Taitaa olla yleistäkin, että eron jälkeen lähtenyt jossakin vaiheessa halajaa paluuta takaisin exänsä luo.
Mutta mitkä ovat kokemuksenne paluuyrityksistä/paluusta? Siis onko löytynyt yhteinen sävel ja ja yhteiselämä lähtenyt luistamaan, vaan onko häipätty uudelleen huomattuaan, että samat ongelmat edelleeen rasittavat yhteiseloa?
Mutta mitkä ovat kokemuksenne paluuyrityksistä/paluusta? Siis onko löytynyt yhteinen sävel ja ja yhteiselämä lähtenyt luistamaan, vaan onko häipätty uudelleen huomattuaan, että samat ongelmat edelleeen rasittavat yhteiseloa?
Vastaukset 19
Vanhimmat
vai? Viittaan sun edelliseen ketjuus
Olen eroaikeissa ja haluan tietää teidän kokemuksianne siitä. Tavallaan kerään tietoa erosta, jotta voisin tehdä mahdollisimman viisaan ratkaisun omalla kohdallani. Vastauksiata tietenkin hyötyvät sadat muutkin palstan lukijat.
Jos esim enemmän, kuin joka toinen on halunnut palata/palannut takaisin, niin harkitsisin vakavasti koko eroaikeeen jättämistä.
eikä todellakaan onnistunut,vastaan tuli samat ongelmat,kun aikasemminkin,onneksi ei enää oltu aviossa, kun erottiin uudelleen..mutta rahaa paloi,kun piti alkaa taas alusta kaiken.
Hei kanssa sisar!
Olen ollut aviossa 12 v, meillä on uusperhe ja sekös on riitaa aiheuttanut.Miehen poika saa tehdä ja saa mitä haluaa, mutta mies on pommittanut mun lasta koko ajan.Meillä oli tosi vaikea alku, kun miehen ex-vaimo häiriköi koko ajan ja vieläkin joskun kun on alkoholisti. Muutimme pari vuotta sitten Turkuun, kun olimme kaikki siellä joko töissä tai koulussa. Pari vuotta sitten taas ukko sai hepulin mun pojan pelaamisesta ja silloin haettiin pojalle oma kämppä.No hänen poika jatkaa samanlaista pelaamista, mutta siihen hän ei puuttu vaikka olen siitä urputtanut.No viime vuoden hoidin sairasta, sekopäätä äitiäni ja paloin loppuun.Vedin lärvit pahassaolossani ja pistin ukkon ns"järjestykseen" ja minusta tuli pirttihirmu ja mustasukkainen??Mikä ei kuulu minun normaaliin persoonaan. No mitä teki ukko, halusi että ollaan erillään jonkun aikaa.Nyt sitä on jatkunut elokuusta lähtien.Olen asunut yksin, keväällä asuin jo pari kuukautta pojan luona.Ukko ei sano ei juuta ei jaata.Olen penännyt et hakisi eron tai ytittäis.Ei mitään vastausta.Tämä on meidän toinen irtiotto, viisi vuotta sitten asuin poikani kanssa puoli vuotta, kun mies oli niin häijy pojalleni ja pahoinpiteli mua.Sen jälkeen kävi ja käytiin terapiassa ja muksiminen on jäänyt.Annoin silloin anteeksi ja palasin takaisin, mutta nyt ei ukko anna minulle uutta mahdollisuutta.Haluasin todella, nyt on lapset isoja ja meillä on ollut aikaa toisillemme, mutta meni sukset ristiin. Odotan vielä että saisimme suhteemme elvytettyä?Olenko ihan kaheli?
ja huomasin että liian monta kertaa palattu yhteen 10v sisällä. Liian monta kertaa kaikki ongelmat seurasi mukanaan. Rakkaus säilyi mutta se ympärillä oleva elämä vei mukanaan minut (liiallinen työ) ja miehen (työttömyys ja toiset naiset). Nyt odotan oikeaa jostain..kumman putkesta putkahtavaksi.
Tuollainen luova ratkaisu saattaa onnistuakin. Muilta osin ei tavallisista paluuajatuksista voi sanoa kuin pari ajatusta. On hyväksyttävä, että juna oli ja meni. Vain looserit haikailevat menneeseen. Looserit eivät kykene kehittymään. Siispä yhteen palanneiden homma on surkimusten touhua, joka on tuhoon tuomittu ajan funktiona.
