No niin näitä asioita on varmasti luettu ja koettu tällä palstalla pitkään ja tullaan pohtimaankin... Olen seurustellut nyt n. 2 vuotta kyseessä siis on ns. Ensi rakkaus sellainen ensimmäin muka kunnon suhde.
Vaikkakin en vielä tiedä mitä kunnon suhteeseen kuuluu kun oma elämäni on niin sekaisin. Olen kärsinyt masennuksesta nyt noin 2 vuotta kun muutama hyvä ystäväni kuoli ja minultakin meinasi lähteä henki tuossa rytäkässä. Sen jälkeen olen etsinyt itselleni turvaa ja paikkaa myöntämättä tosiasioita itselleni ja muille. Olen niin paskana, että en kykene mihinkään... Ja niin tapasin yhden naisen ja se tuntui aluksia hienolta kun olin menettänyt ystäväni ja ei minulla ollut muuta kuin tuo nainen.
Elimme sitten siinä minun asunnossani ensin noin vuoden verran. Tuohon ensimmäiseen vuoteen kuului mm. pettämistä minun osaltani kun meillä meni huonosti minä etsin itselleni jotain uutta hetkellistä lohtua ja turvaa kun en halua olla yksin ja tein aina miten itse halusin menin ja tulin kysymättä naiseltani mitä mieltähän on en edes välittänyt. Tuon ensimmäisen vuoden aikana minulla oli jäljellä vielä muutama vanha tuttu, joille avauduin joskus ja se tuntui mukavalta. Nyt tuon vuoden jälkeen etsimme yhteisen asunnon ja aloimme ns. perustamaan yhteistä kotia ja tulevaisuutta ilmeisesti vaikka minä elän päivä kerrallaan.
Kaikki meni aluksi hyvin kun muutimme yhteen. Menimme kihloihin ja sovimme asiat ja lupasimme olla rehellisiä toisillemme ja aloitimme alusta, mutta nyt tänä syksynä ongelmat taas alkoivat. Kun ne viimeisetkin ystäväni, joita minulla täällä oli muuttivat pois ja minä takerruin yhä tiiviimmin tuohon naiseen. En osannut olla hänestä erossa hetkeäkään vaikka välillä olin lujana kun riitelimme ja totesin, että minä lähden nyt kun tämä ei toimi. Aina olen silti palannut takaisin kun tuntuu, että tein väärin kun lähdin, että minussa on aina vika. Vaikka asia ei ollut niin minä olin nöyrä ja pyysin anteeksi lähtöäni vaikka se oli ihan oikeutettua, että lähdin ovet paukkuen.
Tilanne on nykyäänkin ihan sama riitelemme usein ja olemme kummatkin takertuneet toisiimme. Naisystävälläni ei juurikaan ole ystäviä, joten meistä on muodostunut sitäkin kautta väistämättä läheisiä tavalla tai toisella. Nyt päätin 4 viikkoa sitten, että nyt riitti ja rupesin järjestämään omia asioita miten minun olisi parempi olla ja totesin, että muutan takaisin sinne mistä aloitinkin vanhempieni ja lapsuuden ystävieni luokse. Elämä tuntuu niin tylsälle nykyään en ole tyytyväinen. Minulla ei ole muutakuin koti ja olen omien ajatustenvanki en saa sanaa suustani vaikka haluasin ja minä olen vielä kaiken lisäksi niin kiltti, että en osaa olla vihainen ja en osaa sanoa ei. Vaikka siihen olisi syytäkin.
Kaikkien muittenkin ihmisten, jotka ovat olleet tukenani tämän kaksivuotta psykiatrini ja terapeuttini ja sukulaiseni ovat myöskin sitä mieltä, että minun olisi parempi muuttaa ihan itseni kannalta, mutta tulevaisuus pelottaa kun täällä missä minä nykyään asun naiseni kanssa minulla ei ole muuta kuin koti ja mitä on sen sisällä. Tulevaisuus pelottaa miten asiat ovat kun muutan pois ? Mitä se tuo tullessaan minulle ? mietin tuota usein...
