Jokainen, joka yhtään pitää pohtimisesta, istukaapa hetkeksi alas ja miettikää nykyajan maailmaa yleensäkin. Miettikää jokapäiväistä elämäänne. Esteitä ja vastoinkäymisia on joka puolella. Töissä, opiskellessa, vapaa-aikana. Mutta niihin suhtaudutaan yleensä järjellä. Ajatellaan, että mutkat kuuluu matkaan, ja vastoinkäymisten yli raivataan tie ja jatketaan elämää. Tai ystävyyssuhteita. Jos ystävän kanssa tulee riitaa ja eripuraa, se yleensä puhutaan läpi niin kauan että asia on selvä. Hyvä ystävyys ei kaadu siihen. Ajatellaan, että asioista pystytään puhumaan ja ne saadaan sovittua.
Mutta sitten kun miettii näitä nykyajan parisuhteita. Oletetaan niiden sujuvan täydellisesti, mutkattomasti, ja oletetaan niiden olevan vähintäänkin samantasoisia kuin suurimmissa rakkauselokuvissa. Etsitään sitä "entisajan ikuista rakkautta joka kestää hautaan asti" mutta eletään 2000-luvun maailmaa jossa ei olla valmiita uhrautumaan suhteessa. Esteiden yli ei jakseta kiivetä. Pienikin asia voi saada koko suhteen kaatumaan, ja sitten itketään sitä ettei nykyään enää löydy tosirakkautta.
Tämä on ihmisten ihan itse aikaansaamaa. Ette te hyvät ihmiset voi löytää sitä entisajan onnea jos ette ole valmiita elämään sen mukaan. Rakkaus ei aina ole lumpeilla pomppimista. Välillä lipeää, kaatuu, ja saattaa kastua kunnollakin. Lumpeelle saattaa olla hankala kiivetä takaisin, mutta se vaatii työtä.
Jokainen tietää ja hyväksyy että jokapäiväinen elämä ei ole vaaleanpunaista hattaraa. Mutta mitä siihen jokapäiväiseen suhteeseen tulee, sen oletetaan olevan täydellistä tässä maailmassa. Mutkia ei saa tulla matkaan. Karu totuus on sitä paitsi se, että pitkäaikaisessa suhteessa on kausia, jolloi ehkä ollaan yhdessä vain tavan vuoksi. Aina ei voi olla täydellistä. Mutta eihän suhteen ainoa tarkoitus pitäisikään olla ikuisesti jatkuva alkurakastumisen tunne ja perhoset vatsassa, kukkia ja lahjoja. Suhde tarkoittaa myös sitä, että olet valmis elämään toisen ihmisen kanssa, jakamaan sen jokapäiväisen arjen, onnellisuuden ja ongelmat. Elämään yhdessä ja jakamaan kaiken sen, mitä teillä on. Auttamaan toista silloin kun hänellä menee huonosti, ja saamaan apua toiselta silloin kun itselläsi menee huonosti.
Nykypäivänä etsitään ikuista onnea mutta oletetaan sen olevan pelkkää hattarapilveä. Tähän karuun tosiasiaan päättyi oma avoliittonikin jokin aika sitten. Minä olin valmis tekemään töitä ja jakamaan elämämme, häntä alkoi arki ahdistaa ja ei kestänyt sitä että alkuhuuma oli hävinnyt. Nyt mies itkee sitä että suhde kaatui vaikka luuli sen kestävän ikuisuuden. Mutta miksi se ei kestänyt, jos olimme molemmat valmiita siihen? Se ei kestänyt, koska hän ei ollut valmis vastaanottamaan vastoinkäymisiä.
Mutta sitten kun miettii näitä nykyajan parisuhteita. Oletetaan niiden sujuvan täydellisesti, mutkattomasti, ja oletetaan niiden olevan vähintäänkin samantasoisia kuin suurimmissa rakkauselokuvissa. Etsitään sitä "entisajan ikuista rakkautta joka kestää hautaan asti" mutta eletään 2000-luvun maailmaa jossa ei olla valmiita uhrautumaan suhteessa. Esteiden yli ei jakseta kiivetä. Pienikin asia voi saada koko suhteen kaatumaan, ja sitten itketään sitä ettei nykyään enää löydy tosirakkautta.
Tämä on ihmisten ihan itse aikaansaamaa. Ette te hyvät ihmiset voi löytää sitä entisajan onnea jos ette ole valmiita elämään sen mukaan. Rakkaus ei aina ole lumpeilla pomppimista. Välillä lipeää, kaatuu, ja saattaa kastua kunnollakin. Lumpeelle saattaa olla hankala kiivetä takaisin, mutta se vaatii työtä.
Jokainen tietää ja hyväksyy että jokapäiväinen elämä ei ole vaaleanpunaista hattaraa. Mutta mitä siihen jokapäiväiseen suhteeseen tulee, sen oletetaan olevan täydellistä tässä maailmassa. Mutkia ei saa tulla matkaan. Karu totuus on sitä paitsi se, että pitkäaikaisessa suhteessa on kausia, jolloi ehkä ollaan yhdessä vain tavan vuoksi. Aina ei voi olla täydellistä. Mutta eihän suhteen ainoa tarkoitus pitäisikään olla ikuisesti jatkuva alkurakastumisen tunne ja perhoset vatsassa, kukkia ja lahjoja. Suhde tarkoittaa myös sitä, että olet valmis elämään toisen ihmisen kanssa, jakamaan sen jokapäiväisen arjen, onnellisuuden ja ongelmat. Elämään yhdessä ja jakamaan kaiken sen, mitä teillä on. Auttamaan toista silloin kun hänellä menee huonosti, ja saamaan apua toiselta silloin kun itselläsi menee huonosti.