Mutta tuo edellisen kirjoittama - sanoisiko - yhteistyö-ystävyys-kumppanuus -sopimus saattaa vallan hyvin toimia edellyttäen että oma autonomia todella annetaan.
vanha herra kantaa kaunaa jostakin?
Yhteen palaaminen toki onnistuu, tiedän parikin tapausta. Se vaatii olemmilta osapuolilta hyvin paljon. Anteeksiantaminen ja vielä tärkeämpää: anteeksi pyytäminen on keskeisintä.
Omista virheistään voi oppia.
Voi olla, että vasta ero pysäyttää toisen täydellisesti huomaamaan, mitä tulikaan tehtyä.
Ei se ole menneeseen haikailua pelkästään. Toista voi rakastaa ihan todella, mutta se kaikki hukkuu tylsään arkeen. Ei nähdä sitä rakkautta tylsyyden keskellä. Kuvitellaan, että pitäisi olla jotain suurta tunteiden paloa, kun elämä nyt on sitä arjen kanssa pärjäämistä. Siitä arjestaan voisi yrittää tehdä hiukan siedettävämmän.
Seurustelin joskus parikymppisenä tyttönä kymmenen vuotta vanhemman miehen kanssa. rakastuminen tapahtui hyvin nopeasti ja suhteemme oli kaikin puolin hyvin kiihkeä. mutta lähes alusta alkaen minua vaivasi tietynlainen luottamuksen puute. miehelläni oli hyvin "vauhdikas" elämäntyyli ja aina hän ajautui jos jonkinmoisiin seikkailuihin. Itse olisin kaivannut huomattavasti enemmän kahdenkeskisiä koti-iltoja, mitä exäni ei niinkään arvostanut.
mieheni vauhdikas olemus samanaikaisesti kiehtoi minua, mutta luonteelleni ominaisempaa olisi ollut elää hieman tasapainoisemman ihmisen rinnalla. Lähes ainoa asia mikä suhteessamme toimi loistavasti, oli seksi ja uskon, että se olikin asia, minkä takia jaksoin jatkaa suhdetta jonkun aikaa. Lopulta erosimme kuitenkin n. 3v. seurusteltuamme.
Vaikka minä olinkin jättävä osapuoli, suhde jäi vaivaamaan ja monien mutkien kautta otin uudelleen yhteyttä exääni n. 8 vuotta eron jälkeen. Nyt olemme yrittäneet uudelleen yhteiseloa ja ensin kaikki tuntui jopa vielä paremmalta kuin"eka kierroksella", mutta jälleen huomaan, että suhteemme on kaatumassa samoihin vanhoihin ongelmiin, kuin silloin joskus. Viim. 2kk. suhde on ollut erossa- yhteen jojottelua.. Vaikkakin molemmat ollaan kasvettu ihmisinä ja asioista kuinka osattaisiin keskustella, niin tuntuu, että se on joka kerta vaan vaikeampaa palata yhteen. Odotukset on aina suuremmat ja suuremmat. Rakastaa, mutta kun ei voi yhdessäkään olla. Elämä on vaikeaa..
Itse muutin pois yhteistä kodistamme (ei lapsia) 3 vuotta sitten ja asuin muualla n. puoli vuotta. Palasin 1,5 vuodeksi ja yritin todella. Mieskin lupasi yrittää (ensimmäinen lähtöni kun piti olla sitä "shokkihoitoa", hänen sanojen mukaan). Kun asiat pikkuhiljaa liukuivat takaisin siihen mistä oli lähdetty totesin, että tämä on nyt nähty ja yritetty. Vuosi sitten muutin lopullisesti pois ja ero virallista ½ vuotta sitten. Voi sanoa siis, että usean vuoden prosessista oli kyse.
Ja tätä lopullista lähtöä en ole katunut päivääkään, vaan sisälläni on vihdoinkin rauha. Nyt on alkanut tuntua siltä, että hukkasin elämästäni monta vuotta.. Mutta paljon tuo kokemus kasvatti minua ihmisenä.
