitä tuntuisi ettei toinen välitäkään.
Heillä on, ainakin miehelläni, kyllä tulisuutta ihan eri tavalla kuin pohjoismaisilla miehillä. Hän rakastaa ja vihaa tulisesti.
Ei voi siinä suhteessa verrata siis suomipoikiin saati eurooppalaisiin.
Mutta miehenä hän on tyypillinen mies.
Uskollisuus on kurdimiehelle yksi ylitse kaiken, jos kunnollinen tyyppi on kyseessä.
Pätee myös varmasti suomipoikiin sama piirre...
Varmasti, jos nainen tienaa enemmän, se on jonkinlainen kolaus kurdimiehen ylpeydelle.
Koeta tehdä jonkinlainen päätös asiassa, näyttää tämä sun kaverisi olevan tosissaan kanssasi.
Sun elämäsi on sun käsissä, ethän ole laumasielu joka kaipaa ihmisten hyväksyntää kipeästi kaikelle mitä teet?
Omasta suhteestani voin sen sanoa, että ristiriitoja on riittänyt kultturin suhteen kyllä, sillä se on aika lailla päinvastainen suhteessa meidän kulttuuriimme.
Vaikka ristiriidat ovat olleet toisinaan repiä suhteemme hajalle, tekijät välissä ovat olleet väärinymmärryksiä yms. Loppujen lopuksi emme voi kuvitella eroavamme kuitenkaan, vaikka sitäkin välillä on miettinyt.
Paljon kurdeista puhutaan kyllä pahaa, mutta se ei ole koko totuus heistä.
Itse olen ainakin saanut karsituksi paljon ennakkoluuloja heidän suhteen, huonoja tapauksia tulee tietenkin aina julkisuuteen.
Se on sinun sydämesi valinta, minkä päätöksen teetkin, mutta muiden pitäisi kunnioittaa sitä myös. Ylitä rajasi...tunnustele, katsele.
Tuosta uskonnosta, meillä tämä meni ihan sovinnossa. Hän ei halua mun kääntyvän muslimiksi eikä ole juuri uskonnollinen. Hyvin harvoin hän uskonnostaan edes mitään puhuu.
Ei ole painostanut mua vaihtamaan uskontoa, vaan sanoi jo ennen avioitumista ettei halua mun kääntyvän edes muslimiksi.
Hän ei halua myöskään viedä mua moskeijaan, ja olisihan se hassua mennä sinne sillä mitä minä kristitty siellä teenkään. Ei kiinnosta juuri koko uskontokaan.
Se riippuu paljolti puolisosta, miten uskonnollinen hän on. Toiset eivät välitä juurikaan, mitä uskontoa puoliso edustaa ja toisille se on tarkkaa.
Olisi tosi väärin pakottaa toista vastoin toisen tahtoa toiseen uskontoon.
niin, että ihastuin kurdilaiseen ja olin hieman 'peloissani'... äidin (vanhoillislestaatiolainen) kanssa meni kuukausi reilu ettei puhuttu mitään ja osa kavereista jätti, kun ei halunneet olla 'pakolaisten' kans tekemisissä...
äiti hyväksyi jo täysin kun näki mieheni eka kerran...sanoi että silmät on sielun peili.. ehkä hän näki silmistä että tähän tyyppiin voi luottaa..
muutaman kaverin kanssa yhteyden pito loppui, mutta eipä he olleet parhaimpia..parhaimmat seisovat aina rinnalla ja heitä ei saa koskaan unohtaa itsekkään..
uusia hyviä ystäviä on tullut uuden suhteen myötä..
olemme olleet vuoden ja olemme kihloissa. elämä on normaalia ja kaikin puolin tervettä parisuhdetta.. erimielesyyksiä ei ole sen kummempia kuin kanssani samaan uskontoon kuuluvankaan kanssa..
kaikki on tapaus kohtaista ja kaikissa parisuhteissahan täytyy molempien tehdä myös kompromisseja..
hyvää jatkoa teille
Omalla kohdalla kävi niin, että kun jätin poikaystäväni, siitä seurasi tappouhkauksia, väkivaltaa ja useampi käräjäoikeuden istunto. Huom: En pettänyt häntä, halusin vain lopettaa seurustelun. Ja kyseessä ei ollut uskonnollinen mies.
Tyyppi oli siihenastisessa elämässäni ensimmäinen mies joka tuntui välittävän tosissaan, puhui TOSISSAAN rakkaudesta ja uskollisuudesta kuolemaan saakka, vaikutti aivan älyttömän aidolta ja lämpimältä ihmiseltä ja seksi oli huikeaa ja voi miten kauniilta ja ihanalta tulevaisuus näytti - kunnes tajusin että tyyppi oli vähän liiankin tosissaan, ja silloin oli jo liian myöhäistä päästä irti ilman lähestymiskieltoa.
Kiinnostavaa se mitä kirjoitit "kunniasta". Tämä samainen "kunnia" oli se, mikä sai oman exäni tuntemaan alemmuutta ja mustasukkaisuutta opiskelustani ja opiskelijakavereistani (olen akateemisesti koulutettu nainen).
Toivottavasti et pidä minua ihan kaamean negatiivisena ihmisenä. Itse en näe asiaa sillä tavoin. Enkä tarkoita, että kaikille kävisi näin; onhan tälläkin palstalla esimerkkejä monista onnellisista liitoista. Kirjoitinpa tämän vaan reunahuomautuksena, että näinKIN voi käydä. Itse jouduin käymään läpi niin monen vuoden helvetin, etten soisi sitä yhdellekään naiselle.
Ymmärrän täysin jos et halua vastata kysymyksiini, onhan tämä sinun henkilökohtainen asia.
Olisin kuitenkin kiinnostunut siitä miten viranomaiset pystyivät suojelemaan sinua kyseisessä tilanteessa.
Miten pääsit miehestä eroon lopullisesti? Saiko poliisi hänet noudattamaan lähestymiskieltoa? Miten poliisi yleensä suhtautui tilanteeseen?
Eiväthän ne viranomaiset kovin ihmeesti pystyneetkään suojelemaan, eivät ainakaan ennen oikeuden antamaa lähestymiskieltopäätöstä. Sen jälkeenkin mies yritti seurata ja keksi kaikenlaista kiusantekoa (aiheutti muutamia todella vaarallisia tilanteita liikenteessä, yritti kiilata tieltä yms, onneksi ei onnettomuutta!) Sellaisia tilanteita on vaikea todistaa ilman silminnäkijöitä, joten mitäpä poliisi teki kuin antoi neuvon että jos näen miehen seuraavan minua, pitää pysähtyä heti ensimmäiselle mahd. pysähtymispaikalle ja hälyttää heidät hätiin.
Lopullisesti pääsin miehestä eroon, kun oikeus langetti pahoinpitelyistä ehdollisen tuomion - tämä sen jälkeen kun mies oli hyökännyt nykyisen aviomieheni kimppuun kadulla. Lähestymiskiellon rikkominen ja ilkivallan jatkaminen olisi vienyt kaverin linnaan, joten ilmeisesti se katsoi parhaaksi pitää matalaa profiilia.
Vähän jotain tällaista epäilinkin, että jotain pitää tapahtua (esim. miehesi pahoinpitely) ennen kuin poliisi pystyy todella tekemään jotakin.
Onneksi hän jätti teidät lopulta rauhaan eikä tapahtunut mitään totaalisen korjaamatonta(kuten onnettomuutta vakavine surauksineen, pahoinpitelykin kyllä oli paha asia)
Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos vastauksesta.