...painajaisunia anopistanne?
Ovatkohan asiat siinä vaiheessa jotenkin menneet liian pitkälle, kun ikävä anoppi tulee jo uniinkin?
Itse näin eräänä yönä kamalaa painajaista anopistani, vieläkin puistattaa, hui!
Toisaalta se oli painajainen, mutta toisaalta helpottava uni: sain unessa sanottua kaiken mieltäni kaivaneen sonnan hänelle aivan suoraan ja hän vain kuunteli silmiään pyöritellen. Aamulla unesta herättyäni olin aika kauhuissani, mutta toisaalta helpottunut. Puhuinpa kerrankin suuni halki, harmi vain, että se oli pelkkä uni...
Me muuten mieheni kanssa teimme ratkaisun, että käymme anoppilassa enää n. kerran kuussa. Ehkä se auttaa ongelmiimme heidän kanssaan ja minäkin kestän suht´koht´ hengissä sen vierailun ajan (n. 2 tuntia/kk). Turhaa siellä aina ramppaamaan, jos ei hyvältä tunnu. Miehelleni tein selväksi, että jos äitinsä vielä vi***ilee, niin en sinne enää lähde. Miehelleni tämä kerta/kk-käynti vaimonsa ja lapsensa kanssa tuntuu kelpaavan, enkä ainakaan vielä ole kuullut valituksia appivanhempien puoleltakaan. Mies itse sitten käyköön siellä useammin, jos tahtoo (=äitinsä tahtoo!).
Että näin meillä nykyään...
Ovatkohan asiat siinä vaiheessa jotenkin menneet liian pitkälle, kun ikävä anoppi tulee jo uniinkin?
Itse näin eräänä yönä kamalaa painajaista anopistani, vieläkin puistattaa, hui!
Toisaalta se oli painajainen, mutta toisaalta helpottava uni: sain unessa sanottua kaiken mieltäni kaivaneen sonnan hänelle aivan suoraan ja hän vain kuunteli silmiään pyöritellen. Aamulla unesta herättyäni olin aika kauhuissani, mutta toisaalta helpottunut. Puhuinpa kerrankin suuni halki, harmi vain, että se oli pelkkä uni...
Me muuten mieheni kanssa teimme ratkaisun, että käymme anoppilassa enää n. kerran kuussa. Ehkä se auttaa ongelmiimme heidän kanssaan ja minäkin kestän suht´koht´ hengissä sen vierailun ajan (n. 2 tuntia/kk). Turhaa siellä aina ramppaamaan, jos ei hyvältä tunnu. Miehelleni tein selväksi, että jos äitinsä vielä vi***ilee, niin en sinne enää lähde. Miehelleni tämä kerta/kk-käynti vaimonsa ja lapsensa kanssa tuntuu kelpaavan, enkä ainakaan vielä ole kuullut valituksia appivanhempien puoleltakaan. Mies itse sitten käyköön siellä useammin, jos tahtoo (=äitinsä tahtoo!).
Että näin meillä nykyään...
Vastaukset 26
Vanhimmat
Minusta kai kerran kuussa on paljon! Tuota tahtia tapaamme anoppia, jonka kanssa menee ihan normaalisti. Omia vanhempia, jotka asuvat kaukana, näemme max. 3 kertaa vuodessa, toki sitten olemme siellä pari yötä.
Enpä ole nähnyt unia anopistani. Tulemme hyvin toimeen joten painajaisiin (tuskin) on syytä :)
Oletko koskaan harkinnut, että juttelisit asioista anoppisi kanssa? Hänkin on ihminen, samanlainen kuin sinä, ei sinun yläpuolella vaan vertaisesi. Hänkin on nainen, vaimo ja äiti, joten mitä pelkäät? Ei sinun tarvitse sietää hänen v*ttuiluaan, eikä sinun tarvitse nähdä häntä useammin kuin pakollista, jos et halua. Lapsia ja tulevaisuutta ajatellen asialliset välit anoppiin kuitenkin helpottavat asioita.
