Onko kukaan hävennyt

Olisko se jonkinlainen puolustusmekanismi, joka helpottaa sitä jättämistä? En tiedä... Ehkä se, että torjuu kaiken entisen hyvän jättämässään ihmisessä "oikeuttaa" lähtemään? Idioottimaista, lapsellista ja julmaa, siitä olen kyllä samaa mieltä.

pelastaisi monen ihmisen "elämän" tarkoitan lähinnä lapsia mutta moni aikuinen myös. Eli sopija osapuolet ja sitten ex:t ja heidän läheiset ym ym . Eli moni säästyisi jos häpeä olisikin se vahvin tunne ja hoitaisi homaansa muiden tunteiden sijaan.

Sillä ei ole väliä kuka lähtee ja minne sekä kuka on lähtijä tai jäävä osapuoli. Idioottimainen käytös on se joka tuo sitä hetken lohtua niinkuin viina tai huume jolla se tilanne ohitetaan josta päästään "pakoon" sitä oman minän sisällä olevaa sekamelskaa ja sit äei saa nähdä "taistelupari" kun annan itselle periksi eli myönnän että olin väärässä ja liian ankara sekä kohtuuton.

Nainen ja mies on aivain samoin "napista " säädettävä eli katkeaa kuin kanan laulu riita kun jokin ihailun kohde saapuu paikalle. Eli se toinen minä on saatav matonalle.

Se joka lähtee suhteesta saa hävetä. Jäävällä osapuolella ei ole mitään syytä häpeemiseen, varsinkaan, jos joku on tullut siihen väliin ja rikkonut tahallaan toisten liiton.
Siinä on sitten kaksi tosi idiottimaista oliota.

Mieheni oli pettänyt minua pidemmän aikaa ja sitten jätti, toinen nainen, tuttu tarina. Minä koin tulleeni petetyksi, loukatuksi, nöyryytetyksi, kaikkea mahdollista. Tein kaikki temput että sain lapset kääntymään isää vastaan. Se oli pahinta. Tietenkin osoitin mieltäni myös mieheni naisystävälle, sekä miehelle itselleen. Sain siitä jonkinlaista itseluottamusta kun julkisesti haukuin heitä.... en hävennyt yhtään! Päinvastoin. Lähettelin heille kirjeitä, joiden sisältö oli suoraan sydämmestä. Minullahan oli oikeus ilmaista tuskani. Ainakin omasta mielestäni. Sain tosiaan jopa lapset hylkimään isää, ja käyttäytymään sen naisen seurassa todella huonosti. Olin varma ettei suhde kestä. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa. Niin ajattelin.

Viitisen vuotta meni ja tapasin eron jälkeen ensimmäisen sellaisen miehen, jonka kanssa ehkä olisi suhde saattanut syntyä. Tai enemmänkin ystävää kaipasin. Eihän siitä mitään tullut kun kaadoin kaiken eropaskan miehen niskaan. Ylpeilin käytökselläni ex miestäni ja hänen naistaan kohtaan. Halusin osoittaa että minua ei alisteta. Ei mennyt kauaa, n. pari kk kun tästä uudesta miehestä ei enää kuulunut mitään. Ei minkäänlaista selitystä. Haukuin kaikki miehet samaan maanrakoon. Tapasin hänet sattumalta kahvilassa ja pyysin kertomaan rehellisesti missä mättää. Mies kertoi. Olin katkeroitunut, olin myrkyttänyt lasteni mielet. Ei hän niin minusta ollut huolissaan, mutta lapsista. Hän sanoi ettei kertänyt katsella kuinka hain hyväksyntää niinkin monen vuoden jälkeen, ja lapsilta! Joiden olisi pitänyt saada eron jälkeen pitää se isä joka heillä oli ollut, uusine naisineen päivineen. Ja paljon muutakin hän siinä sanoi. Tämä mies sanoi ettei halua olla missään tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa kuin minä. Tietysti loukaannuin verisesti ja poistuin paikalta ovet paukkuen, ja taas miehet haukuttiin maan rakoon. Kerroin (nais) ystävälleni tästä tapauksesta, ja toisin kuin oletin, ystäväni ei myötäillytkään, vaan oli aika hiljainen. Sitten hän varovaisesti toi ilmi että oli aika lailla samaa mieltä kuin mies. Siihen asti olin saanut mielestäni ystäviltäni tukea sille miten koin eron, ja että mies oli täysi paska. Nyt yhtäkkiä minua olikin kusetettu koko tämän ajan. Se siitä ystävästä.

