Tästä on varmaan kirjoitettu tällä palstalla paljonkin, mutta haluaisin silti kuulla toisten kokemuksia.
Olemme olleet mieheni kanssa 3 vuotta naimisissa, meillä on 4 ja 3 vuotiaat lapset.
Käymme kumpikin töissä ja perheessämme on kaikki asiat ihan ok. Niinku nuoressa perheessä nyt yleensäkin on. Emme riitele ja elämä kulkee samaa rataa.
Minusta on kuitenkin jo pidemmän aikaa (n. 1 ½ vuotta) tuntunut, ettei avioliitossamme ole kaikki kohdallaan. Jokin vain on puuttunut. Ja viime aikoina minusta on tuntunut, etten enää rakasta miestäni.
Emme ole koskaan olleet kovin hyviä puhumaan mistään vakavista meitä kahta koskevista asioista, mutta viime viikonloppuna pakottauduin avaamaan suuni. Kerroin miehelleni, etten ole enää hänen kanssaan onnellinen, en rakasta häntä ja että olen miettinyt eroamista. Ensimmäisen kerran näin hänen itkevän. Tilanne oli aivan kamala, minusta tuntuu etten ole sen jälkeen pystynyt katsomaan häntä silmiin. En tiedä mitä tehdä. Hän yritti kysyä mitä voisimme tehdä, jotta asiat muuttuisivat, mutta minä en tiedä, koska tuntuu vain yksinkertaisesti siltä, että en rakasta häntä enää. En edes jaksaisi yrittää enää, koska luulen ettei mikään tuo enää rakkauttani häntä kohtaan takaisin.
Hän on loistava isä ja meillä on loistava perhe. Ulkoisesti meillä on kaikki kunnossa.
Vaikea ja surullinen asia.
Yritin puhua asiasta siskolleni, mutta hän ei ymmärtänyt kantaani lainkaan ja pelkään kertoa asiasta kenellekään muullekaan, koska kukaan ei tunnu ymmärtävän, miten rakkaus voi noin vain loppua.
En enää rakasta
27
9625
Vastaukset
- kerran..
kaikki on muuten hyvin.. kannattaisiko sittenkin käydä jossain juttelemassa yhdessä ja erikseen.. tai ottaa joku aikalisä ihan vaan lasten edun takia. Jos sittenkään ei ole hyvä niin erotkaa. Mies toipuu jos saa jostain tukea ja itsekin yrität ystävystyä uudelleen suurimman erotuskan hellittyä.
- Everstiluutnantti
Joopa joo.
Parisuhde on kolmio. Kärkinä ovat (1) intohimo (rakkaus), (2) sujuminen (yhteinen arki) sekä (3)henkinen kiinnittyminen (sitouma).
Julkisuusmylly eli media luo käsitystä, että oikeassa parisuhteessa kaikki kolme kärkeä ovat samanaikaisesti voimakkaasti esillä ja tasapainossa.
Tuo kuva on, valitettavasti, todellisuudenvastainen. Minkä kahden komponentin (kärjen) varaan sitten suhde rakentuukaan, kahden on oltava kunnossa. Muuten on aika erota.
Sinä murehdit vain yhtä komponenttia ja kehuit kahta. Anna ajan kulua. Noin kolme vuotta. Päätä että se aika saa mennä ilman jatkuvaa vaihtoehtojen vatvomista. Kolmen vuoden päästä tee uudestaan saldo - jos joudut silloin toteamaan, että komponentit ovat pielessä niin on toimenpiteiden aika.
Yksi hyvä tapa psyykkisessä kriisissä, jota muut eivät ymmärrä, on aloittaa henkinen työskentely itsensä kanssa - kutsutaanpa sitä valaistumiseksi tai terapiaksi. Se ei mene koskaan hukkaan. Rautaa rajalle ja hapuilu pois. Kolmen päähän. - toinen sekaisin
Mun elämäntilanne on ihan sama. Lapsetkin ovat samanikäisiä... Olen vatvonut tätä asiaa jo ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin. En haluaisi murskata "kaunista" perhettämme oman tyytymättömyyteni takia. Mieheni ja lapset kun ovat onnellisia. Olen odottanut ja odottanut että tilanne menisi ohi ja heräisin tästä mahdollisesta ikä-kriisistä, mutta ei... En haluaisi odottaa vielä viittä vuotta ja todeta sitten hukanneeni kymmenen. Olen ajatellut meneväni yksin terapiaan setvimään tuntojani, mutta sekin on vaikeata pienten lasten kanssa. Nyt rajapyykkinä on uuden vuoden ylitys ja sen jälkeen yritän ottaa asiaa puheeksi. Ainakin sen verran ettei mahdollinen ero-päätös tule miehelleni tulevaisuudessa ihan yllätyksenä...