Pakko sitten vielä kommentoida, että käyttepä te usein vierailuilla. Jopa kerran kuussa!! Meillä vierailuja tulee enää nykyään n. 6/vuosi, mielellään vierailisin useammin mutta kun ei ole aikaa, ei meillä eikä anopilla ja apella. Vierailut kestääkin sitten vähintään sen viikonlopun, eli 3 päivää.
Ei sinun ole pakko olla hankalan ihmisen kanssa tekemisissä, mutta kyseessä on kuitenkin miehellesi ja lapsillesi rakas ihminen, joten suosittelen että keskustelet hänen kanssaan. Vaikka kaitpa sinä olet jo yrittänyt sitä. Jos asiat ei parane, mikä pakko sinun on lainkaan vierailla anopillasi?
Tsemppiä!
...keskusteltu on ja siksi päädyimmekin tällaiseen ratkaisuun. Monta kuukautta olimme lapseni kanssa käymättä anoppilassa lainkaan, mutta teimme miehei kanssa kompromissin, että käydään edes kerran kuussa. Aiemmin ramppasimme siellä aina, kun kauhu-anoppi soitti ja ruikuttamalla vaati meitä kylään. Miehelleni hän ehkä ruikuttaa vieläkin, mutta mieheni ilmeisesti on tajunnut vihdoin ja viimein sen, etten minä ja hänen äitinsä tule toimeen. Eli meille tämä kerran kuussa on vähän, verrattuna aikaisempaan touhuun.
Kirjoittelin anoppiongelmistani aiemmin tänne, en enää jaksa selittää samaa uudestaan. Mutta tosiasia on, että eihän mulla mitään hinkua sinne olisi mennä lainkaan, mutta mieheni ja lapseni takia lähden sinne. Ja tosiaan: nykyään istun sohvannurkassa hiljaa omia juttujani tehden. Näin se sujuu ainakin joten kuten (=annan anopin hösläyksen mennä toisesta sisään ja toisesta ulos!)
Sinä taisit olla se miniä, joka ei asu miehensä kanssa? Olen tainnut törmätä sinuun aiemminkin täällä, joten elämäntarinasi on ainakin osittain tuttu :)
Ilmeisesti anoppisi asuu hyvin lähellä, jos pystyitte ramppaamaan siellä jatkuvasti kun hän sitä vaati? Itselläni on anoppiin tällä hetkellä välimatkaa 120km, asumme vielä opiskelupaikkakunnalla mutta voi olla, että muutamme täältä pois. Riippuu ihan mistä töitä saadaan :)
En ymmärrä anoppiasi, miksi hän ruikutti ja vaati teitä kylään? Oliko hän yksinäinen, oliko hänellä ikävä lapsenlastaan vai oliko syy joku ihan muu? Viestisi perusteella anopiltasi taitaa puuttua oma elämä, vai meneekö soitot sittenkään ihan noin? Ruikuttaako hän todellakin vai pyytääkö hän teitä vain kylään? Kyllä minunkin anoppini muistaa aina välissä soittaessaan mainita, että ollaan tervetulleita kylään. Puhelu loppuu yleensä sanoin: "Tulkaahan käymään kun ehditte". Jos hän olisi ikävempi voisin tietysti tulkita tuon ruikuttamiseksi, mutta koska tulemme hyvin toimeen ja viihdyn heidän luonaan niin asia ei ole ongelma.
Kerta et enää asu anoppisi pojan kanssa sinulla ei mielestäni ole mitään syytä ylläpitää suhteita häneen omalta osaltasi (lapsen kohdalla on tietysti eri juttu). Joten istu ihan rauhassa omiesi juttujen parissa, jos kerta paikalle viitsit vaivautua :)
Tosiaan, osuit arveluissasi naulan kantaan: anopiltani TODELLA puuttuu oma elämä. Hän ei käy töissä ja nysvää kaiket päivät kotona esim. kymmenien viherkasvien lehdistä pölyjä pyyhkien (?!) Ja kyllä, hän miehensä kanssa asuu melko lähellä.
