Olen todella iloinen, jos saan ahdistavaan probleemaani asiallisia mielipiteitä! Koska en tunnu saavan ystäviltä selkeää, puolueetonta mielipidettä tähän asiaan, tilitän teille. Yleensä ratkaisen asiat intuition varassa, mutta tässä asiassa olen täysin neuvoton. Kiitos, jos jaksat lukea tämän pitkän selostuksen!
Ensin hieman taustatietoa: Olen 20-vuotias opiskelijatyttö. Aloin seurustella nykyisen poikaystäväni kanssa jo 16-vuotiaana, ja asuimme vuoden yhdessä, mutta pari kuukautta sitten muutin omilleni. Kihloissakin olimme noin vuosi sitten pari kuukautta, mutta sormukset saivat oloni jotenkin pakokauhuiseksi, joten luovuimme niistä. Kihlasormus alkoi tuntua minusta lähinnä jonkinlaiselta kahleelta.
Suhteemme oli todella läheinen ja intohimoinenkin noin kolme ensimmäistä vuotta, mutta viimeisen vuoden aikana (eli suunnilleen silloin, kun asuimme yhdessä) on alkanut ilmaantua ongelmia.
Minun ei oikeastaan enää tee mieli seksiä poikaystäväni kanssa, enkä mahda sille mitään, että olen alkanut kiinnostua muista miehistä.
Olemme edelleen läheisiä, ja rakastan poikaystävääni. Minusta vain tuntuu siltä, että rakkauteni häntä kohtaan on muuttunut erilaiseksi.. Ikään kuin hän olisi läheinen sukulaiseni tai jotain.
Minua on jo pitempään myös vaivannut ajatus siitä, että viettäisin elämäni teinistä mummoksi samalla tavalla, seurustellen saman ihmisen kanssa. Toisaalta ajatus on romanttinen, enkä todellakaan ole mikään miestennielijätyyppi, mutta kun vielä olen nuori ja kaunis, niin väkisinkin tekisi mieli vielä kokea rakastumisen intohimoa.
Noh, puolen vuoden sisällä olen itse asiassa jättänyt poikaystäväni kahdesti. Molemmilla kerroilla kävi kuitenkin sillä tavalla, niin lapselliselta kuin se kuulostaakin, että "eromme" kesti vain vajaan päivän. Hetki sen jälkeen, kun olin puhunut erosta poikaystävälleni ja sovimme, että olemme vain kavereita, oloni oli helpottunut, minusta tuntui, että olin saanut taakan pois sydämeltäni. Jonkin ajan päästä iski kuitenkin paniikki, ja masennuin täysin, enkä voinut muuta kuin itkeä tiedostettuani mitä olin tehnyt. Kummallakin kerralla poikaystäväni otti minut takaisin.
Asiasta on siis puhuttu, ja tiedän, että poikaystävääni raastaa suhteemme nykyinen epävakaisuus. Jotain pitäisi siis päättää suuntaan tai toiseen. Poikaystäväni rakastaa minua valtavasti, ja hän toivoisi, että kaikki voisi olla niin kuin ennen. Minä taas en oikein tiedä, olenko hänen kanssaan vielä siksi, että rakastan häntä, vaiko sen takia, että olen niin tottunut olemaan hänen kanssaan, että ajatus yksinäisyydestä pelottaa. Ehkä kyse on molemmista asioista. Muutin eroon seurustelukumppanistani, koska halusin omaa tilaa ja rauhaa miettiä asioita sekä itsenäistyä. Tähän mennessä asiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet mielessäni yhtään selvemmiksi.
Mitä ihmettä minä teen?! Ero pelottaa, mutta toisaalta suhteen jatkaminenkin tuntuu todella vaikealta. Meistä kumpikaan ei jaksa tätä tilannetta enää kauan, jotain on tehtävä.. Mutta mitä?
Ensin hieman taustatietoa: Olen 20-vuotias opiskelijatyttö. Aloin seurustella nykyisen poikaystäväni kanssa jo 16-vuotiaana, ja asuimme vuoden yhdessä, mutta pari kuukautta sitten muutin omilleni. Kihloissakin olimme noin vuosi sitten pari kuukautta, mutta sormukset saivat oloni jotenkin pakokauhuiseksi, joten luovuimme niistä. Kihlasormus alkoi tuntua minusta lähinnä jonkinlaiselta kahleelta.
Suhteemme oli todella läheinen ja intohimoinenkin noin kolme ensimmäistä vuotta, mutta viimeisen vuoden aikana (eli suunnilleen silloin, kun asuimme yhdessä) on alkanut ilmaantua ongelmia.
Minun ei oikeastaan enää tee mieli seksiä poikaystäväni kanssa, enkä mahda sille mitään, että olen alkanut kiinnostua muista miehistä.
Olemme edelleen läheisiä, ja rakastan poikaystävääni. Minusta vain tuntuu siltä, että rakkauteni häntä kohtaan on muuttunut erilaiseksi.. Ikään kuin hän olisi läheinen sukulaiseni tai jotain.
Minua on jo pitempään myös vaivannut ajatus siitä, että viettäisin elämäni teinistä mummoksi samalla tavalla, seurustellen saman ihmisen kanssa. Toisaalta ajatus on romanttinen, enkä todellakaan ole mikään miestennielijätyyppi, mutta kun vielä olen nuori ja kaunis, niin väkisinkin tekisi mieli vielä kokea rakastumisen intohimoa.
