Viime kesänä Kultani ilmoitti, että on miettinyt eroa jo kauan ja pohti, että ehkä seurustelussamme ei ole mitään järkeä kun tappelemme niin paljon ja olemme niin nuoriakin. Hän sanoi sanasta sanaan ennakoivansa tulevia ongeliamme. Hän vannoi rakastavansa minua eikä tiennyt tekisikö oikean päätöksen, muttei kuitenkaan ollut valmis yrittämään parantaa suhdettamme. Omasta mielestäni suhteemme ei ollut mitenkään erikoisen huonolla tolalla, todellinen arki vain oli tulossa huuman tilalle.
Alunperin Hän oli minulle laastari aikaisempaan suhteeseeni. Kuinka hyvälle tuntuikaan kun Hän oli täydellinen herrasmies ja osoitti selvästi kuinka upeana naisena minua piti, samalla kun silloiselta poikaystävältä sai kuulla pelkkää huorittelua ja henkistä alistamista. Tämä uusi laastarini oli kaikkea mitä mieheltä etsitään: kunnon hauska ja rehellinen mies, siunattu pituudella ja komeudella sekä taloudellisella vauraudella. Tunsin itseni onnentytöksi. Suunnittelin jo lastenhuoneetkin tapetteja myöten.
Hänen eropäätöksensä tuli minulle täytenä yllätyksenä, vaikka itse olinkin jonkin verran leikitellyt ajatuksella. Itsetunnolleni jätetyksi tuleminen oli kova kolaus. Minusta tuntui myös, että koko tuttu maailmani olisi hajonnut. Asuinhan uudella paikkakunnalla jossa hän oli ainut todellinen ystäväni. Olin myös tukeutunut häneen liikaakin ja minusta tuntui etten selviäisi yksin.
Itse erotilanteessa menin lukkoon, en itkenyt, huutanut tai näyttänyt miltä minusta todella tuntui. Turvauduin huumoriin ja esitin haavoittamatonta. Laastarini ihmettelikin, että eikö minuun satu ja myöhemmin, että en varmasti edes huolisi häntä takaisin jos hän sitä haluaisi, niin nopeasti pääsin yli suhteestamme, hän uskoi.
Eromme jälkeen olin tarpeeksi tyhmä alkaakseni hänen kanssaan vielä seksisuhteeseen. Uskottelin itselleni, että pidän vain hauskaa mutta todellisuudessa jälkeenpäin minun tuli paha olla, tein sen vain koska kaipasin Häntä ja Hänen seuraansa ja kosketustaan niin kovasti. Lopetin seksisuhteen noin kuukauden kuluttua sen alkamisesta. Päätimme jatkaa ystävinä ja juttelemme viikoittain ja näemmekin sillointällöin. Edelleenkin tunnen kipinää välillämme, kenties pelkästään seksuaalista hänen puoleltaan, mutta minun puoleltani muutakin.
Erostamme on jo kuukausia enkä ole vieläkään päässyt hänestä yli. Yhtäkkiä havahduin siihen, että lumi on jo maassa, mutta minä olen jämähtänyt viime kesän tapahtumiin. Aina kun puhelin soi toivon sen olevan hän, kaupungilla etsin hänen autoaan ja ennen kaikkea toivon, että hän vielä tahtoisi minut takaisin. Ylpeyteni ei ole taipunut siihen että olisin edes vihjannut siihen miten vielä tunnen häntä kohtaan, mutta ovatko miehet niin sokeita ettei hän näkisi lävitseni? Halveksin itseäni koska en ole päässyt hänestä yli vaikka olen muuten edennyt suuria harppauksia elämässäni. Minun ei pitäisi alistua pilaamaan päiviäni yhden miehen takia. Mutta MITEN pääsen hänestä yli? Käytännön neuvoja, kokemuksia yms... Tuntuu ettei aika sittenkään paranna...
Alunperin Hän oli minulle laastari aikaisempaan suhteeseeni. Kuinka hyvälle tuntuikaan kun Hän oli täydellinen herrasmies ja osoitti selvästi kuinka upeana naisena minua piti, samalla kun silloiselta poikaystävältä sai kuulla pelkkää huorittelua ja henkistä alistamista. Tämä uusi laastarini oli kaikkea mitä mieheltä etsitään: kunnon hauska ja rehellinen mies, siunattu pituudella ja komeudella sekä taloudellisella vauraudella. Tunsin itseni onnentytöksi. Suunnittelin jo lastenhuoneetkin tapetteja myöten.