- on rakkaus
...Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii..
Rakkaus ei ole vain tunne vaan se on tahtoa tehdä toiselle niin kuin haluasin itseäni kohdeltavan. Monesti sekoitetaan että intohimo (halu toiseen) on vain sitä rakkautta. Ja jos näin ajatellaan, niin sen pohjalla on itsekkyys. Rakastan sen verran kun minusta tuntuu hyvälle, kivalle, toisessa on seksuaalista vetovoimaa ja on helppoa. Jos tämä mukavuuden tunne sitte loppuu, niin sitten vaan hylätään puoliso kuin vanhan auton. Ja vastakos sitä oltiin avioliittovalaa antamassa, "TAHDON (ei siis tunnen) rakastaa kunnes kuolema meidät erottaa". Etsikää yhdessä apua, lue parisuhdekirjallisuutta. Parisuhdevaikeudet voidaan voittaa. Älä luovuta ja pakene kasvun mahdollisuutta. Ero särkee sinua, miestäsi ja lapsiasi.- Rakkautta on
Surullista.... surullista...
Oletko koskaan rakastanutkaan? Ihan sama kun päättäisi erota perheestään, ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Minulla on vakaa suhde mieheni kanssa, rakastan häntä samalla tavoin kuin perhettäni (vanhemmat ja sisaret). Hän on minun perheeni. Meillä on silti sen lisäksi toki niitä intohimotuntemuksia joita parisuhteessa miehen ja naisen välillä voi olla, suhteemme ei kuitenkaan ole koskaan perustunut siihen. Olemme kuin paita ja peppu! En tietenkään osaa sanoa miten suhteeni häneen muuttuu jos saamme lapsia. Lapset tulevat varmasti rasittamaan suhdettamme, tiedän sen. Arki tuntuu enemmän arjelta ja hukkaamme varmasti toisemme jonnekin sinä aikana kun lapset ovat minussa kiinni ja elämme heidän ehdolla. On kuitenkin vaikea uskoa että en enää rakastaisi miestäni, todella vaikea kuvitella sellaista.... Rakkaus on ja pysyy, jos sitä on....... - sekaisin
Rakkautta on kirjoitti:
Surullista.... surullista...
Oletko koskaan rakastanutkaan? Ihan sama kun päättäisi erota perheestään, ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Minulla on vakaa suhde mieheni kanssa, rakastan häntä samalla tavoin kuin perhettäni (vanhemmat ja sisaret). Hän on minun perheeni. Meillä on silti sen lisäksi toki niitä intohimotuntemuksia joita parisuhteessa miehen ja naisen välillä voi olla, suhteemme ei kuitenkaan ole koskaan perustunut siihen. Olemme kuin paita ja peppu! En tietenkään osaa sanoa miten suhteeni häneen muuttuu jos saamme lapsia. Lapset tulevat varmasti rasittamaan suhdettamme, tiedän sen. Arki tuntuu enemmän arjelta ja hukkaamme varmasti toisemme jonnekin sinä aikana kun lapset ovat minussa kiinni ja elämme heidän ehdolla. On kuitenkin vaikea uskoa että en enää rakastaisi miestäni, todella vaikea kuvitella sellaista.... Rakkaus on ja pysyy, jos sitä on.......Tuota olen juurikin miettinyt eli olenko koskaan häntä rakastanut? -en tiedä, luultavasti en.
- kokemusta on
sekaisin kirjoitti:
Tuota olen juurikin miettinyt eli olenko koskaan häntä rakastanut? -en tiedä, luultavasti en.
hae masennuslääkkeet ja yritä katsoa pikkasen pitemmälle....
- just joopa joo
sekaisin kirjoitti:
Tuota olen juurikin miettinyt eli olenko koskaan häntä rakastanut? -en tiedä, luultavasti en.
miksi seurustelitte? miksi menitte naimisiin?
Vai luuletko että rakkaus on jotain niin ihmeellisen ylimaallista?
Vai onko muisti mennyt? Et muistakaan täysin millaista teillä on ollut?
entäpä jos ihan oikeasti olet vähän masentunut? Kannataisko ihan varmuuden vuoksi poissulkea se vaihtoehto? Masentuneena (ihan lievässäkin) tunteet laimenee, mikään ei tunnu miltään.
