Voi näitä tarinoita täällä. Ihmisen elämää on sitten mies tai nainen. Toiset on valmiita kuuntelemaan ja tekemään lähes mitä vain et suhde saataisiin kuntoon. Toiset haluavat vain pois. Toisilla on jo toinen ja toisille kaikki tulee eteen kuin salaman iskusta.
Itse olen se joka on eksynyt ja hukkunut. Löytänyt itseään ja alkanut miettimään elämää syvemmin. Olen aloittanut muutoksen ja siihen on varmasti suurena syynä oma lapsi, äidiksi tuleminen. Mulle se on tärkein "rooli" ja haluan sen hoitaa kunnialla loppuun. Haluan toimia viisaasti ja oikein. Hakea apua, jos sitä tarvitsen. Miettiä ja pähkäillä elämää.
Niin sit on mies. Mies joka ei ole kasvanut tässä mukana vaan on vain käpertynyt enemmän kuoreensa. Hän ei ota vastuuta tästä perheestä kunnolla. Hän ei halua vastata minulle, jos vaikka yhteisiä tekemisiä mietin. Hän ei halua kirjoittaa tai keskustella et saatais vaihdettua ajatuksia ja tunteita. Et opittais katsomaan asioita uudestaan, yhdessä. En voi häntä muuttaa, mutta uskon et, kun meitä on kolme niin jokainen joutuu muuttumaan hieman ja antamaan periksi yhteiseksi hyväksi. Meidän yhteinen tekeminen pitäsi olla se tärkein juttu, mut sitä ei ole. Hän on henkisesti, niin kaukana ja lähelle silti haluaisi. Tätä ei ymmärrä kuin sellainen joka sen on kokenut.
Olen vuoden verran tässä nostanut kissaa pöydälle. Avannut keskusteluja, hakenut ammattiapua itselleni ja meille. Ideoinut, haastanut häntä keksimään meille juttuja, mut ei. En saa vastauksia ja en tiedä mitään pahempaa. Se et hän sanois et noi sun ehdotukset on ihan paskoja ja tyhmiä, niin se olis helpompi kestää. Sit vois heittää pallon takaisin et ehdota sinä sitten jotain. Mut jotenkin hän kiemurtelee kaikesta pois, EI toimi kuin aikuinen. Me ei eletä aikuisten suhteessa, vaan mun pitää olla hänelle liikaa äiti. Asettaa rajoja.
En haluaisi erota, mutta näin en voi elää. Minä haluan tuntea. Minä haluan ajatella. Minä haluan sanoa mielipiteeni ilman pelkoa toisen reaktiosta. Minä haluan tehdä yhdessä perheenä. Ihan tavallisia juttuja, mut niin et toinenkin haluaa eikä niin et minä sanon. Se ei vaan toimi tässä niin. Nähtävästi mieheni ei halua tulla kuorestaan ulos ja nähdä asioita minun kanssa. Löytää yhteistä tietä vaikka se ei aivan samanlainen olisikaan. Hän ei halua muutosta tai kehitystä, vaikka kuinka olen toivonut häntä mukaan tähän meidän perheeseen.
Ehkä hän on narsisti tai luonnehäiriöinen tai tunnevammainen tai pikku poika.
Ehkä hän ei herää koskaan tai sitten hän herää vasta, kun menettää kaiken.
Voi taivas miltä tuntuisi, jos mieheni sanoisi et hän haluais kuulla miltä musta tuntuu. Mitä kaipaan jne. Et joskus minut huomattaisiin. Otettaisiin todesta. Kunnioitettaisiin ja arvostettaisiin. Ei vaan käännettäis kaikkea minua vastaan vaan otettais itsekkin jotain vastaan ja vastuuta. Yhdessä kaiken voisi parantaa ja korjata. Yksin se on kohtuutonta.
Itse olen se joka on eksynyt ja hukkunut. Löytänyt itseään ja alkanut miettimään elämää syvemmin. Olen aloittanut muutoksen ja siihen on varmasti suurena syynä oma lapsi, äidiksi tuleminen. Mulle se on tärkein "rooli" ja haluan sen hoitaa kunnialla loppuun. Haluan toimia viisaasti ja oikein. Hakea apua, jos sitä tarvitsen. Miettiä ja pähkäillä elämää.