Vaikka tiedän sen, että ei ihminen kauaa yksin ole aina tapaa uusia, mutta minä nyt en usko siihen ennenkuin totean ja koen sen itse. Haluaisin päästä elämässäni eteenpäin ja antaa tilaa itselleni kun nykyään en lainkaan ajattele itseäni ollenkaan. Pyytelen vain anteeksi enkä mieti omaa elämääni lainkaan ja omaa parastani kun sitä on tullut niin sokeaksi kun on yksin aina kotona kun toinen on töissä yms...
itse olen eläkkeellä. Naisystäväni ei ole koskaan ymmärtänyt mikä minua vaivaa ja mistä kaikki masennukseni ja omat ongelmani mm. muistini pätkii pahasti. Välillä vitutus ja masennus käyrä nousee niin suureksi, että ajattelen itsemurhaa...
Selvähän se on, että jos ihminen on 26min sydänpysähtyneenä niin harva sitä on normaali sellaisen jälkeen...
Hän ei vaan ymmärrä sitä ja minä aina valehtelen tunteistani häntä kohtaan joskus alussa kun sanoin ja vannoin rakkautta hänelle se tuntui hyvälle ja tarkoitin tosiaankin sitä, mutta nykyään pakenen niitä sanoja ja jos sanon ne niin ei se tunnu enää miltään ja naisystäväni kumminkin rakastaa minua ja välittää kovasti, mutta ei ymmärrä mikä minulle olisi parasta. Olen yrittänyt keksiä ratkaisua, että kokeillaan sitä, että muutan pois ja katsotaan vaikka 1-2 kk miten menee ja jos ei mene hyvin palaamme yhteisen katon alle, mutta naiselleni se ratkaisu ei käy sanoi vain, että jos menet niin takaisin, et tule ja tiedän, että kadut ja pyydät minua takaisin ja haluat palata luokseni.
Ja tosiaankin vaikka paskasti meneekin niin anelen aina vaikka on oikeus olla vihainen sitä on vain niin jumissa toiseen ihmiseen, että ei ymmärrä mitään muuta...
Olen nykyään erittäin väsynyt ja olen sanonut naiselleni, että muutan pois ja minulla on asunto valmiina ja kaikki on jo niin pitkällä, että minulla on jo oma ihana asunto valmiina siellä mihin muutan ja muutama vanha ystäväni tukenani, mutta silti emmin tilannettani ja olen jo pari kertaa nyt vloppuna sanonut naiselleni, että en muuta en voi jättää sinua, mutta osakseen sanon tuon myös siksi kun säälin häntä kun hän rakastaa minua niin paljon ja hän itkee kun muutan pois en vain kestä sitä kun mieleni on niin sairas, että olen niin kiltti ja sanon mitä vain haluaakseni paremman olen tuolle naiselle.
Vaikka en tarkoita sitä en vain kestä sitä surua. Maanantaina minulla olisi muutto ja vieläkin mietin mitä pitäisi tehdä. Jäänkö vangiksi tähän nykyiseen maailmaani vai aloitanko uuden elämän, jossain muualla kun minulle jo kerran uusi elämä annettiin... Antaisinko itselleni mahdollisuuden sen tiedän, että tämä ei ole niin kovapaikka kuin se, että menetin ystäväni, mutta silti vaikea päätös. En osaa erottaa oikeaa väärästä ja jos minä valitsen, että jään tänne tähän vankilaan asumaan ja miettimään mitä seuraavaksi teen. Niin jossain vaiheessa kadun sitä kun en muuttanut pois vaikka minulla oli siihen mahdollisuus...
Nuo vanhat ystävänikin pettyvät, jotka olen tuntenut pienestä pitäen. Jos valitsen ihmisen kenen kanssa olen viettänyt nyt noin 2 vuotta... Tein myös sellaisen paperin, että kirjoitin kaksi isoa saraketta ja molemmissa luki isolla kaupunkien nimet. Nykyisen asumispaikkakuntani nimi ja sen mihin haluan muuttaa. Listasin molemmien kaupunkien hyviä puolia niitä hyviä asioita, joita minulla on.
Tähän nykyiseen paikkakuntaani sain vähemmän asioita, mutta ne olivat hieman syvällisempiä kuin sen paikkakunnan, johon aijoin muuttaa. Yllätyin silti niistä asioista, joita sain paperille kun huomasin, että sain enemmän niitä hyviä asioita siihen uuden paikkakunnan kohdalle, mutta silti en voi uskoa silmiäni. Enkä voi myöntää sitä, että se olisi minulle parasta lähteä kun siihen on nyt mahdollisuus. Päässäni on pyörinyt nyt viimisen kuukauden ajan vain 4 sanaa "jäänkö vai enkö" "kyllä vai ei" En osaa valita eikä terapeuttinikaan osaa sanoa mitään järkevää kun tilanne on aika vaikea kun valinta on minun ja minä itsepäätän mitä teen, mutta hän tukee minua siinä minkätahansa valitsekin.
