Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa vähän yli kolme vuotta, ja kaksi vuotta sitten menimme kihloihin. Noin kaksi ja puoli vuotta tästä ajasta olemme asuneet saman katon alla. Noin puoli vuotta sitten aloin masentua, ja tällä hetkellä kärsin vakavasta masennuksesta. Olen saanut sairauteeni hoitoa, lääkkeet ja terapian. Masennukseni johtuu pääasiassa vaikeista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista, ei miehestäni.
Huomasin, että mieheni oli vaikea ymmärtää suruani ja itkemistäni, eikä hän aina lohduttanut, vaan suuttui asiasta. Tämä oli oikeastaan suhteemme ainoa ongelma. Suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta tähän asti, ja hän sanoi usein rakastavansa minua. Sitten yhtenä päivänä, kun olin hyvin väsynyt, ja aloin itkemään, hän ilmoitti jättävänsä minut.
Tämä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Suhteemme ei ollut hiipunut meidän kummankaan mielestä. Miten on mahdollista, että hän voi lakata rakastamasta minua yhdessä sekunnissa? Olen yrittänyt saada häntä takaisin kaikin keinoin, mutta turhaan. Haluaisin uskoa hänen muuttavan mielensä, mutta en tiedä onko se enää mahdollista. Hän ei suostu edes neuvottelemaan tai puhumaan yhtään mistään. Ero ei ollut ennalta suunniteltu.
En ymmärrä, miten hän voi tehdä tämän silloin kun minulla on kaikkein vaikeinta. Elämä ilman häntä tuntuu täysin mahdottomalta. En tiedä, miten selviän tästä kaikesta.
Huomasin, että mieheni oli vaikea ymmärtää suruani ja itkemistäni, eikä hän aina lohduttanut, vaan suuttui asiasta. Tämä oli oikeastaan suhteemme ainoa ongelma. Suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta tähän asti, ja hän sanoi usein rakastavansa minua. Sitten yhtenä päivänä, kun olin hyvin väsynyt, ja aloin itkemään, hän ilmoitti jättävänsä minut.
Tämä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Suhteemme ei ollut hiipunut meidän kummankaan mielestä. Miten on mahdollista, että hän voi lakata rakastamasta minua yhdessä sekunnissa? Olen yrittänyt saada häntä takaisin kaikin keinoin, mutta turhaan. Haluaisin uskoa hänen muuttavan mielensä, mutta en tiedä onko se enää mahdollista. Hän ei suostu edes neuvottelemaan tai puhumaan yhtään mistään. Ero ei ollut ennalta suunniteltu.
En ymmärrä, miten hän voi tehdä tämän silloin kun minulla on kaikkein vaikeinta. Elämä ilman häntä tuntuu täysin mahdottomalta. En tiedä, miten selviän tästä kaikesta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
enää
ei ehkä vuosiin
ole rakastanut
nyt on "syy" panna välit poikki.
Voimia, koita jaksaa,
sinulle on parempi erota,
tuollainen suhde sairastuttaa sinut
lopullisesti.
Mä koin itse asiassa saman teini-ikäisenä. Mulla ja ensirakkaudellani oli erittäin hyvä ja läheinen suhde vuosia.. mentiin kihloihin ja muutettiin yhteen, opiskeltiin ja käytiin töissä, kaikki oli ns. hyvin. Mut mä aloin muuttua.. olin paljo yksin miehen käydessä iltaisin töissä. Kaverit oli jääneet taka-alalle, monet muuttaneet muualle siltä pikkupaikkakunnalta, missä me vielä opiskeltiin.
Mulla oli myös vaikea lapsuus.. johon olin löytänyt oikeastaan pelastukseksi tämän rakkaani. Lopulta olin liikaa kiinni siinä ihmisessä, kaikki painajaiset alko riivata kun oli ihminen, joka sai mulle hyvän olon, olin päässy helvetistä pois. En kai kestänyt onnea. Tai sitten mun paranemisprosessi lapsuuden "traumoista" alkoi, kun mulla oli siihen mahollisuus, rakas ihminen, johon luottaa. Tää paranemisprosessi alkoi masennuksena. En koskaan hakenut apua. En tajunnut tilaani. Olin riippuvainen kihlatustani.. joka halusi yhä vähemmän viettää aikaa mun kans, kun olin niin maassa. Käyttäydyin sairaasti, uhkailin itsarilla ja raivosin, varsinkin jos mies halus viettää aikaa kavereiden kans ilman mua.