Meille kävi seuraavasti.Olimme puoli vuotta erillämme totaalisesti.Emme pitäneet juuri yhteyttä.Sit oti yhteyttö ex:ään kakosvaiheen takia kysin et haenko yksipuolisesti vai haeataanko yhdessä.Siitä alkoi meidän yhteen palaaminen.Emme hakeneet lopullista eroa vaan jatkoimme yhdessä oloa.Sillä erolla et molenmmat asutaan omissa ja molemmat huolehtii omista menoista.Teimme osituksen heti silloin ,kun laitoimme avioeron vireille jolloin omaisuus jaettiin.Olemme tehneet nyt vielä avioehdon.Homma toimii meillä tällä hetkellä todella hyvin.Näemme toisiamme aivan riittävästi.Kumpikin saapi myös omaa aikaa ja yksin oloa omissa korteereissa.Eikä rupea ahistamaan toisen jatkuva läsnäolo.Et tallainen kokemus yhteen palamisesta.
Olemme olleet erossa kuusi vuotta. Molemmat onnettomina uusissa suhteissa. Aiomme palata yhteen vielä.
Mulla on sellainen käsitys asiasta että mikäli homma ei toiminut ekalla kerralla se ei toimi tokallakaan. Säännöstä poikkeaa varmaan sellaiset suhteet jotka on solmittu kovin nuorena ja tyyssää siihen ettei juoksuja ole vielä juostu valmiiksi tai jostain epärealistisesta odotuksesta muuttaa toista ihmistä haluamaansa suuntaan ihan egoistisista syistä. Tällaiset suhteet voivat varmaan toimia tokalla kerralla jos molemmat ovat aikuistuneet.
Ja kai se vähän riippuu siitä että mihin se suhde on alun perin kaatunut. On/off-touhua olen itse kokenut ja ystävättärien samaisia koetelmuksia sivusta seurannut. Ei koskaan onnistu koska kaikki haluavat muuttaa kumppaniaan itselleen sopivaksi sen sijaan että kasvaisi ja kehittäisi itseään.
Vertaan kiville mennyttä suhdetta rikkoutuneeseen peiliin. Sitä voi yrittää liimailla, mutta koskaan siitä ei saa enää ehjää - toimivaa.
Minä, suuren perheen äiti ja työn uuvuttama jätin mieheni 25 avioliittovuoden jälkeen ja muutin lähelle asumaan. Lapset saivat olla kummassa kodissa halusivat.
Löysin asumuseron aikana elämäni rakkauden, puhuimme, nauroimme, matkustelimme ja meillä oli hyvä olla yhdessä.
Mutta...
Ne lapset eivät hyväksyneetkään uutta suhdettani. Se oli raskasta aikaa.
Aviomiestäni en kaivannut, mutta lapsiani kyllä, jotka hivuttautuivat pikkuhiljaa kokonaan isälleen.
Tein oman ratkaisuni. Jätin uuden kumppanini, melkein kuolin suruun. Muutin takaisin mieheni ja lasteni luokse. Nyt kaikilla on hyvä olla, myös minulla vaikka joskus kaipuu iskee pahasti.
On helppoa kun ei enää tarvitse miettiä mitään. On hyvä vain elää, ilman huolia.
Paluu onnistuu kun muistaa että ei se elämä tule paremmaksi uuden kumppanin kanssa. Jos rakastaa yksinäisyyttä, haluaa unohtaa kaikki yhteiset ystävät ja sukulaiset, niin kannattaa erota.
Ei toinen ihminen koskaan ole niin täydellinen että se poistaa kaikki elämän ongelmat.
Kannattaa miettiä tarkkaan erotako vai ei. Itsekin punnitsin aikoinani vaihtoehdot, mutta en osannut laskea että miinuspuolia tulee todella paljon erotessa.
Niin, valintoja kaikki tyynni. Itsekin palasin, tosin lasten kanssa. Palasin, sanon siksi, koska erosimme yli 5v sitten ja exäni esitti pyyntöjä yhteenpalaamisesta vuosikausia ennen kuin suostuin. Keskustelimme yhteenpaluusta ja ajatuksistamme uudelleen yrittämisestä, jonka jälkeen suostuin. Sanonko ihan suoraan mistä päin ratkaisu on ollut...