Niin sit on mies. Mies joka ei ole kasvanut tässä mukana vaan on vain käpertynyt enemmän kuoreensa. Hän ei ota vastuuta tästä perheestä kunnolla. Hän ei halua vastata minulle, jos vaikka yhteisiä tekemisiä mietin. Hän ei halua kirjoittaa tai keskustella et saatais vaihdettua ajatuksia ja tunteita. Et opittais katsomaan asioita uudestaan, yhdessä. En voi häntä muuttaa, mutta uskon et, kun meitä on kolme niin jokainen joutuu muuttumaan hieman ja antamaan periksi yhteiseksi hyväksi. Meidän yhteinen tekeminen pitäsi olla se tärkein juttu, mut sitä ei ole. Hän on henkisesti, niin kaukana ja lähelle silti haluaisi. Tätä ei ymmärrä kuin sellainen joka sen on kokenut.
Olen vuoden verran tässä nostanut kissaa pöydälle. Avannut keskusteluja, hakenut ammattiapua itselleni ja meille. Ideoinut, haastanut häntä keksimään meille juttuja, mut ei. En saa vastauksia ja en tiedä mitään pahempaa. Se et hän sanois et noi sun ehdotukset on ihan paskoja ja tyhmiä, niin se olis helpompi kestää. Sit vois heittää pallon takaisin et ehdota sinä sitten jotain. Mut jotenkin hän kiemurtelee kaikesta pois, EI toimi kuin aikuinen. Me ei eletä aikuisten suhteessa, vaan mun pitää olla hänelle liikaa äiti. Asettaa rajoja.
En haluaisi erota, mutta näin en voi elää. Minä haluan tuntea. Minä haluan ajatella. Minä haluan sanoa mielipiteeni ilman pelkoa toisen reaktiosta. Minä haluan tehdä yhdessä perheenä. Ihan tavallisia juttuja, mut niin et toinenkin haluaa eikä niin et minä sanon. Se ei vaan toimi tässä niin. Nähtävästi mieheni ei halua tulla kuorestaan ulos ja nähdä asioita minun kanssa. Löytää yhteistä tietä vaikka se ei aivan samanlainen olisikaan. Hän ei halua muutosta tai kehitystä, vaikka kuinka olen toivonut häntä mukaan tähän meidän perheeseen.
Ehkä hän on narsisti tai luonnehäiriöinen tai tunnevammainen tai pikku poika.
Ehkä hän ei herää koskaan tai sitten hän herää vasta, kun menettää kaiken.
Voi taivas miltä tuntuisi, jos mieheni sanoisi et hän haluais kuulla miltä musta tuntuu. Mitä kaipaan jne. Et joskus minut huomattaisiin. Otettaisiin todesta. Kunnioitettaisiin ja arvostettaisiin. Ei vaan käännettäis kaikkea minua vastaan vaan otettais itsekkin jotain vastaan ja vastuuta. Yhdessä kaiken voisi parantaa ja korjata. Yksin se on kohtuutonta.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Aivan kuin omia ajatuksiani ja tunteitani pukisit sanoiksi.
"Et joskus minut huomattaisiin. Otettaisiin todesta. Kunnioitettaisiin ja arvostettaisiin."
Paitsi minun suhteessani lisätään vielä tähän soppaan vähän viinaa ja sen voimalla uhkailua, väkivaltaa niin henkistä kuin fyysistäkin.
Ja nyt kun olen hakeutumassa erilleen tästä miehestä niin uhkaillaan lisää... "poltan sun tavarat" ym...
Mies otti tukijoukoikseen minun vanhempani, jotka nyt yhdessä painostavat minua jäämään, vaikka olisin kuinka onneton liitossani.
Muutenkin on tosi ilkeä mua kohtaan, sanoo usein ilkeästi ja sitten ei kuitenkaan tarkoita sitä.
Mitä hemmettiä tässä pitäisi tehdä?
Pitäsikö vaan jatkaa lasten vuoksi, koska kuten äitini sanoi: ovat pieniä eivätkä ymmärrä aikuisten asioita.