Nykypäivänä etsitään ikuista onnea mutta oletetaan sen olevan pelkkää hattarapilveä. Tähän karuun tosiasiaan päättyi oma avoliittonikin jokin aika sitten. Minä olin valmis tekemään töitä ja jakamaan elämämme, häntä alkoi arki ahdistaa ja ei kestänyt sitä että alkuhuuma oli hävinnyt. Nyt mies itkee sitä että suhde kaatui vaikka luuli sen kestävän ikuisuuden. Mutta miksi se ei kestänyt, jos olimme molemmat valmiita siihen? Se ei kestänyt, koska hän ei ollut valmis vastaanottamaan vastoinkäymisiä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kirjoitus.
Liian moni suhde kaatuu juuri siihen kun alkuhuuma haihtuu. Aikuiset ihmiset ei voi ymmärtää, että kaikki suhteet muuttuu jossain vaiheessa arkisemmiksi.
Itse olen taistelijatyyppiä ja en mielelläni luovuta parisuhteissa. Näin siis silloin jos kumpikin on ollut alussa rakastunut. Valitettavasti olen lähes aina yksin periaatteni kanssa. Tuntuu, että olen syntynyt ihan väärälle aikakaudelle.
kuten tuossa ekassa vastauksessa: olen myös taistelijaluonne. vastoinkäymiset ovat lähes ammatinkuvaani, koska olen softa-alalla. tiedän mitä epäonnistuminen on ja miten siitä selvitään. kaikki epäonnistumiset ovat oppimista ja aina kotiin päin. se on aika paljon vaadittu, että näkisi suuremman kokonaisuuden ja tunteiltaan välttyisi epäonnen sattuessa. hommahan menee näin:
alkurakkaus -> arki -> "epäonnistumiset" -> tunteet pintaan. tässä vaiheessa on ainakin kaksi vaihtoehtoa: antaa tunteille vallan ja yleensä silloin tulee ero / käsittelee asiaa ja koittaa nähdä vielä jotain hyvää. jos käsittely epäonnistuu, ero on varmuuus. tunteista erot kuitenkin lähtevät, kuten myös liittymisetkin.
sitten on se ihmistyyppi, joka ei koskaan ole tyytyväinen. myönnän itsekin olevani tätä, mutta koska tiedän sen, en anna sille valtaa. kysymys kuuluu: "voiko tällaista ihmistä rakastaa?" ymmärränkö asiat ehkä liiankin hyvin.
minustakin tuntuu että olen syntynyt väärälle vuosisadalle. Kaveripiirissäkin on liuta näitä "maailma on miehiä täynnä" -ihmisiä. Jopa ex sanoi erottaessamme etta "mitä sä itket, miksi sä itket, etkö sä tajua että sä olet niin kaunis ja ihana että jokainen vastaantulija haluaa sut." Jumalauta, noinko ihmiset tosiaan ajattelee, että mitä sen väliä vaikka tämä suhde kaatui, koska saan koska vain uuden. Ilmankos mikään suhde ei kestä.
Itse olisin ollut valmis antamaan tuolle suhteelle kaiken. Aivan käsittämätöntä, että kaksi ihmistä kasvaa yhteen, tuntee toisensa oikein-ja nurinpäin alusta loppuun, ovat jakaneet KAIKEN keskenään, ja mukana on vielä jumalaton määrä rakkauttakin. Silti ei ole tarpeeksi, ja mies haluaa lähteä koska "en ole viime aikoina tuntenut yhtö hyvältä kuin ennen, luulen että tämä ei ehkä toimi jatkossa".
Siinähän etsii sitä vanhanajan elinikäistä suhdetta, kukkakedolla tanssimista ja ikuista alkuhuumaa. Yksi päivä jo kysyi, tekikö sittenkin elämänsä virheen. En viitsi edes vastata.
Kuulostaa säälittävän tutulta! Lähes samoihin sanoihin lopetti tyttöni suhteemme (miinus noi kirjoitusvirheet:). Ja on myös päivitely, että ohhoh, tulikohan tehtyä iso virhe. Minäkään en tiedä mitä vastata sellaiseen. Ihmetelkööt siinä sitten vaikka maailman tappiin saakka. Omapa on tappionsa!
Tuntuu, että ihmisten henkilökohtainen kriisinhallintakyky on kokenut mielettömän inflaation viimeisten 10-15 vuoden aikana. Nostetaan kytkintä heti kun vähän kyllästyttää. Asioista puhuminenkaan ei auta. Kuvittelin aiemmin, että tällaista saatettaisiin ruokkia joissakin naistenlehdissä tyyliin "jos mies ei tuo kuuta taivaalta joka aamu, hän ei ole arvoisesi yms.", mutta miehethän tekevät ihan samaa naisille.
Toki täytyy mennä myös itseensä ja hyväksyä omat puutteet, mutta tässä on kyllä ehkä kyseessä myös jokin yhteiskunnallisempi suuntaus. Sen verta epideemiseltä ihmisten lyhytjännitteisyys vaikuttaa nykypäivänä. On vaan niin helvetin raskasta taistella valtavirtaa vastaan. Jos muutkaan ei suostu kompromisseihin, miksi minunkaan sitten pitäisi?