Hänen eropäätöksensä tuli minulle täytenä yllätyksenä, vaikka itse olinkin jonkin verran leikitellyt ajatuksella. Itsetunnolleni jätetyksi tuleminen oli kova kolaus. Minusta tuntui myös, että koko tuttu maailmani olisi hajonnut. Asuinhan uudella paikkakunnalla jossa hän oli ainut todellinen ystäväni. Olin myös tukeutunut häneen liikaakin ja minusta tuntui etten selviäisi yksin.
Itse erotilanteessa menin lukkoon, en itkenyt, huutanut tai näyttänyt miltä minusta todella tuntui. Turvauduin huumoriin ja esitin haavoittamatonta. Laastarini ihmettelikin, että eikö minuun satu ja myöhemmin, että en varmasti edes huolisi häntä takaisin jos hän sitä haluaisi, niin nopeasti pääsin yli suhteestamme, hän uskoi.
Eromme jälkeen olin tarpeeksi tyhmä alkaakseni hänen kanssaan vielä seksisuhteeseen. Uskottelin itselleni, että pidän vain hauskaa mutta todellisuudessa jälkeenpäin minun tuli paha olla, tein sen vain koska kaipasin Häntä ja Hänen seuraansa ja kosketustaan niin kovasti. Lopetin seksisuhteen noin kuukauden kuluttua sen alkamisesta. Päätimme jatkaa ystävinä ja juttelemme viikoittain ja näemmekin sillointällöin. Edelleenkin tunnen kipinää välillämme, kenties pelkästään seksuaalista hänen puoleltaan, mutta minun puoleltani muutakin.
Erostamme on jo kuukausia enkä ole vieläkään päässyt hänestä yli. Yhtäkkiä havahduin siihen, että lumi on jo maassa, mutta minä olen jämähtänyt viime kesän tapahtumiin. Aina kun puhelin soi toivon sen olevan hän, kaupungilla etsin hänen autoaan ja ennen kaikkea toivon, että hän vielä tahtoisi minut takaisin. Ylpeyteni ei ole taipunut siihen että olisin edes vihjannut siihen miten vielä tunnen häntä kohtaan, mutta ovatko miehet niin sokeita ettei hän näkisi lävitseni? Halveksin itseäni koska en ole päässyt hänestä yli vaikka olen muuten edennyt suuria harppauksia elämässäni. Minun ei pitäisi alistua pilaamaan päiviäni yhden miehen takia. Mutta MITEN pääsen hänestä yli? Käytännön neuvoja, kokemuksia yms... Tuntuu ettei aika sittenkään paranna...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ero voi joskus satuttaa enemmän kuin kukaan uskookaan ja pitkään. On olemassa hyviä kursseja eroasioista pohdiskeleville ja jutteleville Fisherin Eroseminaarit eli Jälleenrakennuskurssit. Niitä löytyy netin kautta tai Yksin ja yhteishuoltajien liiton kautta. Suosittelen käymään ohjatusti läpi koko elämän 19 palikkaa.
Vapautua nauttimaan tästä ainoasta elämästä tässä ja nyt ja tekemästä samanlaisia virheitä uudelleen (vaik sekin on kivaa rakkaudenhuumassa).
Har det allt Bra
Prinssi
Sanotaan näin, että aika todellakin parantaa haavat ja kaikesta pääsee yli mikäli niin haluaa..jokainen kohtaa elämässä menetyksiä..toiset isompia toiset pienempiä..mutta kaikesta pääsee yli ihan varmasti! Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu kun kaikki hajoaa käsiin eikä enää tiedä kuinka jatkais elämässä eteenpäin..sun pitää vaan miettiä nyt hyviä puolia..ja se on fakta että aika kultaa muistot..joten älä takerru niihin ihaniin muistoihin vaan mieti asiaa realistisesti..mieti millasta se arki oikeesti ois sen miehen kanssa ja yritä ymmärtää se, että se ei ole sulle sopiva mies..tiedän kyllä että joskus tuntuu, että seksi on ainut keino yrittää päästä jonku ihmisen lähelle, mutta ei se kannata..ajan myötä te oisitte kuitenki päätyny eroo..ja niinku varmasti tiedät niin miestä ei voi muuttaa joten se teidän suhde ei olis kestäny..ehkä se oli kohtaloa, että meni poikki ja ehkä kohtalo tuo sun elämään vielä sen unelmaprinssin..mutta siihen asti ryhdistäydy nainen ja muista, että on opittava elämään yksin ja löydettävä ne omat jutut, ennenkuin voi olla toisen ihmisen kanssa..ehkä on nyt sun aika olla hetken yksinäs ja miettiä elämääs..se on ihan hyvästä vaan usko mua=) ja kyllä se olo helpottuu..mukavaa joulua
No mä oon päässy aika hyvin yli erosta joka tapahtu kolme viikkoa sitten. Tulin jätetyksi ja olin hajalla. Nyt en ole sitä ihmistä nähnyt, enkä kuullut sen jälkeen kuin kerran ja sekin oli pian eron jälkeen. Olen saanut rauhassa surra ja korjata sydäntäni. Olen tavannut ystäviäni ja jutellut heille suu vaahdossa ja ihanina ystävinä ovat jaksaneet olla se olkapää mihin itkeä jos siltä tuntuu. Ei ole enää ikävä sitä kundia, mut en myöskään ole valmis häntä vielä tapaamaan. Haavat on vielä tuoreita, vaikkakin paranemaan päin.