Menikin pitkään kun olin sekaisin ajatusteni kanssa. Olin katkera entisen mieheni lisäksi kaikille miehille, sekä ystävilleni. Soitin veljelleni ja kysyin hänen mielipidettään. Veli oli yrittänyt erossa olla suht neutraali, mutta kuitenkin ymmärtäväinen. En ensin saanut veljestäni mitään irti. Sitten raivostuin ja kerroin kuinka epäoikeudenmukaisen miehen olin tavannut, ja haukuin ystäväni myös. Huusin että onko veljeni samanlainen paska kuin muutkin ja löin puhelimen kiinni. Veljeltäni tuli pari päivää myöhemmin sähköpostia, jossa ensin kertoi kuinka rakas sisko hänelle olin, ja että hyvinvointini on hänelle tärkeää... sitten hän jo pahoittelikin että oli kanssani eri mieltä siitä miten olin lapsia kohdellut, ja että oli samoilla linjoilla ystävieni kanssa. Että minun pitäisi miettiä vakavasti käytöstäni ja asennettani. Tuon viestin jälkeen en pitänyt enää yhteyttä kehenkään. Olin ylimielinen kaikkia kohtaan, jopa nuorimmaiseni joukkuetovereiden vanhempia kohtaan, joilla ei ollut osaa eikä arpaa missään. Olin toki heillekin painottanut millainen sika mieheni oli ja kuinka kaltoin minua oli kohdeltu, ja kuinka huono isä mies oli.

Vanhin lapsemme oli asunut jo pitkään muualla opiskelemassa ja kävi kotona vain satunnaisesti. Kotona minun luonani, koska isään ei halunnut pitää yhteyttä. Kerran hän sitten oli käymässä luonani viikonloppuna ja kuopus alkoi puhua isästä jotain. Positiivista tietenkin, josta minä hermostuin täysin. En muista tarkkaan mitä sanoin, jotain sellaista että haukuin isän ja taisin vannottaa ettei poika saisi pitää isään yhteyttä minulta salaa, että isältä pyydetään vain rahaa, ei muuta. Esikoinen puuttui raivoamiseeni yllättävästi. Olin aina luulut ettei hänkään siedä isää, mutta nyt oli toinen ääni kellossa. Sain kuulla hirveät syytökset siitä miten huono äiti olin ollut, ettei minulla ole oikeutta viedä lapsilta isää. Hän oli katkerana siitä että oli tehnyt ja toiminut kuten olin halunnut. Hän oli raivoissaan pikkuveljensä puolesta, joka oli menettänyt monta laspsuusvuotta ilman isää. Minun mielestäni se oli isän syy kun oli jättänyt meidät, mutta esikoinen oli toista mieltä. Vanhempien ero ei saa erottaa lapsia ja vanhempia. Hänen mielestään myös minä olin syypää eroon. Hänen mielestään isällä olisi ollut asiat paremmin jos olisin ollut isälle ystävällinen! Riitelimme pahasti ja pitkään näkemyseroistamme. Sen päätteeksi hän pakkasi tavaransa ja lähti.Ei ottanut yhteyttä, eikä vastannut viesteihini eikä puheluihini.

Jäin miettimään yksikseni näitä asioita. Kaiken muun olisin sietäny, mutta en sitä että lapset kääntyvät minua vastaan. Hakeuduin työpaikan kautta terapiaan. Halusin saada asiat järjestykseen päässäni, sillä kaikki meni sekaisin esikoiseni purkauksesta. Terapian avulla aloin ajatella asioita heidän kannaltaan. Mietin muita eronneita pareja. Murunen kerrallaan annoin periksi itselleni. Tottahan se oli että en avioliiton aikana ollut miehelleni kovin ystävällinen, sen jälkeen kun lapset syntyivät. Syitä en osaa arvailla. Mies ärsytti minua monin tavoin, ja tein sen hänelle selväksi. Riitelimme paljon. Sitä asiaa pyöriteltyäni aloin tuntea tyytyväisyyttä erostamme. Ehkä lapsille ei ollut hyväksi nähdä riiteleviä vanhempia päivittäin, vaikka mielestäni mies oli syypää riitoihin omalla saamattomuudellaan. Lopulta ymmärsin syyn miksi mies halusi erota. Toista naista en hyväksynyt, enkä hyväksy vieläkään. En oikein vieläkään ymmärrä miksi sotkin lasten päät, mutta väärinhän se oli. Pahin palaute oli esikoisen palaute, että minä olin ollut huono äiti. Toisinkaan en olisi osannut toimia, eli ehkä sitten olin huono, mutta olin mikä olin. Aikaa ei saa takaisin, voi vain yrittää korjata se mikä on korjattavissa. Pyysin kuopusta viestittämään esikoiselle että olin ajatellut asioita toisin. En saanut vastausta. Poikaa aloin kannustamaan ottamaan yhteyttä isään. Se oli hänelle outoa. Äidin muuttunut käytös. Hän sanoi ettei tiennyt mitä isän kanssa voi tehdä! Sekös tuntui pahalta. Meni taas lähes vuosi hukkaan, kun esikoinen sitten otti yhteyttä.