Kihlattuni alkoi jotenkin halveksia mua. Valehtelua, kyllästymistä.. en jälkeenpäin sitä ihmettele ollenkaan, olisin ollu todella ammattiavun tarpeessa. Lopulta se oli löytäny uuden.. jätti mut tosi julmalla tavalla.. valehteli, ei selitelly vaan jatko ite vaan eteenpäin ja pisti elämänsä ranttaliksi.
Mä olin lamaantunu.. päiviä, viikkoja, kuukausia. Mut mulla oli hyvä ystävä, joka tuli tueksi, vaikka olin niin laiminlyönyt sitä halutessani olla kaiken aikaa ripustautunut kihlattuuni. Niitä vuosia en koskaan voi unohtaa.. ekat vuodet oli niin hyviä. Mun masennus tuhosi sen, tai sit miehen muuttuminen eri ihmiseksi (esim. rehellisestä täydeksi valehtelijaksi ja hyväksikäyttäjäksi, tämän totesivat sen ystävätkin). Musta se varmaan kertoo "hulluna ex-akkana" muille.. mutta en välitä..?
Niin kipeää kuin se tekikin, selvisin erosta, vaikka kuvittelin tosiaan kuolevani. Maailma pysähtyi, eikä millään lähteny enää liikkeelle. Tein asioita, mutta en tuntenut kuin pahaa, lamaantunutta oloa.
Haluan sulle sanoa, että sä todellakin selviät, vaikka eri tilannehan teillä on kuin meillä oli. Susta vaikuttaa siltä, että miehen rakkaus olis sekunnissa kadonnut.. ei se niin ole, vaikka siltä näyttäis. Se on varmaan voimaton sun surun edessä ja kyllästynyt. Tai sit se ei jaksa välittää tarpeeksi. Välttämättä ei siis ole sun arvoinen kumppani.. et tiedä koska paranet ja uusiiko masennuksesi, tarvitset rinnallesi ihmisen, joka kestää sua. Sun täytyy voida luottaa rakkaaseesi, että jos masis uusii tai pahenee, hän ei jätä. Siksi voi olla, että ero on sun parhaaksi loppujen lopuksi. Julminta, mitä jättäessään voi tehdä, on just tuo ettei suostu puhumaan ja selvittelemään asioita.. mäkin jouduin oottaa ja oottaa et jätkällä olis halua puhua, olla pahoillaan. Mut ei koskaan.. naurua sain osakseni, kun sain järjettömän itkukohtauksen kun mulle oli selvinny et sil on uus tyttöystävä..
En osaa muuta sanoa. Sen vaan tiedän, että alkaa tulla hetkiä, jolloin elämä tuntuu hyvältä. Aluks ne kestää ehkä sekunnin ajan, ja sit mennään ryminällä alas taas. Anna itkun tulla ku tulee, mut älä pelkää nauraakaan. Tosi hyvä, että oot saanu masennukseesi lääkkeet ja terapian. Sulla on jotain, mikä vie eteenpäin, vaikka varmaan välillä epäilyttää onko siitäkään apua.
"Suhteemme ei ollut hiipunut meidän kummankaan mielestä."
Mistä noin päättelet? Eiköhän se ole hiipunut poikaystäväsi mielestä lähes kokonaan. Ei hän muuten sinua olisi jättänyt.
Yleisenä kommenttina haluaisin todeta, että liika itsekeskeisyys johtaa helposti masennukseen. Tätä en tarkoita pahalla enkä vinoiluna. Tiedän, että joku vetää tästäkin herneen nenäänsä, mutta tämän olen elämäni varrella huomannut. Masennus korreloi erittäin vahvasti itsekeskeisyyden ja puutteellisen itseymmärryksen kanssa.
Tarkoitin siis nimenomaan nuoren ihmisen masennusta. Keski-ikäisillä on muita kriisejä, jotka voivat laukaista masennuksen ja silloin kyse on lähinnä puuttellisesta itsen ja elämän ymmärtämisestä, ei välttämättä niinkään itsekeskeisyydestä.