Itse olen lapsena kyllä nähnyt lähes samaa ja tiedän miltä se lapsesta tuntuu kun isä juo ja äiti itkee.
--itse olen lapsena kyllä nähnyt lähes samaa ja tiedän miltä se lapsesta tuntuu kun isä juo ja äiti itkee.--Eikö tämä kerro jo oleellisen?
Meillä alkoholi liittyy asiaan siten, että niitä juttuja voi aina tehdä ja keksiä mihin alkoholi liittyy. Siis saunailtoja, baarireissuja jne. Sit kun toivon et miettis mitä perheenä tehtäis, niin jo on vaikeaa. Kuulemma noissa baarijutuissa ei tarvitse miettiä mitään, niitä siksi keksii kyllä. Niinpä.
Meillä on kanssa ollut tota ilkeänä olemista ja mun juttujen pilaamista, kun häntä on kiukuttanut. Ja sit on toi ettei tarkottanut. Oli vain kiukkunen ja sanoi jotain. Kumma et mä pystyn pysymään aikuisena. Et mä kestän sen et mulle sanotaan asioista ja ollaan erimieltä. Ei mun tarvitse "iskeä" takaisin.
Lapset on pieniä ja eivät ymmärrä aikuisten asioita. Siksi aikuisten on oltava aikuisia ja tehtävä päätöksiä vaikka kuinka sattuis. On tiettyjä asioita joita ei voi hyväksyä Esim. väkivalta ja sillä uhkailu. Sitä lasten ei tarvitse oppia vaan heitä on siltä suojeltava, vaikka se ei heihin suoraan kohdistuisikaan. Silti sellaisessa ilmapiirissä eläminen tekee jäljet.
Minulle on myös heitetty vaikka mitä, kun olen erosta tässä puhellut ja yrittänyt herättää puolisoani siihen et tässä on tosi kyseessä. Hän ei suostu näkemään et hänellä on mahdollisuus vaikuttaa. Siksi varmaan olen tässä, kun pelkään sitä purkausta, kun alan pakkaamaan tavaroitani... Pitäis se voima nyt löytää ja ottaa se suuri askel. Katsoa sitten mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Miltä tuntuu, kun ei tunnu pahalta.
Kun on elänyt todella hankalassa liitossa, osaa arvostaa hyvää ihmissuhdetta.
Teillä mahdollisen eronne jälkeen on edessä hyvän miehen löytäminen. Sellainen elämän kolhima hänenkin olisi hyvä olla. Luonne tosin on määräävä tekijä.
Minä olen tuon kaiken läpikäynyt, se miespuolinen. Takkiin on tullut työelämässä, ja avioliitostani selvisin sentään hengissä.
Nyt ovat asiani hyvällä mallilla.
Aina on notkosta noustu. Tsemppiä teillekin!
Näin eronneena miehenä tuntui aika pahalta tuo yleistys että:"mies juo ja lapsi itkee"
Mitenkään aliarvioimatta sun omia tuntemuksia haluan tuoda muutaman faktan pöytään ennen kuin eroat:
- Suomalainen mies harvoin osaa kirjoittaa ja keskustella omista ajatuksista ja tuntemuksista
- Suomalainen mies ei tiedä mitä tarkoittaa kun on henkisesti kaukana
- Suomalainen mies tykkää useinmiten perusturvallisesta elämästä
- Suomalainen miehen mielestä suurelta osin yhdessäolemista ja yhdessätekemistä on kotoinen arki
- Suomalainen mies ei tiedä mitä tarkoitetaan kun vaaditaan tulemaan kuoresta ulos ja kulkemaan yhteistä tietä
- Suomalaisen miehen on vaikea kehua, jos itsekään ei saa kehuja ja kannustusta
- Suomalaisten miesten mielestä toi sun juttus on naisten omituista höpötystä
Uskallan sanoa että vaihtamalla suomalaisen miehen suomalaiseen mieheen on todennäköistä että törmäät samoihin ongelmiin.
Muista se että olet oman onnesi seppä ja on kohtuutonta että odotat jonkun tekevän sinut onnelliseksi. Kannattaa katsoa peiliin ja miettiä sitä mitä olet tehnyt väärin jotta miehesi ei ota vastakaikua.