Ihan hyvällä tätä sanon, ettei tartte myöhemmin katua ja satuttaa perhettäsi turhaan.
- ringo
Mä en käsitä tätä elämää! Miten asiat voi mennä näin nurinkurin. On paljon ihmisiä jotka ei millään elämässään löydä sitä oikeaa ja hyvää puolisoa ja sitten on näitä kenellä on kaikki mitä toinen ihminen toivoisi itsellään olevan, hyvä mies/vaimo, ihanat lapset, hyvä elämä...jne
Sinulla on juuri se mitä minä elämälleni haluan. Hyvän miehen ja lapset, perheen!!
Voi jos sen saisin, niin en ikinä luopuisi siitä. Vaalisin sitä elämäni loppuun asti, mutta toisin kuin ehkä sinä, minä olenkin nähnyt elämän varjopuolen.
Älä hylkää miestäsi ja perhettäsi. Harvemmin siinä käy hyvin, varsinkin jos sinulla on jo hyvä mies. Älä luovu siitä mitä sinulla on. Tiedän että sinusta tuntuu nyt siltä ettet rakasta, mutta yritä jaksaa silti. Se on sen arvoista.
Lähde yksin vähäksi aikaa johonkin, äläkä pidä mitään yhteyttä kehenkään. Tutki itseäsi ja mieti oletko valmis menettämään kaiken sen.- toinen sekaisin
Haluat hyvän miehen/vaimon, ihanat lapset, hyvän elämän... mutta siinäpä se onkin; hyviä miehiä/naisia kyllä löytyy jos kriteereihin ei liitä sitä että ko miestä/naista haluaisi rakastaa. Lapset ovat aina ihania (tai siis kauheita, mutta ihania). Ja me kaikki muutumme 10-15 vuoden aikana. Jos avioparin muuttuminen tapahtuu aivan eri suuntiin, niin minkä sille voi? Ennen vanhaan se kärsittiin loppuun asti, mutta onko se oikeasti pakko kärsiä nykyään?
- avioeron
Itse olen myös eronnut. Olimme naimisissa 2 vuotta, ei lapsia. Rakkaus vain kuihtui mieheeni minun puoleltani. Keskustelimme asiasta muutaman kerran ja mies koitti "parantaa" tapansa vaikka hän oli minua kohtaan paras mahdollinen mies, mutta silti tunne oli vain sama. En rakastanut miestäni enää. Päätin lopullisesti että eroan hänestä. Näin kuinka tuskaisesti hän itki ja se tuntui TODELLA PAHALTA. Muutto oli kahta kauheampi. Tuntui että tuska sisälläni ei koskaan helpoita ja näin unissanikin ex-mieheni surua täynnä olevat silmät. Elämä kuitenkin voitti kun pääsin omille jaloilleni omaan asuntooni enkä ole katunut päätöstäni kertaakaan. Ainoa asia mikä jäi harmittamaan on se ettemme ole eron jälkeen olleet juuri minkäänlaisissa yhteyksissä. Toisaalta ymmärrän että ero oli hänelle niin kova pala purtavaksi joten hän ei sen vuoksi halua olla missään tekemisissä kanssani. Tiedän vain että molemmilla on nykyään oma elämä,uudet kumppanit ja hyvin pyyhkii.Silti kehoitan vielä miettimään asiaa, koska teillä on myös lapsia. Toisaalta väkisin oleminen ei ole lapsillekkaan hyväksi,koska he kyllä huomaavat milloin kaikki ei ole kunnossa.Toivon sinulle rohkeutta päätöksiisi ja paljon voimia/jaksamista asian kanssa. Hyvää joulua kaikille!
- mies_
Kovasti kuulostaa tutulta. Sen haluaisin sanoa heille jotka sanovat että koita vielä jaksaa...
Kun muistelen seurustelumme alkuaikoja vaimon kanssa (tunnettu yli kymmenen vuotta, naimisissakin useita vuosia ja pari pientä lasta), oli epävarmuuden tuntemuksia molemmin puolin. Vaimoni on jopa sanonut että ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen meinasi jättää minut. Minulla myös samoja tuntemuksia häntä kohtaan. Olimme hyvät kaverit mutta siinä se.