Nyt olemme jonkinlaisissa väleissä, mutta ei enää niin läheisissä kuin ennen. Molemmat lapset pitävät yhteyttä isään. Isä meni lumppunsa kanssa naimisiin ja saivat lapsen. Siitä olen edelleen katkera ja raivoissani. Tunnen myös pahaa oloa kun lapset tapaavat isää ja uusioperhettä. Terapia jatkuu ja ehkä opin hallitsemaan tunteitani paremmin. Joka tapauksessa, käytöstäni olen hävennyt moneen otteeseen. Kun olen muistellut tekosiani, on tehnyt mieli kaivautua maan alle. Toivoin ettei kukaan muu enää muistaisi... Huonolla käytöksellä olen osoittanut oman haavoittuvaisuuteni, eli juuri päin vastoin kuin olisin halunnut. Vahvuuteni osoitan sillä etten välitä ex miehestäni ja hänen elämästään, mutta lapsista minun pitää välittää. He välittävät isästä enkä minä saa heitä estää. Kuopus tulee keväällä täysi-ikäiseksi, enkä osaa edes arvata kuinka pahoja jälkiä käytökseni on häneen aiheuttanut. Mitään oireilua ei ole nähtävissä, mutta ne kai ilmenevät vasta myöhemmin erilaisissa elämäntilanteissa. Siitä saan ottaa syyt niskoilleni, tulee mitä tulee. Kohta kymmenen vuotta elämästä mennyt pelkkään paskaan. Se, jos mikä on elämän hukkaan heittämistä!

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että petetyn ja jätetyn kannattaa harkita hyvin tarkkaan kuinka typerästi tuo mielipiteensä ja asenteensa julki. Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi, ja vaikka itse niitä unohtaisi, muut eivät unohda.

Aikuisten käytös tuntuu unohtuvan jos päästää tunteet valloilleen. Hyvä käytös, parempi mieli - kaikilla, myös lapsilla. Millä muilla keinoin lapsille opetetaan miten elämän karikoista selvitään kunnialla? Ei pidä olla niin itsekäs että purkaa tunteitaan miten sattuu. Vaikka toista luulisi, se sattuu lapsiin kaikkein eniten. Lapsi rekisteröi käytöksen. Ei ehkä tietoisesti, joskus kylläkin, mistä muusta lapsi ottaa mallia kuin aikuisten käytöksestä? On aivan sama mitä lapselle kerrotaan ja kehotetaan, mutta jollei aikuinen ole hyvä esimerkki sanat ovat turhia. Toinen puoli on tunteiden purkaminen. Lapsen kanssa keskustellaan ja kysytään. Annetaan lapsen tuntea positiivisia tunteita molempia vanhempia kohtaan. Ellei, siihen kehotetaan. Lapsi peilaa vanhempiaan, etenkin sitä joka on lapsen silmissä heikommalla, jätettyä. Lapsi haluaa olla myötätuntoinen jätetylle ja ehkä siksi "vihaa" jättäjää. Jätetyllä onkin työtä saada lapsi ymmärtämään, että on äiti ja isä ovat eri asia kuin mitä he ovat toisilleen miehenä ja naisena. On niin helppo ottaa lapsi mukaan myötäelämiseen, sen sijaan että antaa lapsen säilyttää positiiviset tunteensa molempia vanhempia kohtaan. Negatiiviset tunteet voivat johtua pahoinpitelevästä jättäjästä. Pahoinpitelyyn on osattava suhtautua objektiivisesti. Keskivertoeroaja ei ole pahoinpitelijä, vaan tavallinen vanhempi isä tai äiti, joka muista syistä jättää perheensä kuin lapsista johtuvista syistä. Jätetty ei saa vedättää lapsia, että jättäjän lähtö on lasten syy. Ei. Kummankin on osattava pitää erillään oma keskinäinen tunne-elämä ja perhe-elämä. Onneksi monet siinä onnistuvat.