Siksi hän haluaisi, että kävisimme suunnilleen joka päivä heillä (niin, on hänellä mieskin, mutta hän ei taida paljon kotona viihtyä...on aina jossain iltamyöhään...) Jos hän tietää, että tulemme esimerkiksi lauantaina käymään, hän ei osaa kuulemma tehdä koko päivänä mitään, hän vain katsoo ikkunasta ja parvekkeelta, että milloin tulemme. Minusta tuo on vähän outoa.
Mieheni asuu muualla, mutta olemme edelleen naimisissa. Tein erilläänasumisratkaisun mm. anoppiongelman takia. En kestänyt enää sen ihmisen puuttumista ja ikuista marmatusta perheemme jokaisesta asiasta. Nyt voin siinä mielessä olla helpottunut, että tiedän anopin pysyvän kodistani kaukana. Häslätköön mieheni asunnossa nyt, kun en enää ole katsomassa, onneksi...
Minä olen tuntenut anoppini nyt noin 6 vuotta ja alkuesityksen jälkeen (=mukava ja miellyttävä) hänen oikea luonteensa on paljastunut (=lapsellinen, huonoitsetuntoinen, manipuloiva). Olipa hän kuka ihminen tahansa, en olisi tuonluonteisen persoonan kanssa missään tekemisissä. Nykyään siis käyn siellä n. kerran kuussa mieheni mieliksi sekä lapseni takia ja yritän niellä kaiken inhoni ja kiukkuni.
Vanhempiaan ei kukaan voi valita, silti joskus säälin miestäni. Hän edes hieman yrittää pyristellä äitinsä otteesta irti, mutta tuo tyranni-äiti ei vain laske menemään.
Oikeasti vain toivon, että anoppini heittää veivinsä. Kamalaa, mutta totta.
siis hyvä että teillä on hommat menneet eteenpäin.. Meillä on ollut jokseenkin samankaltainen tilanne ja olen sinun kirjoituksia joskus seurannut..
Kyllä tuo tapaamisten vähentäminen ja viilentäminen ovat meillä ainakin auttaneet asioita paljon. Vuoteen en suuremmin anoppilassa käynyt, mies kävi lapsen kanssa ja muutenkin meidän perheen asioista keskustelua ja puhumista vähennettiin tähän suuntaan todella paljon (mies roikkui vielä kotonaan).
Nyt tilanne on neutraali jos ei jopa positiivinen. Anoppi on lakannut soittamasta suutaan ja kyselemästä & huolehtimasta meidän asioita. Mies on myös ymmärtänyt, että perheen asiat hoidetaan perheen sisällä ja hänen kotijoukkojaan ei niihin liitetä.
Siltikin näiden taas lämminneiden ja lähentyneiden välien kanssa aion olla tarkkana ja viilentää niitä nykyisestä, että asiat pysyvät ruodussa..
...tosiaankin!
Minäkin keskustelin mieheni kanssa (aika tiukkaankin sävyyn...) siitä, että jokaista meidän perheen asiaa ei mennä heti äidille kertomaan ja sieltä apua pyytämään. Mieheni ongelma vain on se, että hän ei osaa keskustella. Äitinsä taas on niin utelias ja sitkeä, että tivaamalla tivaa asioita ja saa mieheni kertomaan aivan anopille kuulumattomia, intiimejäkin asioitamme. Todella ärsyttävää!
Mutta uskon, että nyt ja pikkuhiljaa lisää mieheni alkaa ymmärtää, mikä se hänen OIKEA perheensä on. Harmi vain, että asiat täytyy tehdä vaikeimman kautta (=ehdin muuttaa jo yhteisestä kodistamme pois)Mutta tarkkaillaan tilannetta...