Ja nyt yritän täältä saada uusia näkökulmia asioihin kun itse en osaa niitä ratkaista tai selvittää pyörin vain ympyrää ja yötkin vain mietin samaa asiaa ? Tiedän sen, että aluksia se olisi kyllä vaikeaa olla yksin yms...
mutta kun huomaa, että niin ei ole. Elämä varmasti alkaa hymyilemään eikä tarvitse valehdella muille asioista eikä itselleni. En vain jaksa enää tyydyttää toisen ihmisen tarpeita ja unohdan itseni...
Osaatteko ihmiset antaa minulle, jotain hyvää neuvoa tilanteessani ? Nautin kyllä useasti siitä yksin olostani kun olen kotonani ihan itseni kanssa, mutta kun lähtee suuttuneena ja surullisena huomaakin, että en nyt nauti tilanteestani ja palaan aina uudeestaan ja uudestaan...
Sen tiedän, että tämä ei kyllä ole kauheen tervettä. Toivottavasti jaksoitte lukea jutun loppuun vaikka tekstiä on ehkä aika vaikea tulkita, mutta olen vain niin jumissa eikä ole ihmisä kenelle puhua...
Olen tapaturmaeläkkeellä ja ikää on 20...
Vaikkakin en vielä tiedä mitä kunnon suhteeseen kuuluu kun oma elämäni on niin sekaisin. Olen kärsinyt masennuksesta nyt noin 2 vuotta kun muutama hyvä ystäväni kuoli ja minultakin meinasi lähteä henki tuossa rytäkässä. Sen jälkeen olen etsinyt itselleni turvaa ja paikkaa myöntämättä tosiasioita itselleni ja muille. Olen niin paskana, että en kykene mihinkään... Ja niin tapasin yhden naisen ja se tuntui aluksia hienolta kun olin menettänyt ystäväni ja ei minulla ollut muuta kuin tuo nainen.
Elimme sitten siinä minun asunnossani ensin noin vuoden verran. Tuohon ensimmäiseen vuoteen kuului mm. pettämistä minun osaltani kun meillä meni huonosti minä etsin itselleni jotain uutta hetkellistä lohtua ja turvaa kun en halua olla yksin ja tein aina miten itse halusin menin ja tulin kysymättä naiseltani mitä mieltähän on en edes välittänyt. Tuon ensimmäisen vuoden aikana minulla oli jäljellä vielä muutama vanha tuttu, joille avauduin joskus ja se tuntui mukavalta. Nyt tuon vuoden jälkeen etsimme yhteisen asunnon ja aloimme ns. perustamaan yhteistä kotia ja tulevaisuutta ilmeisesti vaikka minä elän päivä kerrallaan.
Kaikki meni aluksi hyvin kun muutimme yhteen. Menimme kihloihin ja sovimme asiat ja lupasimme olla rehellisiä toisillemme ja aloitimme alusta, mutta nyt tänä syksynä ongelmat taas alkoivat. Kun ne viimeisetkin ystäväni, joita minulla täällä oli muuttivat pois ja minä takerruin yhä tiiviimmin tuohon naiseen. En osannut olla hänestä erossa hetkeäkään vaikka välillä olin lujana kun riitelimme ja totesin, että minä lähden nyt kun tämä ei toimi. Aina olen silti palannut takaisin kun tuntuu, että tein väärin kun lähdin, että minussa on aina vika. Vaikka asia ei ollut niin minä olin nöyrä ja pyysin anteeksi lähtöäni vaikka se oli ihan oikeutettua, että lähdin ovet paukkuen.
Tilanne on nykyäänkin ihan sama riitelemme usein ja olemme kummatkin takertuneet toisiimme. Naisystävälläni ei juurikaan ole ystäviä, joten meistä on muodostunut sitäkin kautta väistämättä läheisiä tavalla tai toisella. Nyt päätin 4 viikkoa sitten, että nyt riitti ja rupesin järjestämään omia asioita miten minun olisi parempi olla ja totesin, että muutan takaisin sinne mistä aloitinkin vanhempieni ja lapsuuden ystävieni luokse. Elämä tuntuu niin tylsälle nykyään en ole tyytyväinen. Minulla ei ole muutakuin koti ja olen omien ajatustenvanki en saa sanaa suustani vaikka haluasin ja minä olen vielä kaiken lisäksi niin kiltti, että en osaa olla vihainen ja en osaa sanoa ei. Vaikka siihen olisi syytäkin.
