Olemme olleet yhdessä kymmenen vuotta, joista tosin neljä vuotta olimme erossa, ns. on/off- suhteessa. Seurustelimme siis kaksi vuotta, erosimme, ja nyt neljä vuotta sitten palasimme yhteen kunnon seurustelusuhteeseen.
Olemme tämän neljän vuoden seurustelun aikana asuneet puoli vuotta yhdessä. Muun ajan olen ollut ulkomailla ja opiskelemassa muilla paikkakunnilla noin 400 kilometrin päässä. Tällä hetkellä opiskelen ja elämme kaukosuhteessa. Tapaamme kyllä erittäin usein, emme kuitenkaan joka viikonloppu. Pidemmät lomat vietämme yleensä yhdessä.
Nyt minua on alkanut huolestuttamaan se, että mies on rakentanut elämäänsä paikkakunnalle, jossa olemme lapsuutemme ja nuoruutemme eläneet. Hänellä on vakituinen työpaikka, kavereita, harrastukset jne... Olen nuoruudestani asti ollut sitä mieltä, että en jää paikkakunnalle asumaan edes miehen vuoksi. Nyt kuitenkin näyttää pahasti siltä, vaikka mies on tiennyt kaiken aikaa mielipiteeni, että mies ei pysty millään lähtemään paikkakunnalta. Minä olen aina ollut sellainen, että minun on helppo ollut lähteä opiskelemaan tai työskentelemään kauaskin, ja en osaa olla huolissani tulevaisuudestani työpaikkojen suhteen. Mies taas on todella huolissaan siitä, että jos hän lähtee, niin ei saa enää yhtä hyvää työpaikkaa. OK, ymmärrän kyllä, että kun on hyvä työpaikka, joka on vakituinen, niin sieltä ei ole niin helppo lähteä, varsinkaan jos uudesta työpaikasta ei ole mitään tietoa, enkä minä painostaisikaan häntä lähtemään tyhjän päälle työttämäksi minun mukasani jonnekin eri paikkakunnalle asumaan vain siksi että satun pitämään juuri siitä kaupungista.
En täysin tyrmää ajatusta, että muuttaisin takaisin kotipaikkakunnalleni ja perustaisimme sinne perheen. Se vain tulisi olemaan hemmetin vaikeaa. Molempien vanhemmat asuvat paikkakunnalla, ja siksi oman elämän aloittaminen olisi siellä erittäin vaikeaa. Olisimme molemmat kiinni omissa vanhemmissamme heidän kuolemaansa saakka. Sitähän minun äitini toivoisi, että muuttaisin takaisin, ja hoitaisin heitä heidän vanhoilla päivillään.
Olen luonteeltani sellainen, että en viihdy kovin kauaa paikassa missä ei mitään tapahdu, ja josta on hankala mennä esim. teatteriin, elokuviin, jne. Olen ollut myös nuorena katkera, kun en päässyt hyviin harrastuksiin ja kouluihin sen vuoksi, että asuimme paikkakunnalla, jossa ei ole juuri mitään mahdollisuuksia.
En tiedä mitä tehdä. Ero tämän vuoksi tuntuisi liian radikaalilta ratkaisulta, sillä rakastan miestä todella paljon, meillä om jonkinmoisia tulevaisuuden suunnitelmia (oma koti, lapset...) ja en voisi kuvitella elämääni ilman häntä. Kaukosuhde koko loppuelämän on aika raskasta, mutta olen miettinyt ,että periaatteessa olisin valmis siihenkin, tosin haluan perheen, mutta en halua, että lapsillamme olisi aina vain viikonloppu-isä. Täytyykö minun taipua sen vuoksi, että miehellä ei ole uskallusta hypätä (joo joo, tulevaisuus työmarkkinoilla ei ole ruusuinen...). Syyttelenkö häntä koko loppuelämäni siitä, jos joudun hänen vuokseen takaisin jumalan selän taakse, jossa ei tunnu olevan elämää , ja jossa taakkanamme olisi omat vanhempamme, joita kyllä rakastamme ja kunnioitamme paljon, mutta.... Olisiko hän katkera minulle, jos joutuisi minun takia lähtemään turvallisesta työpaikastaan...?
Moni hänenkin ystävistään on muuttanut Etelä- Suomeen , ja hekin painostavat häntä lähtemään, eikä tuhlaamaan koko elämäänsä sivistyksen kehdon ulkopuolella. Olen jo kyllästynyt puimaan tätä asiaa heidän kanssaan, sillä tuntuu, että niissä keskusteluissa tarkoituksenani olisi puolustaa miestäni, mutta kun omakin mielipiteeni on, että olisi parempi muuttaa...
Onko kellään samanlaisia kokemuksia? Haluaisin neuvoja ja vertaistukea ongelmaani, sillä tämä on todella stressaavaa, ja olen jo menettänyt yöuniakin tämän takia.. Minun on nimittäin myös tehtävä päätös keväällä siitä, hakeudunko lisäopiskeluihin lähelle miestäni vai vieläkö kauemmas? Valmistun kyllä nyt keväällä, mutta haluan opiskella vielä lisää. Kuitenkaan meillä ei ole kauaa aikaa venyttää päätöksiä, sillä mies on kolmenkymmenenen, ja minä kehdenkymmenenviiden, ja paine perheen ja kodin rakentamisesta kasvaa....