Noh, puolen vuoden sisällä olen itse asiassa jättänyt poikaystäväni kahdesti. Molemmilla kerroilla kävi kuitenkin sillä tavalla, niin lapselliselta kuin se kuulostaakin, että "eromme" kesti vain vajaan päivän. Hetki sen jälkeen, kun olin puhunut erosta poikaystävälleni ja sovimme, että olemme vain kavereita, oloni oli helpottunut, minusta tuntui, että olin saanut taakan pois sydämeltäni. Jonkin ajan päästä iski kuitenkin paniikki, ja masennuin täysin, enkä voinut muuta kuin itkeä tiedostettuani mitä olin tehnyt. Kummallakin kerralla poikaystäväni otti minut takaisin.
Asiasta on siis puhuttu, ja tiedän, että poikaystävääni raastaa suhteemme nykyinen epävakaisuus. Jotain pitäisi siis päättää suuntaan tai toiseen. Poikaystäväni rakastaa minua valtavasti, ja hän toivoisi, että kaikki voisi olla niin kuin ennen. Minä taas en oikein tiedä, olenko hänen kanssaan vielä siksi, että rakastan häntä, vaiko sen takia, että olen niin tottunut olemaan hänen kanssaan, että ajatus yksinäisyydestä pelottaa. Ehkä kyse on molemmista asioista. Muutin eroon seurustelukumppanistani, koska halusin omaa tilaa ja rauhaa miettiä asioita sekä itsenäistyä. Tähän mennessä asiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet mielessäni yhtään selvemmiksi.
Mitä ihmettä minä teen?! Ero pelottaa, mutta toisaalta suhteen jatkaminenkin tuntuu todella vaikealta. Meistä kumpikaan ei jaksa tätä tilannetta enää kauan, jotain on tehtävä.. Mutta mitä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Suhteessamme on lisäksi eräs seikka, joka on saanut minut harkitsemaan eroa jokusen kerran. Poikayställäni on taipumus toisinaan (melko harvoin kuitenkin) raivostua silmittömästi, jolloin hän saattaa esim. potkia tai heitellä tavaroita. Hän on myös kerran läimäyttänyt minua kasvoihin, heittänyt festareilla oluet päälleni (olisin halunnut heittää takaisin, mutta en uskaltanut, koska hän olisi raivostunut wntistä enemmän) sekä jokusen kerran vääntänyt kättäni kivuliaasti. Hän on myös usein käyttäytynyt uhkaavasti suuttuessaan, muttei suoranaisesti (sanallisesti) uhkaillut. Näiden tapausten jälkeen hän on itkenyt ja pyytänyt anteeksi, ja minä olen hänen anteeksipyyntönsä hyväksynyt. Hän ei varsinaisesti kuitenkaan ole satuttanut minua.
muuten näyttikin jo normaalilta, mut tuo väkivaltaisuus tuskin helpottaa ajan myötä.
Toiseen kajoaminen missä tahansa mielentilassa on halveksittavaa! On paljon miehiä jotka eivät ikinä satuttaisi naista fyysisesti. Oma asiasi sitten millaisen miehen haluat.
Tutulta kuulostaa. Himmaa homma hemmaan ennenkun on liian myöhäistä.
Jos mahdollista - niin ota kaukoputki mukaan ja katso tilannetta hyvän kävelymatkan päästä.
kuulostaa yvinkin tutulle.
itse erosin poikaystävästäni kuukausi sitten. hän sai tietää että pääsi toiselle paikkakunnalle opikelemaan.... se pani todella asiat mullin mallin ja miettimään....
riitelimme paljon ja mietimme mitä tehdä.... samalla huomasin hänen eääntyvän minusta.
lopulta pistin suhteen poikki, sillä en enää jaksanut.
toki ero sattui, sattuu vieläkin, mutta huomaav olevani helpottunut nyt kun suhteemme on ohi. moni asia joka oli pielessä suhteessame, olen tajunnut vasta nyt. ystävät ja perhe ovat olleet tukenani. ikävintä on, että he ovat vain halunneet parastani eivätkä satuttaa minua. nyt uskaltvata puhua minulle asioista päin naamaa.sanovat toivonneensa että olisin tajunnut jättää miehen jo aikoja sitten. mutta kun rakastaa ei halua hyväksyä toisen loukkauksia/hylkäämistä/huonoa kohtelua/jne.
ikävintä on että yleensä sinua läheisimmät ihmiset huomaavat ensin jos suhteessa on jotain mätää.
Minun poikaystäväni on alkanut kokemaan samoin minua kohtaan, seksi ei kiinnosta, hänestä tuntuu kuin olisimme vain ystäviä, emme pariskunta... tämä tieto ei ole mieluisaa kuunneltavaa, ei tee hyvää itsetunnolle, kun toinen sanoo että rakastaa, muttei romanttisessa mielessä..
Olemme olleet yhdessä 4 vuotta, nyt aiomme pitää poikaystäväni ehdotuksesta tauon, ja en voi kuin toivoa, että hän haluaa minua sen jälkeen muutenkin kuin vaan ystävänä.. olen epätoivoinen..
Myös meidän suhdettamme piinaa epävarmuus, ainakin minun puoleltani, siitä, haluaako hän jatkaa suhdetta vai ei.. nyt olen päättännyt, että valinta on pakko tehdä, joko olemme yhdessä tai eroamme.. toisaalta,jos jatkamme yhdessä, en voi "pakottaa" häntä pysymään päätöksessään, jos mieli muuttuu.. en tiedä mitä tehdä.. periaatteessa suhteemme kohtalo on hänen käsissään..
Eli näen asian tavallaan poikaystäväsi silmin, ja minä olisin ainakin omassa suhteessani valmis yrittämään, koska rakkautta löytyy.. suhteessamme on aiemminkin ollut tällaisia vaiheita, mutta ne ovat menneet ohi, sitä toivon nytkin...