Kaikkien muittenkin ihmisten, jotka ovat olleet tukenani tämän kaksivuotta psykiatrini ja terapeuttini ja sukulaiseni ovat myöskin sitä mieltä, että minun olisi parempi muuttaa ihan itseni kannalta, mutta tulevaisuus pelottaa kun täällä missä minä nykyään asun naiseni kanssa minulla ei ole muuta kuin koti ja mitä on sen sisällä. Tulevaisuus pelottaa miten asiat ovat kun muutan pois ? Mitä se tuo tullessaan minulle ? mietin tuota usein...
Vaikka tiedän sen, että ei ihminen kauaa yksin ole aina tapaa uusia, mutta minä nyt en usko siihen ennenkuin totean ja koen sen itse. Haluaisin päästä elämässäni eteenpäin ja antaa tilaa itselleni kun nykyään en lainkaan ajattele itseäni ollenkaan. Pyytelen vain anteeksi enkä mieti omaa elämääni lainkaan ja omaa parastani kun sitä on tullut niin sokeaksi kun on yksin aina kotona kun toinen on töissä yms...
itse olen eläkkeellä. Naisystäväni ei ole koskaan ymmärtänyt mikä minua vaivaa ja mistä kaikki masennukseni ja omat ongelmani mm. muistini pätkii pahasti. Välillä vitutus ja masennus käyrä nousee niin suureksi, että ajattelen itsemurhaa...
Selvähän se on, että jos ihminen on 26min sydänpysähtyneenä niin harva sitä on normaali sellaisen jälkeen...
Hän ei vaan ymmärrä sitä ja minä aina valehtelen tunteistani häntä kohtaan joskus alussa kun sanoin ja vannoin rakkautta hänelle se tuntui hyvälle ja tarkoitin tosiaankin sitä, mutta nykyään pakenen niitä sanoja ja jos sanon ne niin ei se tunnu enää miltään ja naisystäväni kumminkin rakastaa minua ja välittää kovasti, mutta ei ymmärrä mikä minulle olisi parasta. Olen yrittänyt keksiä ratkaisua, että kokeillaan sitä, että muutan pois ja katsotaan vaikka 1-2 kk miten menee ja jos ei mene hyvin palaamme yhteisen katon alle, mutta naiselleni se ratkaisu ei käy sanoi vain, että jos menet niin takaisin, et tule ja tiedän, että kadut ja pyydät minua takaisin ja haluat palata luokseni.
Ja tosiaankin vaikka paskasti meneekin niin anelen aina vaikka on oikeus olla vihainen sitä on vain niin jumissa toiseen ihmiseen, että ei ymmärrä mitään muuta...
Olen nykyään erittäin väsynyt ja olen sanonut naiselleni, että muutan pois ja minulla on asunto valmiina ja kaikki on jo niin pitkällä, että minulla on jo oma ihana asunto valmiina siellä mihin muutan ja muutama vanha ystäväni tukenani, mutta silti emmin tilannettani ja olen jo pari kertaa nyt vloppuna sanonut naiselleni, että en muuta en voi jättää sinua, mutta osakseen sanon tuon myös siksi kun säälin häntä kun hän rakastaa minua niin paljon ja hän itkee kun muutan pois en vain kestä sitä kun mieleni on niin sairas, että olen niin kiltti ja sanon mitä vain haluaakseni paremman olen tuolle naiselle.
Vaikka en tarkoita sitä en vain kestä sitä surua. Maanantaina minulla olisi muutto ja vieläkin mietin mitä pitäisi tehdä. Jäänkö vangiksi tähän nykyiseen maailmaani vai aloitanko uuden elämän, jossain muualla kun minulle jo kerran uusi elämä annettiin... Antaisinko itselleni mahdollisuuden sen tiedän, että tämä ei ole niin kovapaikka kuin se, että menetin ystäväni, mutta silti vaikea päätös. En osaa erottaa oikeaa väärästä ja jos minä valitsen, että jään tänne tähän vankilaan asumaan ja miettimään mitä seuraavaksi teen. Niin jossain vaiheessa kadun sitä kun en muuttanut pois vaikka minulla oli siihen mahdollisuus...