Voimia sulle!
Herää pahvi! Älä ole noin tyhmä ja itke yhden tyypin perään... Selvästi arvostit hänessä vain sitä vaurautta, komeutta ja kikkeliä..ei hyvin mene.
Taidat olla ihan oikeassa, olen pahvi kun jaksan jauhaa hänestä väsymättä. :S Olen kyllä miettinyt itsekin sitä, että hän ei ollut juuri sitä mitä mieheltä haluan, sisäisesti nimittäin. Mutta kyyllähän noi sun mainitsemat on kaikki aika tärkeitä suhteessa, toiset enempi, toiset vähempi...
Tiedän tuon tunteen. Parhaillani vuodatan kyyneleitä miehen takia joka ei kenekään mielestä minulle sopinut. (Ei ehkä itsestänikään).
Tapasin hänet kun erostani ei ollut vielä kulunut edes kuukautta. Kaikki sanoivat sitä laastariksi, ja kai se sitä olikin. Meillä oli mieletön vetovoima toisiimme hetialusta.
Vietin kaiken vapaa aikani hänen luonaan ja kun alkukankeus häipyi oli todella upeaa seksiä hänen kanssaan. Meillä oli kahdestaan tosi mukavaa mutta kun seurassa oli muita hän vahti tarkkaan.
Eli mustasukkaisuus oli astunut kuvaan. En sitä heti säikähtänyt koska meillä synkkasi keskenään tosi hyvin. Välillä kyllä sain kokea vähän tylympää kohtelua ja päätin monta kertaa että tämä suhde on lopetettava. Mutta EI. En päässyt hänestä irti sillä hän pommitti viesteillä ja soitteli. Ja taas.. seksi oli ihanaa.
Nyt on yli vuosi oltu ja roikuttu enkä osaa vieläkään päästää hänestä irti vaikka sain jo karmivan todisteen siitä että suhde voi koittua vielä kohtalokseni. Ei ole nähty muutamiin viikkoihin kunnolla ja ikävä on todella kova.
Järki sanoo että pitäis lopettaa yhteydenpito mutta nyt minä olen jäänyt roikkumaan.
Olen näkevinäni hänen autonsa joka paikassa ja tosiaan kun viesti tulee niin toivon että se on häneltä. Sanokaa jotain mikä helpottaa tätä olotilaa. Tai siis tiedän kai että tää on vain kärsittävä mutta kuinka kauan tätä kestää??
Välillä menee paremmin mutta tulee heikkoja hetkiä kun ajattelen että lähden yllättäen hänen luokseen..
Tiedän että vastaus on aika mutta ei se helpota.
Ehkä se kun tietää että on muitakin.
"Viime kesänä Kultani ilmoitti, että on miettinyt eroa jo kauan ja pohti, että ehkä seurustelussamme ei ole mitään järkeä kun tappelemme niin paljon ja olemme niin nuoriakin. Hän sanoi sanasta sanaan ennakoivansa tulevia ongeliamme. Hän vannoi rakastavansa minua eikä tiennyt tekisikö oikean päätöksen, muttei kuitenkaan ollut valmis yrittämään parantaa suhdettamme. Omasta mielestäni suhteemme ei ollut mitenkään erikoisen huonolla tolalla, todellinen arki vain oli tulossa huuman tilalle. "
Tuo on sana sanaan omasta suustani, ainoa että asia ei tapahtunut viime kesänä vaan 2kk sitten. Ymmärrän siis täysin miltä sinusta tuntuu. Meillä oli suhdetta takana 4,5 vuotta josta puolet avoliitossa. Mielessäni olivat valmiina suunniteltuina aivan kaikki, lasten nimistä häissä soitettaviin kappaleisiin ja niin edespäin.
Ero tuli yllätyksenä, vaikka toisaalta olin sitä viime aikoina miettinytkin hieman. Mutta en ollut halunnut uskoa että se tosiaan tapahtuisi, koska luulin että olemme sen verran vahvoja että pääsemme eteenpäin ja että molemmat haluavat yhteistä tulevaisuutta.