En odota toisen tekevän minua onnelliseksi. Siitä olen itse vastuussa. Väärin olen tehnyt siinä, että olen halunnut yhdessä oloa mm. ilman olutta ja tv:tä. Et musta olis kiva käydä joskus vaikka teatterissa. Olis mukava, jos mies olisi järkännyt meille jotain, vaikka kahdestaan syömään. Mut kun ei niin ei. Nämä asiat ei uppoa, ei sit millään.
Voi olla et suomalainen mies ei osaa, kuten listasit. Voi olla etten minäkään osaa ja sit joudun elämään ilman kumppania. Minä en halua kehuja. Siis tietty joskus, mut se ei ole mikään juttu. Enemmän merkitsee se et me tehdään yhdessä. Ei siinä sit tarvitse mitään kehua, kun on mukavaa. Näkee ja tuntee et tää on meidän juttu.
Mieheni on ollut kovin väsynyt ja töissä oli välillä rankkaa. Meillä molemmilla on ollut rankkaa. Siinä on vain se ero et minä en ole kaatanut kaikkea hänen harteille, vaan olen turvautunut myös ystäviini ja järjestänyt miehelleni mahdollisuuden olla ja levätä moneen otteeseen. Itse en ole saanut takaisin mitään. Edes yhtä yötä ei voinut olla lapsen kanssa et myös minä jaksaisin. Meillä on yksi jota pitää ymmärtää ja se on mieheni. Kaikki muut jää kaus pois laskuista.
Uskon et nää on mun höpötyksiä. Mä meinaan kuitenkin tuntea ja haluan elää. Olen itse joustanut ja valmis joustamaan, mut ei kaikki tapahdu hetkessä. Ei kaikkea jaksa yksin.
Pitää vielä katsoa sinne peiliin ja ihmetellä et miksi? Miksi tämä on niin vaikeaa? Mitä voisin vielä tehdä? Mitä olen tehnyt väärin?
Olen tässä pohtinut omaa avoliittoani ja syitä siihen miksi erosimme. Erosta on jo vuosi, joten alan olla jo henkisesti kunnossa.
Meillä syitä oli useita.
Minulle olisi riittänyt arkipäiväinen elämä, mutta muita mutkia tuli liian paljon liian lyhyessä ajassa.
Mutta kun lukee näitä kirjoituksia niin onko nykyään niin että korostetaan aivan liikaa tätä niin sanottua tunneälyä? Pitäisi osata keskustella tunteista ja suhteen tilasta silloinkin kun suhteessa eletään ihan normaalia arkea.
Ymmärrän kyllä, että kun toisella osapuolella on paha olla, niin silloin keskustellaan. Mutta sitten kun ei ole mitään syytä niin sellainen keksitään.
Elämää suunnitellaan liikaa. On tiettyjä odotuksia jo valmiiksi ja suhteessa niitä suunnitelmia sitten yritetään toteuttaa. Kuuntelematta mitä toinen haluaa. Sitten kun toinen mielessään toteaa, että vastaan ei kannata taistella, niin tämä suunnitelmiaan toteuttava yksilö ihmettelee kun ei kumppanista ole keskustelemaan.
Ymmärrän että ihminen tahtoo erota jos hän kärsii suhteessa, eikä mikään muutu. Mutta pitäisikö silti kaikkien ihmisten katsoa ensin omaa napaa. Vaadimmeko liikaa? Pitäisikö sen muutoksen sittenkin lähteä minusta? Eikä siitä toisesta.
Jäin miettimään mikä on sitä arkielämää joka riittää. Eikö jokaisen arki ole erilainen. Onko yhtä oikeaa tai väärää arkea, vai rakentaako jokainen sen itse ja yhdessä. Olen itse ajatellut et se arki on tärkein. Arki jota mieheni haluaa ei riitä minulle. Se et ollaan kotona ja mieluiten sohvalla tv:n ääressä. Sekin kuuluu siihen arkeen, mut on lisäksi paljon mitä haluaisin tehdä. Käydä perheenä ulkoilemassa, kylässä, kaupoilla, uimassa... Sohva arki yksin ei riitä. Eikö jokaisen parin tule löytää se yhteinen molempia miellyttävä arki vai tullaanko tässä taas siihen et ketään ei saa muuttaa ja miten ei saa toivoa. Mieheltä jäi harrastukset ja sohva tuli tilalle, joten sitä en voinut ennakoida. Ajattelen et harrastuksista saa potkua muuhunkin elämään ja arkeen. Kohtuus tietty lapsi perheessä.