Me menemme anoppilassa käymään perjantaina ja tsemppaan itseäni jo nyt: puhun vain pakolliset asiat, en höpötä ylimääräisiä, en tartu anopin heittämiin provoihin, suunnilleen hymyilen vain kauniisti ja tuijotan televisiota turhautuneen appiukon ja mieheni kanssa ja annan anopin häslätä lapsemme kanssa. Tunti-pari, enköhän selviä! :-)
Toivottavasti me perheenä, niinkuin Sinäkin, saamme asiamme kuntoon ja anopit kuriin. :-)
Iloista Joulua Teille!
Poikani asuu naapurissa 100 metrin päässä. Hän käy pari kertaa päivässä: aamuin ja illoin. Hänen vaimonsa käy kerran viikossa. Minä, siis anoppi tarpeen mukaan, jos ei muuta asiaa tule, myös kerran viikossa.
Toinen poikani asuu puolen kilometrin päässä, käyn siellä pari-kolme kertaa vuodessa, ja poika kerran viikossa luonani. Hänen vaimonsa käy kerran tai pari kuussa.
Kolmas poikani asuu 120 kilometrin päässä ja käy joka toinen viikonloppu. Käyn siellä vain pari kertaa vuodessa. Avominiä käy luonani ehkä noin kerran kuussa.
Neljäs poikani asuu ulkomailla ja käy neljä kertaa vuodessa. Hänen luonaan en ole vielä käynyt.
Tällaisia käymisiä... siis mielihalujen ja tarpeiden mukaan.
Kerrot Poikiesi ja näiden vaimojen vierailevan luonasi, joissakin tapauksessa useita kertoja kuukaudessa, ja kerrot siitä ylpeänä: Poikani käy. He ovat Poikiasi, mutta myös uuden perheensä miehiä, tai ainakin heidän pitäisi olla.
Ilmeisesti Poikasi lähenevät hyvää vauhtia 30. rajaa, joku ehkä 40. On ikäskaala mikä tahansa, uuden perheen, vaimon ja heidän lapsensa, perhe-elämänsä, pitäisi olla prioriteetti numero yksi, sinä olet työsi jo poikasi eteen tehnyt. Olisit ylpeä tästä, ei siitä että he vierailevat luonasi.
Milloin he saavat alkaa elää omaa elämää? Tämä kysymys on kaikille anopeille: Kun te olitte menneet naimisiin, vietittekö paljonkin aikaa omien vanhempienne talossa? Viihdyittekö?
Ihmisen lapsella on tässä maailmassa vain yksi koti, se minne hän perheensä perustaa. Lapsuuden kotia ei enää ole, eikä pidäkään olla. Pitääkö vanhempiensa kanssa olla tekemisissä joka ainoa viikko? Missä välissä sinä itse elät omaa elämääsi, äitianoppi? Elät osaksi heidän kauttansa. Kuinka paljon kerrot muille heidän tekemisestään, vaiheistaan? Mitä todella kerrot itsestäsi? Vai näetkö itsesi vain äitinä?
Olisi jo aika päästää heidät maailmalle, lopullisesti. Ja lapsienkin varttua aikuisiksi.
Sanon tämä kaikella kunnioituksella: Tämä äitianoppi -aika on heidän perheeltään pois.
kirjoitus. Täyttä asiaa. Tähänhän lasten irtautumisen pitäisi johtaa. Koti on siellä missä perhekin. Jos oikein alkaa ajatella niin aika hassu sanonta, että menemme käymään miehen/vaimon kotona... Mikäs se paikka sitten on missä yhdessä asutaan? Tämä nyt on vähän saivartelua.
Pari kertaa päivässä?
Enpä jaksaisi olla noin tiiviissä yhteydessä edes ovinaapuriini samassa kerrostalossa.
Pitäähän ihmisen saada olla itsekseenkin.
Sinulla käy lapset ja miniät niin usein, että et jouda elämään omaa elämää ollenkaan. Milloin tapaat muita ihmisiä?
Tietysti, jos olet sairas, niin olet onnellisessa asemassa, kun sinusta huolehditaan.