1,5kk eron jälkeen häntä alkoi kaduttaa ja itki, josko teki elämänsä virheen. Asuimme siihen asti saman katon alla, sen jälkeen emme ole nähneet koska lähdin lomalle. Tiedän että hän ei oikeasti halua palata yhteen, mutta tottakai ero oli hänellekin iso askel ja tunteet ovat edelleen pinnassa molemmilla. Asumme paikassa jossa olimme toisillemme "kaikki", läheiset ystävät olivat kaukana. Luulen että hän vain oli niin rikki ja yksinäinen, että repesi ja alko epäröimään pärjääkö sittenkään ilman minua. Itseäni se vain satutti aiva hirveästi ja kaikki haavat aukesivat ja olo on itse asiassa nyt pahempi kuin heti eron jälkeen, koska nyt on tunne että miksi kaiken piti päättyä jos hänellä ei edes ollu varmuutta siitä, tekikö oikean päätöksen.
Mutta uskon siihen että tämä oli kohtalo. Meidän kuului tavara ja kasvaa yhdessä, mutta meitä ei oltu luotu elämään koko elämäämme yhdessä. Olo on hirveä ja tuntuu etten ikinä enää pysty rakastamaan ketään niinkuin rakastan häntä, enkä myöskään tiedä miten pystyn luottamaan yhteenkään suhteeseen jatkossa, kun elin nyt suhteessa johon luotin 150%sti ja se meni poikki silti.
Tuntuu ylitsepääsemättömältä lähitulevaisuus, miten pystyn jatkamaan elämää ja pääsemään hänestä yli, mutta karu totuus on että maailma pyörii ja aika kuluu, haluan sitä tai en... Kai se tästä vähitellen helpottaa. On vaan sellanen olo ettei ole voimia mihinkään ja mikään ei onnistu, en vain jaksa. Huono olo koko ajan, ja jos lähden bilettämään, juon kamalasti koska muuten tekee niin pahaa kun ei vain jaksa olla iloinen kun sisin on ihan hajalla. Vaikka se ei todellakaan auta yhtään.
Pitäisi kai siirtyä jollekin palstalle, missä ihmiset kertoisivat ilotarinoita siitä, miten pääsivät erosta yli ja edessä odotti jotain paljon parempaa. Tällä palstalla on ilmapiiri joka huokuu vain sitä ettei erosta ole ylipääsyä...
Itse tein saman tyhmän tempun kuin sinäkin, että 1,5kk mykkäkoulun ja eron jälkeen aloimme keskustelemaan, hän alkoi katua eroa, ja harrastimme seksiä. Onneksi vain kerran. Uudelleen en aio. Tai ainakin näin vannon itselleni. Se on vain helpotusta hänelle, koska uskon että hänestä tuntuu paremmalta kun huomaa etten vihaa häntä että jätti minut.
Välillä sitä miettii että miten tyhmiä me ihmiset ollaan, että heitetään hukkaan jotain näinkin upeaa vain koska jokainen hetki ei tunnu 100% täydelliseltä. Maailmassa on niin paljon surkeutta ja pahaa, ja sitten löydät jonkun jonka kanssa olet onnellinen, mutta sekään ei riitä, vaan takerrutaan johonkin pieneen seikkaan ja pistetään kaikki unelmat sirpaleina ilmaan. Luullaan että jostain löytyy vielä jotain parempaa.
Päätinpä kirjoittaa sinulle. Itse erosin kaksi vuotta sitten. enkä ole vieläkään unohtanut vaikka on aikaa kulunut.Seurusteltiin kolme vuotta. oli vähän on/of suhde aina välillä. tuntuu aina että on sellainen tyhjä olo. tiedän mitä tarkoitat kun olen itse kokenut sen. voi mennä monta vuotta ennen kun on täysin parantunut. mulla meni vielä niin päin että mies petti ja lähti toisen matkaan.
Höps löps, et sinä koskaan pääsekään hänestä yli.
Turha toivo.
Ihminen voi rakastaa, ja rakastaa, useata yhtä aikaa. Kultasi kanssa ette voi rakentaa yhteistä tulevaisuutta, mutta aina hän elää muistoissasi ja läpässäsi mukana.
Nauti kauniista miehistä. Ehkä joku päivä löydät sellaisenkin, jonka kanssa voit järjestää saman tason läpän kuin Kultasi kanssa, ehkä et. On sekin vaihtoehto. Kaikki eivät päädy onnelliseen perhe-elämään.