Kyse ei mielestäni ole siitä, että kokoajan haluasin keskustella vaikka se nyt on noussut päällimmäiseksi. Kun jotain juttuja sovittais, niin heti helpottais ja niitä ei tarvitsis sit aina miettiä ja tuskailla et miksi?! Miksi toinen ei kuuntele tai halua tehdä perheen kanssa. Miksi vain se riittää mitä hän haluaa ja tekee? Miksi minulla ei saa olla tarpeita ja haluja?
Jos miehesi ei halua kasvaa aikuiseksi niin sille et mahda mitään, Yhtä vähän mahdat sille, että hän ei ota vastuuta asioista, Yksin on vaikea muuttaa ja kehittyä - siihen tarvitaan kaksi.
En ole samaa mieltä että kaikkea pitäisi kestää. Itse olisin kyllä kestänyt, mutta näin jälkikäteen olen iloinen, että mies ei halunnut kasvaa yhdessä, vaan jätettyään minut hyppäsi suoraan toisen naisen syliin, ettei tarvinnut kantaa vastuuta omasta elämästä. Nyt se on edelleen työtän, mutta kolmen lapsen isä entisen kahden sijasta. Onnellinen se ei kuulemma ole. Niin makaa kuin petaa...
Itse surin eron ja olin itsekseni kunnes löysin miehen. Sellaisen joka osaa ottaa vastuuta ja huomioida. Aarre, jota rakastan syvästi. En ennen edes tajunnut, että kunnon miehiä on oikeasti olemassa. Ei näitä nykyajan Peter Paneja, jotka jättävät arjen puolison harteille ja siten valittavat kun vaimo on väsynyt ; ). Tällä pysyy sekä kauha, että ruuvimeisseli kädessä ja se puhuu ja pussaa = ).
Mieti mikä sinulle on elämässä tärkeää ja älä jää liitton, joka ei kasva ja jossa mies ei ota vastuuta jos itse kerran voit siinä pahoin. Kerro kuitenkin tunteistasi ja ajatuksistasi, sillä jotkut miehet herää, kun joutuvat tosiasioiden eteen. Anna tilaisuus muttua, jos rakastaa sinua.
Onnea tiellesi ja muista - elämä kantaa!
Olen jo aikuinen 52 vuotias. Olen päättänyt jättää mieheni, tuon joka yittää hallita ja päättää kaiken puolestani. Viimeseen asit hän haluaa hallita, ei saa ottaa koiraa, ei hevosta, ei sitä ei tätä. Miksi ei, miksi ei voi jo tässä iässä tehdä just jitä mikä tuntuu kivalta. Mehän eletään vain kerran. Mä en ai sietää sitä että määrätään. En koskaa enää halua miestä elämääni sen olen oppinut. Mihin miestä tarvitaan???
Kiitos vastaksesta josta huokui ymmärtäminen. Mä olen tosiaan kertonut ajatuksistani. Luulen et lapsen syntymä teki miehestäni pojan tai sitten en vain ollut sitä huomannut ennen. Kun meitä oli kaksi, niin menoja ja tekemisiä pystyttiin tekemään yhdessä ja erikseen. Kun lapsi syntyi kaikki muuttui. Vauva itki paljon ja se kulutti voimani ja miehen myös. Hänellä oli omia ongelmia töissä. Tässä suhteessa vaan meni pieleen se et miestä pitää ymmärtää, kun sillä on niin raskasta, mut naista kohtaan sitä ymmärrystä ei sitten riittänyt.