Olemme tämän neljän vuoden seurustelun aikana asuneet puoli vuotta yhdessä. Muun ajan olen ollut ulkomailla ja opiskelemassa muilla paikkakunnilla noin 400 kilometrin päässä. Tällä hetkellä opiskelen ja elämme kaukosuhteessa. Tapaamme kyllä erittäin usein, emme kuitenkaan joka viikonloppu. Pidemmät lomat vietämme yleensä yhdessä.
Nyt minua on alkanut huolestuttamaan se, että mies on rakentanut elämäänsä paikkakunnalle, jossa olemme lapsuutemme ja nuoruutemme eläneet. Hänellä on vakituinen työpaikka, kavereita, harrastukset jne... Olen nuoruudestani asti ollut sitä mieltä, että en jää paikkakunnalle asumaan edes miehen vuoksi. Nyt kuitenkin näyttää pahasti siltä, vaikka mies on tiennyt kaiken aikaa mielipiteeni, että mies ei pysty millään lähtemään paikkakunnalta. Minä olen aina ollut sellainen, että minun on helppo ollut lähteä opiskelemaan tai työskentelemään kauaskin, ja en osaa olla huolissani tulevaisuudestani työpaikkojen suhteen. Mies taas on todella huolissaan siitä, että jos hän lähtee, niin ei saa enää yhtä hyvää työpaikkaa. OK, ymmärrän kyllä, että kun on hyvä työpaikka, joka on vakituinen, niin sieltä ei ole niin helppo lähteä, varsinkaan jos uudesta työpaikasta ei ole mitään tietoa, enkä minä painostaisikaan häntä lähtemään tyhjän päälle työttämäksi minun mukasani jonnekin eri paikkakunnalle asumaan vain siksi että satun pitämään juuri siitä kaupungista.
En täysin tyrmää ajatusta, että muuttaisin takaisin kotipaikkakunnalleni ja perustaisimme sinne perheen. Se vain tulisi olemaan hemmetin vaikeaa. Molempien vanhemmat asuvat paikkakunnalla, ja siksi oman elämän aloittaminen olisi siellä erittäin vaikeaa. Olisimme molemmat kiinni omissa vanhemmissamme heidän kuolemaansa saakka. Sitähän minun äitini toivoisi, että muuttaisin takaisin, ja hoitaisin heitä heidän vanhoilla päivillään.
Olen luonteeltani sellainen, että en viihdy kovin kauaa paikassa missä ei mitään tapahdu, ja josta on hankala mennä esim. teatteriin, elokuviin, jne. Olen ollut myös nuorena katkera, kun en päässyt hyviin harrastuksiin ja kouluihin sen vuoksi, että asuimme paikkakunnalla, jossa ei ole juuri mitään mahdollisuuksia.
En tiedä mitä tehdä. Ero tämän vuoksi tuntuisi liian radikaalilta ratkaisulta, sillä rakastan miestä todella paljon, meillä om jonkinmoisia tulevaisuuden suunnitelmia (oma koti, lapset...) ja en voisi kuvitella elämääni ilman häntä. Kaukosuhde koko loppuelämän on aika raskasta, mutta olen miettinyt ,että periaatteessa olisin valmis siihenkin, tosin haluan perheen, mutta en halua, että lapsillamme olisi aina vain viikonloppu-isä. Täytyykö minun taipua sen vuoksi, että miehellä ei ole uskallusta hypätä (joo joo, tulevaisuus työmarkkinoilla ei ole ruusuinen...). Syyttelenkö häntä koko loppuelämäni siitä, jos joudun hänen vuokseen takaisin jumalan selän taakse, jossa ei tunnu olevan elämää , ja jossa taakkanamme olisi omat vanhempamme, joita kyllä rakastamme ja kunnioitamme paljon, mutta.... Olisiko hän katkera minulle, jos joutuisi minun takia lähtemään turvallisesta työpaikastaan...?
Moni hänenkin ystävistään on muuttanut Etelä- Suomeen , ja hekin painostavat häntä lähtemään, eikä tuhlaamaan koko elämäänsä sivistyksen kehdon ulkopuolella. Olen jo kyllästynyt puimaan tätä asiaa heidän kanssaan, sillä tuntuu, että niissä keskusteluissa tarkoituksenani olisi puolustaa miestäni, mutta kun omakin mielipiteeni on, että olisi parempi muuttaa...
Onko kellään samanlaisia kokemuksia? Haluaisin neuvoja ja vertaistukea ongelmaani, sillä tämä on todella stressaavaa, ja olen jo menettänyt yöuniakin tämän takia.. Minun on nimittäin myös tehtävä päätös keväällä siitä, hakeudunko lisäopiskeluihin lähelle miestäni vai vieläkö kauemmas? Valmistun kyllä nyt keväällä, mutta haluan opiskella vielä lisää. Kuitenkaan meillä ei ole kauaa aikaa venyttää päätöksiä, sillä mies on kolmenkymmenenen, ja minä kehdenkymmenenviiden, ja paine perheen ja kodin rakentamisesta kasvaa....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Pitääkö saman miehen kanssa sitten roikkua? Eroatte ystävinä ja se siitä. Sulla on oma elämäsi siellä missä sitten nyykyään oletkin ja miehellä omansa.