Samassa pihapiirissä asutaan ja työn kautta ollaan tekemisissä.
Miten niin ylpeä? En tullut ajatelleeksi olleeni ylpeä, tuota kirjoittaessa en kuulostellut tunteitani.
Nyt kuulostelen? Olenko siitä ylpeä?
Pojistani olen ylpeä.
Ja totta kai miniöistäni myös.
Heillä on omat perheensä, pojilla ynnä miniöillä, siis en kuulu heidän perheisiinsä.
Vai onko nykyisin asiat niin halkipoikki ja mustavalkoisia, ettei päähän eikä muihinkaan juttuihin mahdu kuin yksi raide,
Elämä on... kallista, mutta ei yksiraiteista!
että mitenhän paljon oma anoppini aikanaan tykkäsi anopistaan ja olisiko tykännyt, jos se olisi puuttunut asioihin. Samoin nyt jouluna anoppi yrittää pompottaa poikaansa ja minua ihan mielin määrin. Mietin vaan, että juoksikohan itse aikanaan anoppilaan joka naukaisusta? Tiedän vastauksen: EI! Anoppini ei ikinä olisi suostunut muitten pompoteltavaksi eikä suostu nytkään. Eikä kyllä takuulla antanut anopin poikaansa juoksuttaa, ei ei ei
Minä en pompota ketään. Itse he sen oven aukaisevat.
Oma anoppini pompotti minua, ja silloin päätin, etten ikinä tule sotkeutumaan aikuisten lasten yksityisasioihn. Piste.
Johan vuodatuksen päästit.Kyllä ne ihmis-suhteet omiin vanhempiinsa ovat kultaakin kalliimmat.Myöskin lastenlapsille isovanhempien seura on kullan arvoinen, jota he arvostavat myöhemmin korkealle.
Ihmettelen, voitko todellekin ajatella noin omistushaluisesti,sukulaisten luona käynneistä.
Jos miehesi tietää tällaiset ajatuksesi, sietäen niitä, voit sanoa olevasi onnekas,vielä ehkä jonkin aikaa.Sinähän teet kodistasi kaikkea muuta kuin kodin.Itsekeskeisenä ihmisenä haluat ilmeisesti olla se henkilö jonka ympärillä kaikki pyörii.Kotisi on henkinen vankila niin miehellesi kuin lapsillesikin.Säälin Sinun, ehkä joskus saavaa, miniäparkaa.
Ei nykyään ydinperheeseen kuulu anoppi ja appi. Ennen vanhaankin, kun vanhemman pojan vaimo tuli taloon, niin tämä otti komennon, jos oli voimaa ottaa sitä. Anopin ja apen kanssa solmittiin sellainen, oliko se nyt, syytinkisopimus, jolla taattiin näiden elanto elämänsä loppun ajaksi, he vahtivat muksuja kun lapsien vanhemmat pyörittivät sitä taloutta, joka oli siirtynyt virallisesti vanhemmalta pariskunnalta nuoremmalle polvelle.
Eli miniät vaan jatkavat oman taloutensa puolustamista oman kattonsa alla. Eräät nykyajan pahimmat anopit ja heitä puolustavat eivät tunnusta miniän valtaa omassa talossaan, koska he pelkäävät syrjäytymistä ja valtansa menettämistä. Siitä tämä uho, ja pelko tapojen muuttamisesta. Jos anoppi muuttaisi ajatusmaailmaansa miniän tultua sukuun, niin lapsuudenkoti ei enää olisi lapsuudenkoti. Ja anoppi olisi periaatteessa antanut periksi. Ja tämähän ei onnistu. siksi sota jatkuu.
Yksi kaverini kertoi, että hän näkee yhä painajaisia Tekusta, toinen armeijasta. Itse olen lukiosta. Anopista en ole koskaan nähnyt painajaisia enkä muitakaan unia. Miksi olisin -fiksusta vanhasta naisesta. Sen sijaan hänen tyttärensä kummittelee painajaisissani aika usein.