Mä olen kasvanut tässä suhteessa ja äitiydessä paljon ja en koe sitä ollenkaan huonona asiana. Jonkun on vain jaksettava. En voi sanoa lapselle et älä huuda siinä, olen väsynyt. Sit pitää sitä elämää ja arkea muokata siten et jaksetaan. Se et mies käy sitten baareissa ja omilla reissuilla ei hirveästi ole minulle tuonut tukea ja voimia. Itse en voinut lähteä, kun lapsi on niin pieni ja mies ei pärjännyt. Sitä vastuunottamista aikuisten oikeasti kierteli kaikilla tavoilla.
Mieheni tapa ajatella on aika erikoinen. Minun oli vain otettava vastuu, siitä hetkestä, kun lapsi syntyi. Mitä sit olisin tehnyt. Sanonut sairaalassa et hoitakaa tota huutavaa pakettia. Tulen sit hakemaan, kun se osaa sanoa mitä haluaa... Se on vain kasvettava isiksi ja äidiksi heti, kun lapsi on siinä eikä sit joskus. Sit osaan ja pärjään. Eihän kukaan osaa ellei tee ja ole. Usko siihen et pärjää, kun tahtoo pärjätä.
Tää nyt meni tähän vauva-aikaan, mut siitä kaikki meillä levis. Molemmat oltiin väsyneitä ja mieheni ei saanut minulta mitään tarpeeksi. Sen olen myöntänyt ja myönnän. Asialla vaan on se toinenkin puoli. Se et minäkään en saanut mitään. Lapselta kyllä. Mutta aikuista miestä minulla ei ollut jakamassa taakkaa. Vaan kiukutteleva ukko lisäämässä taakkaani. Lapsi on nyt yli kaksi vuotta. Toki on asioita joita mies jo hoitaa, mut silti. Tää on aivan uskomatonta.
Hän on aina sanonut kuinka me ollaan tärkeimmät ja kuinka meitä rakastaa ja siksi tässä olen. Mutta kun ne on ne teot joilla se rakkaus osoitetaan. En halua tähtiä taivaalta. Haluan sitä et voidaan keskustella normaalisti eikä jokaista sanaa tarvitse miettiä ja vakuutella että en halua loukata ja anteeksi että sanon mitä tunnen.
Joo tämmöstä purkausta täältä tuli nyt..
Miten kuulostikin NIIIIIIIN tutulta. Itselläni oli samanlainen mies, josta erosin kun yhteyttä ei ollut ja hän ei suotunut ottamaan vastuuta edes itsestään ja tekemisistään.
Parempi on näin. Tosin meillä ei ollut/tullut lapsia, onneksi. Toivon kaikkea hyvää sulle ja jaksamista miten sitten ikinä päätätkin. Oletko ajatellut ammattiapua? Perheneuvolaa tai vastaavaa perheellenne tai sitten itsellesi jos miehesi ei sinne suostu lähtemään. Se ainakin auttoi minua.
Oikein paljon voimia sinulle. Täällä ollaan jos tukea tarvitset!
Kävin keväällä perheneuvolassa yksin. Sit mies tuli myöhemmin mukaan, kun ero oli taas vahvasti ilmassa. Aluksi ei tietysti halunnut lähteä, kun kaikki ongelmat on minun päässä. Olen käynyt myls muualla juttelemassa ja se on ollut hyvä juttu. Välillä jo meinasin hukkua siinne et vika on todella vain minun päässä. Kun toinen sitä tarpeeksi minulle heitti ja mitään ei ottanut todesta mitä sanoin.
Siellä perheneuvolassa mies sit puhui ihan viisaita ja päätöksiä tehtiin mitä tähän arkeen piti tuoda, mut mitään ei sit kotona asioille tehnyt tai keskusteluihin palannut. Se on kai se suomalainen mies joka ei puhu. Vaikka tiedän et suomalaisia miehiä on monen mallisia. En lähde yleistämään.
Toiset miehet sanovat et perhe on tärkein ja elävät sen mukaan. Toiset miehet ovat samaa mieltä et perhe on tärkein, mut mies tekee mitä tekee. Nehän on niitä naisten kotkotuksia ja ongelmia. Mitään ongelmaa ei ole, jos naiset ei niitä ongelmia tee... Niin yksinkertaista.