Ehkäpä kumpikin sinnitteli ja odotti käännettä parempaan. Kuitenkin yhteiselämä, harrastukset, seksi jne sujui hyvin. Kyllä se kohta, sitten kun... Muutettiin yhteen, hankittiin lemmikki, vaimoni kävi ulkomailla töissä (muuten ajallisesti kaikkein romanttisinta kaipauksen aikaa), mentiin naimisiin, tehtiin lapsi, vähän ajan päästä toinen...
Välillä menee paremmin, unohtuu elämään arkea eikä kaipaa rakkautta. Mutta joka kerta tunne rakkauden puutteesta tulee pahempana takaisin ja joka kerta tyhjyyden tunne on vahvempi. Joka kerta on ollut päteviä syitä miksei erota. Ensin ajatteli ettei heti viitsi erota kun juuri alettiin seurustelemaan. Sitten oli jo kohta yhteinen kämppäkin "katsotaan nyt, eiköhän se tästä paremmaksi taas muutu". Lemmikkieläin "kuka sitäkin nyt hoitaisi". Avioliitto "eihän sitä heti voi erota, mitä sukulaisetkin sanoo". Lapsia...
Jokaisen vaiheen jälkeen ihmettelee että olisi pitänyt erota vielä silloin kun ei ollut kämppää, tai lemmikkieläintä, tai aviossa... Tai niinkuin nykyään. Ennen kuin ei ollut lapsia.
Mutta tähän on tultu, oma vika. Myös vaimon mielestä asiat eivät ole hyvin vaikkemme riitele, olemme ihan hyviä kavereita keskenään ja päälle päin näytämme varmaan ihannepariskunnalta. Ainut mitä mietin nykyään aivan liikaa on se voinko elää ilman rakkautta "järkiavioliitossa". Onko mitään hyötyä yrittää jatkaa ja jatkaa... Todennäköisesti kohta on yksi lapsi lisää ja taas ajattelee että olisi pitänyt erota ennen, eihän sitä nyt kun on pieni vauva. Tai on otettu velka kesämökkiä varten. Kun totuus on se etten enää usko avioliittoomme. Viimeistään kun lapset ovat isoja ja tuntee että vastuu poistuu hartioilta tulee käymään niin ettei enää jaksa. Ei jaksa kimppa-asumista (miksikä vaimokin toisinaan meidän yhteiseloa nimittää) sinänsä ihan hyvän ystävän kanssa.
Mutta mitä tapahtuu, en osaa sanoa. Niin monta aikalisää olen antanut suhteellemme että voi mennä vielä kaksikymmentä vuotta aikalisien kanssa tai sitten joku paikka pettää ensi vuonna ja tullaan tien päähän tämän suhteen kanssa.
Joten helppoa ei ole toteuttaa ennalta suunnitellen pyyntöä, anna ajan kulua, kyllä se siitä... Ajan on annettu jo kulua liikaa. Aivan liikaa.
Tällä hetkellä olen taas aivan tyhjä. Mitään tunteita ei ole vaimoa kohtaan, ei rakkautta eikä kyllä vihaakaan. Mutta jos hän tuolta sohvalta nousisi tv:tä katsomasta ja sanoisi minulle että nyt minä lähden niin ensimmäinen tunne olisi suuri helpotuksen tunne. Vai pitäisikö minun nousta tästä tietokoneen luota ja sanoa lähteväni. Nyt vai huomenna, vai kolmen vuoden päästä? Tuskin oikeaa hetkeä tulee koskaan... - mitä tarkoitat sillä?
kiinnostaa tietää. Kuulostaa vaan sanonko milta...
- sitä
mitä tarkoitat sillä? kirjoitti:
kiinnostaa tietää. Kuulostaa vaan sanonko milta...
tarkotin sillä että mies epätoivossaan uskotteli minulle että parantaa tapansa vaikka hänellä ei ollut mitään mitä parantaa, koska oli jo ns. "täydellinen" aviomies. Tunteet vaan oli minun puolelta kaikonnut.
- toinen sekaisin
mies_ kirjoitti:
Kovasti kuulostaa tutulta. Sen haluaisin sanoa heille jotka sanovat että koita vielä jaksaa...
Kun muistelen seurustelumme alkuaikoja vaimon kanssa (tunnettu yli kymmenen vuotta, naimisissakin useita vuosia ja pari pientä lasta), oli epävarmuuden tuntemuksia molemmin puolin. Vaimoni on jopa sanonut että ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen meinasi jättää minut. Minulla myös samoja tuntemuksia häntä kohtaan. Olimme hyvät kaverit mutta siinä se.