Nuo vanhat ystävänikin pettyvät, jotka olen tuntenut pienestä pitäen. Jos valitsen ihmisen kenen kanssa olen viettänyt nyt noin 2 vuotta... Tein myös sellaisen paperin, että kirjoitin kaksi isoa saraketta ja molemmissa luki isolla kaupunkien nimet. Nykyisen asumispaikkakuntani nimi ja sen mihin haluan muuttaa. Listasin molemmien kaupunkien hyviä puolia niitä hyviä asioita, joita minulla on.
Tähän nykyiseen paikkakuntaani sain vähemmän asioita, mutta ne olivat hieman syvällisempiä kuin sen paikkakunnan, johon aijoin muuttaa. Yllätyin silti niistä asioista, joita sain paperille kun huomasin, että sain enemmän niitä hyviä asioita siihen uuden paikkakunnan kohdalle, mutta silti en voi uskoa silmiäni. Enkä voi myöntää sitä, että se olisi minulle parasta lähteä kun siihen on nyt mahdollisuus. Päässäni on pyörinyt nyt viimisen kuukauden ajan vain 4 sanaa "jäänkö vai enkö" "kyllä vai ei" En osaa valita eikä terapeuttinikaan osaa sanoa mitään järkevää kun tilanne on aika vaikea kun valinta on minun ja minä itsepäätän mitä teen, mutta hän tukee minua siinä minkätahansa valitsekin.
Ja nyt yritän täältä saada uusia näkökulmia asioihin kun itse en osaa niitä ratkaista tai selvittää pyörin vain ympyrää ja yötkin vain mietin samaa asiaa ? Tiedän sen, että aluksia se olisi kyllä vaikeaa olla yksin yms...
mutta kun huomaa, että niin ei ole. Elämä varmasti alkaa hymyilemään eikä tarvitse valehdella muille asioista eikä itselleni. En vain jaksa enää tyydyttää toisen ihmisen tarpeita ja unohdan itseni...
Osaatteko ihmiset antaa minulle, jotain hyvää neuvoa tilanteessani ? Nautin kyllä useasti siitä yksin olostani kun olen kotonani ihan itseni kanssa, mutta kun lähtee suuttuneena ja surullisena huomaakin, että en nyt nauti tilanteestani ja palaan aina uudeestaan ja uudestaan...
Sen tiedän, että tämä ei kyllä ole kauheen tervettä. Toivottavasti jaksoitte lukea jutun loppuun vaikka tekstiä on ehkä aika vaikea tulkita, mutta olen vain niin jumissa eikä ole ihmisä kenelle puhua...
Olen tapaturmaeläkkeellä ja ikää on 20...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olihan viestissäsi paljon asiaa ja sellaista purkausta, mutta hyvä että kirjoitit mitä tunnet. En ehkä osaa auttaa, mutta tilanteenne kuulostaa molemminpuoliselta riippuvuudelta. Kumpikin haluaa pysyä suhteessa, vaikka se ei ehkä oikein tyydytäkään. Ei uskalleta otta askelta pois, koska se on pelottavaa, ei haluta loukata toista.
Itse kärsin myös samanlaisesta läheisriippuvuudesta. Aikoinaan kun menimme naimisiin, kumpikin tarvi varmaan hoivaajaa ja vuosien mittaan on tullut muitakin tarpeita, mutta toisen loukkamisen pelossa ei sitten käsitellä niitä. Onhan se vaikea sanoa haluavansa elämältä jotain muuta kuin mitä kumppanin kanssa voi niillä eväillä saada. Mutta eikö ole loukkaavampaa elää suhteessa, jossa ei ole tyytyväinen? Tavallaan on tyytymätön toiseen ja vihainenkin muttei sano sitä. Koko ajan miettii muuta.
Ei mikään ero ole helppo, vaikka lööpeissä asia usein niin esitetäänkin. Mutta ehkä se on joskus käytävä läpi, jos sellaista mahdollisuutta edes ajattelee. Siihen voi liittyä paljon muitakin elämän käsittelemättömiä asioita. Mutta jos tilanteen työstää siitä voi saada eväitä.
Voimia.