Oletteko ihan tosissanne näissä anoppijutuissa?
Vanhan sukupolven naiset ovat noin myriadi kertaa luonnikkaampia ja älykkäämpiä kuin heidän feministiksi käännytetyt raivotar-tyttärensä.
Tosissaan ovat pehmopeput, eivät kestä vanhoja riuskia naisia.
Coca-colalla ja sipseillä kasvatetut prinsessat vain oikuttelevat kun heitä ei huomata.
Kuriin tottuneet ikämuijat peittoavat heidät mennen ja tullen.
se olen vielä minäkin ja aina on ruotsin tehtävät tekemättä ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta historian kurssit käymättä. En ymmärrä ollenkaan, mistä tuo uni aina putkahtaa!
eivät kestä läskistyneet, huonoitsetuntoiset, kouluttamattomat elämäänsä kyllästyneet vanhat akanrahjus-anopit meitä ihania, hoikkia, kauniita, koulutettuja ja järkeviä prinsessaminiöitä.
Kuriin tottuneet ikämuijat eivät kestä, kun eivät saa miniöitään kuriin ja tossunsa alle, kuten ovat mammanpoikalapsensa saaneet.
Näinhän se menee, eikös totta?!?! :-)
PS: Miksi naisen täytyisikään olla RIUSKA? Minä mielelläni olen vähemmän riuska ja naisellinen nainen. Olkoot miehet vain niitä riuskoja työmiehiä... Ja en todellakaan kestäkään ketään itsesäälissään rypevää riuskaa naista enkä miestäkään. Tekisivät itselleen jotain, niin voisivat nauttia elämästään.
Kun muijalla on ruista ranteessa, on se koko suvulle eduksi.
Kauhistus on nariseva, hienosteleva, "naisellinen" princess, jonka peukalot ovat surkastuneet käytön puutteessa.
Eli rinsessat ei osaa kotihommia. Niistä ei tykkää anopit eikä apet.
Kotihommat kuuluu ämmille totisesti.
Valmistuin merkonomiksi kauan sitten. Kauppaopistossa vihasin ainetta nimeltään kirjanpito (hienommalta nimeltäään laskentatoimi). Nippa nappa sain senkin suoritettua, että sain lopputodistuksen.
Vielä parin kymmenen vuoden jälkeenkin olen unessa istunut hikisenä ja paniikissa kirjanpidon kokeissa, joissa en ole kirjoittanut yhtään vientiä paperille, kun muut ovat jo valmiita, ja aika on lopussa...
Olen kyllä sen jälkeen menestynyt yliopistossa muissa kuin kaupallisissa aineissa, mutta silloin sitä mentiin kauppikseen, kun kaveritkin menivät sinne.
ja minä muuten selailen opinto-opasta, että jospa historian ottaisi yliopistossa sivuaineeksi ;)Minä nimittäin lukiossa tykkäsin historiasta, joten sikälikään en ymmärrä unta. Nyt kun yliopisto-opinnot on loppusuoralla tekisi mieli ihan omaksi huvikseen ja kertauksen vuoksi historiaa vähän opiskella.
...te kyllä hieman eksyitte aiheesta!! :-) :-)
No, painajaisensa kullakin..... ;)
puineet orjallisesti alkuperäistä aihettasi, vaan satuimme innostumaan toisesta aiheesta. Sori, jos aiheutui pahaa mieltä.
minulla on ollu älyttömän vaikea suhde anoppiini kymmenen vuotta.Kuviossa ollut mukana vaikka mitä.Ikinä en ole nähnyt anopistani ainuttakaan unta...oikein ihmetytti kun asiaa sait mut miettimään. Ihan kumma juttu..ei unen unta vaikka valveillaoloajan on anoppi täyttänyt ajatukset melkein päivittäin;0)..oikeastaan aika tragikoomista...uniani ei ole päässyt pilaamaan, vaikka elämääni kyllä muuten ;0))