Siis olen mies, yli kaksikymppinen, ja äärettömän ujo. Minulla ei ikinä ole ollut tyttöystävää, en ole uskaltanut edetä niin pitkälle. Ihastunkin vain harvoin, ja silloinkin aina vääriin naisiin. Siis sellaisiin, jotka eivät halua kaveruutta enempää.
Haluaisin niin tavata oman rakkaan, tytön, jonka kanssa voisin opetella uudestaan unohdetun läheisyyden, oppia jakamaan ajatukset ja ilot, käpertyä nukkumaan öisin, kulkea kadulla käsi kädessä... Mitä nyt suhde mukanaan tuokaan. Pelkään kuitenkin lähestyä tyttöjä, olen älyttömän ujo, en uskalla kertoa tunteistani enkä ottaa kädestä kiinni, vaikka haluaisin.
Onko minulla mitään toivoa löytää omaa kultaa vielä? Mitä minun pitäisi tehdä? Onko kukaan kokenut samaa? Toivon sekä naisten että miesten mielipiteitä asiasta, ihan asiallisiakin mielellään.
Haluaisin niin tavata oman rakkaan, tytön, jonka kanssa voisin opetella uudestaan unohdetun läheisyyden, oppia jakamaan ajatukset ja ilot, käpertyä nukkumaan öisin, kulkea kadulla käsi kädessä... Mitä nyt suhde mukanaan tuokaan. Pelkään kuitenkin lähestyä tyttöjä, olen älyttömän ujo, en uskalla kertoa tunteistani enkä ottaa kädestä kiinni, vaikka haluaisin.
Onko minulla mitään toivoa löytää omaa kultaa vielä? Mitä minun pitäisi tehdä? Onko kukaan kokenut samaa? Toivon sekä naisten että miesten mielipiteitä asiasta, ihan asiallisiakin mielellään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itse olin samanlainen ihan 24-vuotiaaksi asti!
Olin aika ujo ja minulle tuli aina vaivautunut olo, jos piti olla lähellä toista ihmistä.
Tunsin vaistomaista halua pitää vapaata tilaa ympärilläni.
Samalla kuitenkin janosin kosketusta, haaveilin siitä JATKUVASTI.
Ajattelin että minut on tuomittu elämään ikuisesti yksin.
Lopulta eräs mies ihastui minuun niin palavasti, että hän ei välittänyt torjumisistanikaan, vaan sinnikkäästi soitteli ja halusi tavata. Koin sen kaiken vaivaannuttavana, mutten tohtinut kieltäytyäkään. Aloimme seurustella ja myös seksi tuli kuvioihin. Kaikki oli aluksi suoraan sanottuna helvetillistä!
Olin jonkinlaisessa sokkitilassa jatkuvasti, ajatukseni olivat ihan sekaisin, en nauttinut seksistä enkä elämästä. Mutta pidin kaiken sen tuskan sisälläni ja pakotin itseni jatkamaan. Nyt vuoden seurusteltuamme vasta alkaa helpoittua!
Kyllä ihminen tottuu kaikkeen, kun vaan uskoo siihen, eikä luovuta. Enää ei kosketus tunnu pahalta ja muutenkin olen muuttunut avoimemmaksi ja sosiaalisemmaksi!
Haluan vain kertoa sinulle, että senkus menet mukaan leikkiin, mutta älä pelästy vaikka se aluksi voi järkyttää! Jatka siitä huolimatta, etkä luovuta! Jostakin on tullut tuollainen arpi sieluun, mutta se on taisteltava pois ja se kyllä onnistuu.
Ota rauhassa,älä suorituspaineita! Löydät kyllä kultasi=)