Ehkäpä kumpikin sinnitteli ja odotti käännettä parempaan. Kuitenkin yhteiselämä, harrastukset, seksi jne sujui hyvin. Kyllä se kohta, sitten kun... Muutettiin yhteen, hankittiin lemmikki, vaimoni kävi ulkomailla töissä (muuten ajallisesti kaikkein romanttisinta kaipauksen aikaa), mentiin naimisiin, tehtiin lapsi, vähän ajan päästä toinen...
Välillä menee paremmin, unohtuu elämään arkea eikä kaipaa rakkautta. Mutta joka kerta tunne rakkauden puutteesta tulee pahempana takaisin ja joka kerta tyhjyyden tunne on vahvempi. Joka kerta on ollut päteviä syitä miksei erota. Ensin ajatteli ettei heti viitsi erota kun juuri alettiin seurustelemaan. Sitten oli jo kohta yhteinen kämppäkin "katsotaan nyt, eiköhän se tästä paremmaksi taas muutu". Lemmikkieläin "kuka sitäkin nyt hoitaisi". Avioliitto "eihän sitä heti voi erota, mitä sukulaisetkin sanoo". Lapsia...
Jokaisen vaiheen jälkeen ihmettelee että olisi pitänyt erota vielä silloin kun ei ollut kämppää, tai lemmikkieläintä, tai aviossa... Tai niinkuin nykyään. Ennen kuin ei ollut lapsia.
Mutta tähän on tultu, oma vika. Myös vaimon mielestä asiat eivät ole hyvin vaikkemme riitele, olemme ihan hyviä kavereita keskenään ja päälle päin näytämme varmaan ihannepariskunnalta. Ainut mitä mietin nykyään aivan liikaa on se voinko elää ilman rakkautta "järkiavioliitossa". Onko mitään hyötyä yrittää jatkaa ja jatkaa... Todennäköisesti kohta on yksi lapsi lisää ja taas ajattelee että olisi pitänyt erota ennen, eihän sitä nyt kun on pieni vauva. Tai on otettu velka kesämökkiä varten. Kun totuus on se etten enää usko avioliittoomme. Viimeistään kun lapset ovat isoja ja tuntee että vastuu poistuu hartioilta tulee käymään niin ettei enää jaksa. Ei jaksa kimppa-asumista (miksikä vaimokin toisinaan meidän yhteiseloa nimittää) sinänsä ihan hyvän ystävän kanssa.
Mutta mitä tapahtuu, en osaa sanoa. Niin monta aikalisää olen antanut suhteellemme että voi mennä vielä kaksikymmentä vuotta aikalisien kanssa tai sitten joku paikka pettää ensi vuonna ja tullaan tien päähän tämän suhteen kanssa.
Joten helppoa ei ole toteuttaa ennalta suunnitellen pyyntöä, anna ajan kulua, kyllä se siitä... Ajan on annettu jo kulua liikaa. Aivan liikaa.
Tällä hetkellä olen taas aivan tyhjä. Mitään tunteita ei ole vaimoa kohtaan, ei rakkautta eikä kyllä vihaakaan. Mutta jos hän tuolta sohvalta nousisi tv:tä katsomasta ja sanoisi minulle että nyt minä lähden niin ensimmäinen tunne olisi suuri helpotuksen tunne. Vai pitäisikö minun nousta tästä tietokoneen luota ja sanoa lähteväni. Nyt vai huomenna, vai kolmen vuoden päästä? Tuskin oikeaa hetkeä tulee koskaan...aika kohdalleen kirjoituksesi mies_! Tätä juuri pelkään, että sidon itseni aina tiukemmalle kuristumiseen asti. Minä olen edelleen naimisissa sen takia etten halua riidellä. Huokaisisin syvään, jos mieheni sanoisi haluavansa erota. Tällöin ehkä voisimme erota ystävinä ja mitään ongelmaa ei olisi. Sitä hetkeä odottaessa katselen sivusta elämääni.
- sekaisin
toinen sekaisin kirjoitti:
aika kohdalleen kirjoituksesi mies_! Tätä juuri pelkään, että sidon itseni aina tiukemmalle kuristumiseen asti. Minä olen edelleen naimisissa sen takia etten halua riidellä. Huokaisisin syvään, jos mieheni sanoisi haluavansa erota. Tällöin ehkä voisimme erota ystävinä ja mitään ongelmaa ei olisi. Sitä hetkeä odottaessa katselen sivusta elämääni.
tuon olisin voinut kirjoittaa itsekin...
juteltiin eilen illalla ja sovittiin, että yritetään vielä, vaikka puoliksi myönnyinkin siihen vain siksi, että mieheni paha olo helpottaisi. en minä toisaalta kyllä ole vielä valmis nimeäni eropapereihinkaan laittamaan.