Ei kukaan jaksa olla tukipilarina ihmis-romulle loputtomiin.
Se että ero tuli yllätyksenä, johtui siitä että ex-miehesi yritti loppuun asti tukea ja kannustaa sinua ongelmissasi, eikä halunnut vaivata sinua omilla tunteillaan ja toiveillaan.
Itse olen ollut kihlattuna samassa tilanteessa olevan naisen kanssa, ja omista ongelmista puhuminen tuntui tosiaankin tekopyhältä, varsinkin kun toisella oli "oikeita" ongelmia. Mitä siinä voi sanoa? Hautoa omia tunteita ja puutteita sisällä, ettei vahingossakaan "laukaise" toisen masennusta tai raivo-kohtausta.
Kyllä kumppani varmasti oli tyytyvainen, ja kun omat voimat lopulta loppui, tuli se uutinen "yllätyksenä", vaikka asia oli ollut ilmassa jo vuosia...
Se, että ex-kumppanisi ei puhu, johtuu luultavasti samasta syystä miksi en minäkään puhunut, toista rakastaa edelleenkin oikeasti, mutta ei vaan enään jaksa...
Jos asiasta keskustelisi, palaisi luultavasti yhteen, mutta sama helvetti jatkuisi kuitenki viimeistään puolenvuoden jälkeen, eikä sitä riskiä voi enään ottaa, muuten lataamo kutsuu...
Kaikkia miehiä ei vain ole tarkoitettu terapeutiksi tyttöystäville, mutta kai semmoisia löytyy?
Ja aivan varmasti ero oli suunniteltu, niin mullakin. Mutta suunnitelmallisuutta on monenlaista, varsinkin kun sitä ei voi luopua toivosta. "Josko tänää olisi asiat paremmin..." Mutta kun editystä ei näy, vähitellen rakkaus kuolee, vaikka mitä ajattelisi tai tekisi.
No, puhuttaessa "poetic justice":sta, hakeuduin automaattisesti seuraavan vastaavan seuraan, joten kivat mulle...
"...omista ongelmista puhuminen tuntui tosiaankin tekopyhältä, varsinkin kun toisella oli "oikeita" ongelmia. Mitä siinä voi sanoa? Hautoa omia tunteita ja puutteita sisällä, ettei vahingossakaan "laukaise" toisen masennusta tai raivo-kohtausta."
Tämä on ihan kuin minun elämästä! Ainoa asia vaan, että roolit on toisinpäin. Minä olen nainen, hän mies. Mitä siinä oikeastikaan voi sanoa? Omista ongelmista ei voi puhua. Sitten toinen valittaa, etten koskaan puhu mistään "tärkeistä" asioista! Miten sitä koskaan voisi, joskus kun olen yrittänyt, se laukaisee aina toisessa jonkun masentelu ja/tai raivokohtauksen. Joskus sitä ei vaan sitten enää jaksa, ja täytyy lähteä pois koko suhteesta...
tuskin lopetti yhtäkkiä rakastamasta sinua, vaan prosessi oli todennäköisesti pidempi.
Vaikka pahalta tuntuu, voin ymmärtää myös poikakaverisi reaktion. Suhteenne on kovin nuori, menitte kovin pian kihloihin ja nyt poikaystäväsi onkin ehkä todennut, että kaikki tapahtui liian nopeasti.
Mikäli kumppani sairastuu, ei häntä saa jättää oman onnensa nojaan. Mutta toisaalta - mikäli suhteen pääpainoksi tulee jo kovin varhaisessa vaiheessa toisen osapuolen henkinen hoivaaminen, alkaa tervettä osapuoltakin varmasti ahdistamaan. Ehkä hänestä tuntuu, että hän tukehtuu suhteessanne.
Sellaisessa tilanteessa elämä pyörii helposti vain toisen ongelmien ympärillä, ja kukaan ei ole kiinnostunut terveen osapuolen ongelmista. Samoin poikaystävälläsikin on oikeus huolehtia omasta mielenterveydestään.
Tsemppiä sinulle, yritä toipua. Mutta yritä ymmärtää myös poikaystävääsi, suo hänelle valinnanvapaus jos SINÄ rakastat häntä. Rakkaus ei saa olla vain yksipuolista hoivaamista.