Exäni ei ole enään edes se, josta erosin v.2000, vaan lisäksi hän on sinkkuvuosinaan tottunut pyörimään piireissä, jossa arkikin on bileä koko ajan, jossa soft-kama on arkipäivää ja hyväksyttävää ja jossa elämän on oltava "laiffii" Mattilaisin tavoin all the time. Arki on tympeää ja tavismaista - eli tylsää, koko ajan pitäiisi olla jotain erikoista duunaamista ja hienoa hommaa. Mä vaan olen itse niin "tavis", että toivoisin, että arjessani olisi toinen ihminen vastuuta jakamassa ja niitä aivan tavan asioita, joita edessä on kun työpäivä päättyy. Eli kaikkiaan huono päätös. Rakkauden ja intohimon perässä en ollut juoksemassa kun paluupäätöksen tein, mutta siitä huolimatta, helv:n huono päätös. Onnea kuitenkin niille palaajille, jotka ovat nöyyrtyneet elämälle ja ovat tyytyväisiä tilanteeseensa. Itse nöyrryin, mutta siltikin vikaan on menty. Kukaan ei ole tyytyväinen tässä; ukko koko ajan baarissa, lapset kyselee miks hän ei ole meidän kanssa, itse kadun typeryyttäni.
Mieheni (silloin avomalli) halusi erota vajaa 10 v sitten (mies tuolloin 35 ja minä 33 v). Erosimme, minä jäin lastemme kanssa. Hän löysi melkein heti itselleen uuden naisen. Myös minulla oli lyhyt suhde toisen miehen kanssa (=laastari). Emme olleet paljoa tekemisissä eron aikana. Meni hiemen vajaa vuosi ja mieheni mieli muuttui. Hän oli mietiskellyt asioita. Varmaan neljä kuukautta keskustelimme, keskustelimme ja vielä kerran keskustelimme menneestä, tulevasta ja ylipäätään suhteestamme. Päätimme yrittää. Myöhemmin olemme menneet naimisiin. Meidän eron syynä ei ollut kolmannet osapuolet, ei alkoholiongelmat ei pahoinpitely. Lähinnä se, ettemme ymmärtäneet toisiamme. Nyt sujuu hienosti ja sitä ymmärrystäkin on löytynyt. Minä kyllä voin suositella uusintaa. Olen onnellinen.
Kokemusta on. Erosimme yli viisi vuotta sitten. Äijä esitti vuosikaudet yhteenpaluuta ja viiden vuoden kuluttua ajattelin, että no, eipä kai siinä mitään. Hoidetaan yhdessä lapset maailmalle ja näin vanhempana ja viisaampana ajattelin, että yritetään sitten oikein tosissaan rakentaa parisuhdetta ja todella yrittämällä. Mitään suurempaa intohimoa en exääni tuntenut alkuunkaan, mutta realistina ajattelin, että ehkäpä saamme suhteemme toimimaan hyvinkin intiimillä tasolla, koska tahto oli kova. No kun äijä pääsi vuosikausia pyrkimäänsä tavoitteeseen niin sittenpä lopahtikin hänellä kiinnostus olla rakentamassa minkäänlaista uutta. Sinkkuelämä vuosikausia, vapaat hulinat ja vaihtuvat naiset ovat vieneet veronsa niin, ettei tavis-arki enää osaa äijää kiinnostaa lainkaan. Koko ajan pitäis olla jotain s:tanan "spessuu" juttuu ku mulle olis riittänyt, että jaetaan vastuu, nautitaan toisistamme ja suunnitellaan vähän kotia/kesämökkiosastoja. Äijä haluu bilettää ja ikää on 38, kaveripiiri hänellä on 30v sinkkuja. Hohhoijaa ja tervemenoa. Ei jaksa kiinnostaa tollanen hektinen meininki, joten so long kido.
Ei ole yhteenpaluu koskaan onnistunut, ainoastaan pitkittänyt väistämätöntä. Yhteenpaluuyritykset vain lisäsivät huonoja kokemuksia ja toipuminen erosta oli taas vaikeampaa.
että kaikki asiat on kuitenkin aika yksilöllisiä. neuvot ja ohjeet toimii ehkä sinuun juuri nyt. mutta muille. who knows.