- muitakin
Minulla on ihan sama tilanne kuin sinulla ja nimimerkillä mies_. Olen itse mies ja minulla ja vaimollani on kaksi pientä lasta.
En rakasta vaimoani enää lainkaan. Olen miettinyt todella paljon, että onko varmasti niin, mutta erilaisista merkeistä olen sen todella huomannut. (En esimerkiksi voi suudella tai hyväillä vaimoani kuin alkoholin vaikutuksen alaisena).
Ongelmani on, että minuun on iskostunut syvälle, että perheessä on äiti, isä, lapset ja lemmikki. Eroaminen on minulle jotenkin vierasta, mutta toisaalta elämme vain kerran ja miksi se yksi elämä pitäisi kuluttaa siihen, että elää sellaisen ihmisen kanssa, jota ei todellakaan enää rakasta? Mielestäni olemme vain kasvaneet erillemme.
Olen käynyt juttelemassa asiasta väestöliitossakin ja sieltä suositeltiin, että muuttaisin aluksi ainakin kokeeksi pois. Keskustelin asiasta myös vaimoni kanssa, mutta tämä alkoi itkeä. Vaimostani kaikki menee hyvin tai ainakin hän uskoo, että kohta kaikki on taas hienosti. Jotenkin muuttaminen on kuitenkin vaikeaa. En oikein tiedä miksi. Ehkä sitä on jotenkin niin tottunut asumaan omassa kodissa. Ajattelen myös paljon, miten lasten käy, jos isä lähtee. Tosin en todellakaan ole jättämässä lapsiani, vaan aion pitää heihin yhteyttä tiiviisti.
Olen ajatellut, että olemme joulun yhdessä ja sitten yhden matkan tammikuussa, mutta sitten muutan pois. Toisinaan tämä yhdessäolo on kovin vaikeaa ja en pidä siitä yhtään, että lasten nukahdettua iltaisin olemma kahdestaan.
Niin vielä sen verran, että jotenkin rakkauden loppumista ei nähdä usein "hyväksyttäväksi" syyksi erota tai ainakin se on minun käsitykseni. Eroaminen on iso juttu. Haluaisinkin kiittää muita saman kokeneita/samassa tilanteessa olevia kokemustensa jakamisesta. Jotenkin on "kiva" tietää, että ei ole ainoa, joka asiaa miettii.
Joka tapauksessa hyvää joulun odotusta kaikille!- juttu...
Kuulosti niin tutulta se ettei rakkauden loppumista koeta hyväksyttävänä. Kun halusin eroa siitä syystä että rakkauden tunne oli loppunut sain mieheni suvun niskaani jotka tenttasivat aamuin illoin puhelimen välityksellä: miksi teit niin?MIKSI?Ei tunteet voi yhtäkkiä loppua yms???
- vaimollesi noista
suunnitelmistasi? Ettei tule vaimollesi kuin salma kirkkaalta taivaalta, että olette sen matkan vielä yhdessä, ja sitten häivyt? Ihan noin vaan puhumatta.
Täällä on paljon kritisoitu just noita valmiita suunnitelmia, joita toinen osapuoli tekee, eikä kerro ajatuksiaan etukäteen, vaan töksäyttää kaiken kerralla päin naamaa. Vaikka vaimosi nyt tietää, että vaikeuksia on, niin puhu hänelle myös noista suunnitelmistasi. Loukkaa todella paljon, jos vain lähdet keskustelematta. Et anna mahdollisuutta mihinkään. Tietysti vaimosi itkee, kun sanot lähteväsi, kukapa ei itkisi. Se sattuu, tajuatko! Kun luulee, että kaikki on hyvin. Sitten toinen alkaa puhua erosta.
Mietipäs nyt toisenkin kerran, mitä aiot tehdä ja puhu helvetissä niistä suunniteklmistasi. Älä anna vaimon tuudittautua siihen uskoon, että kaikki muuttuu vielä hyväksi ja sitten yllättäen lähdet. Siinä on vastapuolen mielenterveys hyvin suuressa vaarassa, kas kun me kaikki ei olla niin vahvoja henkisesti.