Meni melkein vuosi ennenkuin ymmärsin tällaisen jutun. Mies sanoi ettei meillä ole mitään ongelmaa, jos sanon hänelle mitä hän tekee ja kosken. Nyt vasta ymmärsin et hei miehelläni oli sellainen ongelma et minun pitäisi sanoa mitä hän tekee ja koskea enemmän. Se on ihan ok. Sit vaan olis se toinen puoli. Se mitä minä halusin mikä oli se minun ongelma. Et kaikki pitää aikuiselle miehelle sanoa. Kerroin silloin keväällä jo että hän voisi tulla vastaan kysymällä. Jos on puhetta vaikka et huomenna siivotaan. Niin sit huomenna vois kysyä et mitä siivotaan, jos ei todella ymmärrä. Se olis sitä vastaan tulemista. En pidä siitä et aamusta iltaan sanon aikuiselle miehelle mitä tehdään. Kyllä sieltä luulis jotain nousevan. Muutakin kuin innostus ajatuksesta mennä kaverille saunomaan. Mieheni on lähes 40v joten ei ainakaan pitäis olla ihan poikanen.
Sit toi koskeminen. Olen selittänyt monet kerrat et jos mies on kuin myrkyn niellyt. Ei puhu minulle ja ei ole "läsnä" niin ei siinä sit tule sitä koskemisen halua, vaikka tiedän et pitäis. Osoitin kyllä jossakin vaiheessa hänelle et miten vois toimia paremmin. Oltiin ilta ilman tv:n katselua, otettiin viiniä, pelattiin ja juteltiin, ja lopuksi rakasteltiin tai pantiin kuinka sen nyt kukin haluaa ilmaista. Kerroin miten mukava se ilta oli ja et jotain sellaista kaipaisin et oltais oikeasti läsnä aina välillä. Kuunneltais ja puhuttais. Hänestäkin ilta oli ihan mukava. Mut sitä ei toiste tehty, koska pallo oli mielestäni heitetty miehelle. Kyllä suhteessa pientä vaivaa täytyy nähdä. Kyllä aivoja tulee käyttää puolin ja toisin. Ei voi olla niin et vain nainen tekee ja järjestää.
Hän on vastannut ettei ymmärrä ja osaa. Sit kannattais varmaan opetella. Kun tässä on ollut nainen joka tosiaan on ollut valmis asioita opettamaan, mut rajoja en ala yksin asettamaan. Se on mielestäni yhteinen juttu ja jotain pitää ymmärtää itsekkin.
No, jopas tuli taas purettua näitä ajatuksia..
Muutos lähtee aina itsestä. Voit tuntea ja haluta juuri niin paljon kuin haluat, mutta älä ihmeessä yritä pakottaa miestäsi muuttumaan kaltaiseksesi. Ajattele, että hän on hyvä sellaisenaan. Tuskinpa itsekään riemusta kirkuen ryhtyisit noudattamaan hänen ehdotuksiaan mikäli ne eivät sinulle yhtään "istuisi". Sinun juttusi ei ole hänen juttunsa eikä hänen juttunsa ole sinun juttuja. Se on ihan normaalia! Toki voi olla moniakin yhteisiä intressejä, muttei niitä puhumalla saa väännetyksi. Ne tulee, jos ovat tullakseen.
Ihan oikeesti hei: Olen naimisissa ja minulla on useita miespuolisia tuttavia. Kaikkien tuntemieni miesten mielestä maailman kamalin nainen on sellainen, joka kohdistaa "täydellisyyden tavoittelun sanoman" mieheensä. Mies haluaa loppujen lopuksi olla mieluummin rauhassa kuin keskustella, tehdä ja toimia. Vaikka ollaan yhdessä niin läheisyys on vain hetkittäinen tunne. Yhtä tärkeää on päästää toinen halutessaan kauemmaksi. Joku on sanonutkin, että avioliitot, joissa erillisyyden ja läheisyyden vuorottelu on luontevinta, kestää pisimpään. Ota rennommin!
Nainen 30 tuntuupa liiankin tutulta... lapset uupuu (onneksi) muuten samalta tuntuu tilanne...