- luonnonvastaista
että miehet ja naiset yrittävät elää suhteessa pidempään kui 2-3 vuotta; jospa rakastuminen ja hullaantumisen on tarkoituksen mukaista kestääkin vain n 2v. eli sen ajan että lapsi siitetään ja synnytetään... sitten uutta paria etsimään, hullaantumaan ja lapsia siittämään. Tältä ajatukselta ei voi välttyä kun seuraa näitä erokeskusteluja.
- tuo, ettei
miehet ja naiset tunnu kohtaavan toisiaan tunnetasolla. Milloin haluaa mies jatkaa liittoa, milloin nainen. Toinen osapuoli taas vonkaa muun elämän perään. Kunnollisia miehiä ja naisia tuntuvat olevan, tunteet ei vaan käy yksiin. Parisuhde taitaa olla tuhoontuomittu jo syntyessää?
Miksi ne vanhat parrat sitten ovat olleet ja pysyneet liitossaan vuosikymmeniä, vaikka vaikeuksia heilläkin varmasti on ollut. Se on elämänasennekysymys..- kummailija
Olen miettinyt useampaan kertaan tätä elämänmenoa nykypäivänä...miten usein erotaan jo pelkästään siksi, että tyyliin "sukat on AINA väärässä paikassa". JOtenkin erosta on tullut liian helppoa. Vaikka on myös paljon tapauksia, joissa se on ollut ainut OIKEA vaihtoehto!
EN todellakaan sano, enkä tarkoita, että tiellä ap. on tilanne näin. Senhän näkee jo viestistäsi, että halua jatkaa on, mutta se tunne puuttuu. Auttaisiko avioliittoleiri teitä? Kannattaa kysellä seurakunnasta ko. vaihtoehtoa! Tuolla aviopareja autetaan avaamaan suhteen solmuja ja selvittämään kaihertavia asioita.
Lasten tulo, ja varsinkin silloin kun he ovat pienia, on vanhemmille todella koituksen paikka. Sillä enää ei ole sitä yhteistä aikaa, eikä oikein sitä omaakaan.
No tuo jo meni vähän ohi aiheen, mutta todella kannattaa yrittää! Käykää ihmeessä avioliittoneuvojalla ja kokeilkaa tuota leiriä! Jos sellainen on mahdollista. Ja vaikka kuinka toista/itseä itkettää kannattaa asiat selvittää juurta jaksaen! Muuten ne vaivaavat molempia pahimmassa tapauksessa lopun ikää!
ja jos oikein hyvin käy alkaa elämässä uusi parempi vaihe, kun huomaa taas miten ihana se vanha kumppani onkin! :)
- lady
Kovin tutulta kuulosti kirjoituksesi. Olen itse 30v, 1 lapsi, yhdessä n. 10 vuotta. Rakkauteni miestäni kohtaan on romahtanut melko nopeaan. Olemme vihdoinkin "saavuttaneet" sen kaiken, mitä elämältä yleensä halutaan: avioliitto, lapsi, pari autoa nököttää pihassa, omakotitalo jne. Ja allekirjoitan myös erään toisen tähän viestiketjuun kirjoittaneen sanoman, eli en minäkään olisi vaihtanut tätä mihinkään muutama vuosi sitten. Tuolloin halveksin eroajia ja kummeksuin niitä, jotka eroavat hyvästä liitosta. Niin ne ovat vaan ajatukset muuttuneet, eli tärkeintä elämässä ei ole se kaikki saavutettu vaan sisäinen hyvä olo itsensä kanssa. Ja minulla tuo ei täyty, sillä olen ihmisen kanssa josta olen kasvanut täysin erilleen (hän on käytännön näpertäjä, minä humanistinen nautiskelija), elän suhteessa jossa en haluaisi olla mutta en uskallakaan erota 1) yhteiskunnan ja läheisten painostuksen vuoksi 2) koska haluaisin edelleen rakastaa miestäni ja odotan, että rakastuminen tulee takaisin. Kauanko odotan? 1?, 2?, 10 vuotta?.
Juuri tällä hetkellä en ole valmis mätkäisemään eropapereita pöydälle. Tahdon yrittää vielä, vaikka miehen kosketuskin ällöttää. En halua häntä seksuaalisesti, tuskin koskaan olen kovasti halunnutkaan juuri häntä. Seksiä haluan ajoittain, ja silloin mies on sopivasti lähellä, käytettävissä...Suurin ongelmamme on, että mies ei osaa keskustella eikä myönnä että avioliitossamme olisi jotain vialla. Minusta on outoa, että edes se että minä sanon että en osaa rakastaa häntä enää ja että pelkään liittomme puolesta, ei saa häntä puhumaan. Kaikki keskustelumme menevät siihen, että huomaan pitäväni monologia. Enkä suinkaan pälpätä antamatta toiselle suunvuoroa, siitä ei ole kyse.
Tätä tilannetta on kärjistänyt se, että minulla oli n. puoli vuotta ulkopuolinen suhde ja rakastuin tuohon mieheen. Tiedän kyllä kaikki elämän realiteetit: alkurakastumisen huumassa kaikki näyttää ruusuiselta jne., enkä kuvittelekaan, että uuden miehen kanssa ei ongelmia olisi tullut. Tuo mies ei vaan ollut valmis sitovaan suhteeseen kanssani. Sain pahasti nenilleni, mutta se ei silti saanut minua kääntymään takaisin omaan mieheeni, päinvastoin.
Tällä hetkellä olen kovasti sekaisin, en tiedä mitä teen. Tärkeintä kai on, että ei hätiköi, mutta ei myöskään venytä päätöstä ikuisuuden. Olen miettinyt eronjälkeistä elämää, helppoa se ei yksinhuoltajana olisi.
Ja vielä siihen "hyväksyttävään" erosyyhyn: eikö rakkauden loppuminen ole se kaikkein perustelluin syy erota? Ei muut, triviaalit sukkien lojumaan jättämiset tms. syyt.- yx-mies
Miksikö miehesi ei puhu?
Taitaa tuntea sinut paremmin kuin luulet,kumman teistä tarvitsee muuttua?
Se sisäinen rauhatomuus ei parane eroamalla, kanataisi mennä kyllä kunnolla itseensä.
Kirjoituksestasi päätellen et kestä " arkea "
Seksitä sanoisin että hyväksikäytät miestäsi,käytät seksiä vallan välineenä sitä on vain silloin kun sinulle sopii.
Raiskatahan ei saa , mutta hyväksikäyttää saa vai mitä?
Mahtaa miestäsi todella ottaa pattiin, oikein empaatinen humanisti?
Tyypilinen pettäjä , syy on miehessä ei minussa
Miksi meidän miesten pitäisi olla kunnolisia?
Itse olen ainakin tässä elämässä todennut että kun olet rehelinen,luotetava ,toiseen luotava, toisen huomioon ottava , rakastava ja hellä niin siitä ei saa kun paskaa niskaan.
Miehetkö sikoja?
- hoblaa
oDOTATKO ETTÄ KOKO AJAN TÄYTYY RAKASTAA,ONKO PAKKO RAKASTAA,ETTÄ VOI ASUA YHDESSÄ???
- olisi
loistava juttu teille.
- kun ei suostu
mihinkään keskustelujuttuihin? Menisin kyllä vivana, sillä tiedän, ettei minun avullani juttu aukene.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Olit niin lähellä
Taas söpis olit siinä ihan käden etäisyydellä❤️ Jos sinä ja minä olisimme olleet kahden, olisin hypännyt sun kaulaan. Sa1185181- 472849
Kun me näemme taas
Siihen on viikkoja, korkeintaan kuukausia. Jännite välillemme vetää meidät ennemmin tai myöhemmin toistemme läheisyyteen332802Haleja ja pusuja
Päivääsi kulta 🤗🤗💋❤️❤️❤️ kaipaan sinua Tänäänkin.. Miksikäs se tästä muuttuisi kun näin kauan jatkunut 🥺302498Onko mukava nähdä minua töissä?
Onko mukava nähdä minua töissä vai ei? Itse ainakin haluan nähdä sinut 🤭231879- 1181647
En kirjoita sulle tänne
Enään nainen. Olen kyllä kiltisti enkä ala mihinkään kuin tosirakkaudesta. Kanssasi sitten jos se on mahdollista ja pidä101640- 961389
Hei rakas sinä
Vaikka käyn täällä vähemmän, niin ikäväni on pahempaa. Pelkään että olen ihan hukassa😔 mitä sinä ajattelet? naiselle231385Oi mun haniseni
Mul on ihan törkee ikävä sua. En jaksais tätä enää. Oon odottanut niin kauan, mutta vielä pitää sitä tehdä. Tekis mieli101348