Hieman taustaa aluksi:
Seurustelua takana 6 1/2 vuotta. Emme asu vieläkään yhdessä, vaikka mies viettää 80-90%vapaa-ajastaan minun kotonani.
Kummallakin omat asunnot, miehellä yksiö, itse asuin aluksi vuokralla, mutta olen nyt 3 vuotta asunut vanhassa, vanhemmilta perityssä rintamiestalossa, joka omistetaan veljeni kanssa puoliksi, veli asuu muualla.
Minulla on yksi teini-ikäinen poika, miehellä ei lapsia,eikä aiempia pitempiaikaisia seurustelusuhteita. Tunnettuamme n.puoli vuotta, mies alkoi ensimmäisen kerran puhua yhteenmuutosta, mutta aina on ollut miehen puolelta joku este, aluksi asunnon omistaminen 2 vuotta, ennen kuin voi myydä sen, sen jälkeen lukuisia muita syitä.
Olin toivonut pitkän aikaa jonkunlaista vakiintumista suhteessamme, olisipa se sitten yhteenmuutto tai kihloihin meno. Olen myös siinä mielessä vanhanaikainen, etten oikein usko avoliittoihin, ehkä muuten kuin avioliiton "koeaikana" ja sitä koeaikaahan meillä on ollut tässä vuositolkulla. Itse asiassa kosinkin miestä pari vuotta sitten, mutta hän ei vastannut kosintaani "ei" tai "kyllä" vaan sanoi, että katsotaan tilannetta syksyllä uudestaan. Syksy tuli ja meni, ja otin sitten joulukuussa 2004 tilanteen uudelleen esille. Mies lupasi kosia uutena vuotena. En jäänyt nyt kuitenkaan enää toista kertaa odottamaan vuodeksi, vaan kysyin uudestaan asiaa uudenvuodenaattona, jolloin hän sanoi, että miten olisi ensi kesänä, kun menemme vanhempien luo maalle? Sanoin, etten halua odottaa niin kauan, että asia ei parane odottamalla ollenkaan. Mies lupasi sitten kosia maaliskuussa, mikä tapahtuikin.
Kosimisen aikaan olimme kummatkin influenssassa, joten päivästä ei tullut sellaista, mitä olimme etukäteen ajatelleet, emme voineet siis juhlia sitä mitenkään, mutta sovimme, että kun paranemme käymme ostamassa sormukset.
Kihloissa oleminen ei minulle tarkoita sormusta, yhtä hyvin voin olla kihloissa tai naimisissa ilman sormusta. Oletin tottakai, että kun menemme kesällä 2005 miehen vanhempia tapaamaan, että mies ottaa aiheen puheeksi. Eipä sitten ottanut, ja oma ylpeyteni ei antanut myöskään periksi, että olisin itse puhunut heille asiasta.
Omasta mielestäni odotin taas tarpeeksi pitkään eli joulukuuhun 2005, jolloin tiesin miehen matkustavan vanhempien luo joulun jälkeen. Sanoin, että aiotko nyt viimeinkin kertoa heille kihlauksestamme? Mies totesi tähän, ettei nyt ole oikea hetki, että kerrotaan ensi kesällä 2006, kun menemme sinne. Niinpä niin, mikäs sen mukavampaa kuin kertoa tapahtumasta 1 1/2 vuotta sen jälkeen kun se on tapahtunut. Ja vaisto sanoo minulle, että jotenkin en usko että se tapahtuu ensi kesänä, jos ei meille sitten siunannu niitä sormuksia, ja sormusten kautta vanhemmat huomaavat ilman erillistä kertomista!
Kihlausjuttu on kuitenkin pieni juttu tähän asumiseen verrattuna. Kun olin asunut talossa noin puoli vuotta, minulle tuli sellainen tunne ensimmäistä kertaa, että olin kurkkua myöten täynnä vanhan talon ongelmia. Hetki olisi ollut oitollinen, että veljeni olisi tullut tähän taloon asumaan ja miesystävä ja minä olisimme yhdessä ostaneet muualta asunnon. Kun mainitsin tästä hänelle, hän sanoi, että aikoo kyllä ihan lähiaikoina myydä asuntonsa, mutta sen jälkeen ei missään nimessä halua heti ostaa uutta, vaan tulisi mielummin asumaan minun luokseni vuokralle. Tein sitten päätöksen, että ok, jään tuohon taloon asumaan, ja yritän kestää kaikki sen ongelmat, ja tehdä korjaukset sitä mukaan kun ne tulevat, ja katsoa kuinka kauan siinä yleensä pystyy asumaan. Tiedätte varmaan, että siinä vaiheessa, kun vanhaan taloon rupeaa "heittämään" rahaa, pitää olla aika varma siitä, että tulee asumaan siinä pitemmänkin aikaa, ettei heitä rahoja ihan kankkulan kaivoon, koska kaivinkoneet kuitenkin tulevat pian purkamaan talon ja rakentamaan uutta tilalle.
Tänä vuonna kaikki oli siis näennäisesti hyvin. Olimme ilmeisesti "salakihloissa" ja olin tottunut ajatukseen, että me tulemme ilmeisesti aina olemaan seurusteleva pariskunta, joka asuu erillään.
Yhtäkkiä tänä syksynä mies alkoi nalkuttamaan tästä talosta. Kuinka hän ei viihdy siellä ollenkaan, eikä myöskään tällä alueella, jossa talo sijaitsee. Hänen mielestään elämän parhaat vuodet menevät hukkaan, kun joutuu elämään jatkuvasti remontin keskellä, eikä saa ns.nauttia "valmiista kodista". Tarpeeksi nalkutusta kuunneltuani, itsekin talon ongelmista kärsittyäni ja erityisesti siitä, ettei mieheltä herunnut minulle talon suhteen minkäänlaista tukea (talo oli siis nyt yksinomaan minun projektini, yksin), päätin taipua ja sanoin, että ok, juttelen veljelleni. Ehkä me sitten vaan myymme tontin pois, mutta haluan ehdottomasti ostaa miehen kanssa jostain muualta asunnon, vuokralle en enää lähde. Ainut vaatimus uudelle asunnolle on, etten lähde mihinkään slummialueelle yksiöön asumaan (meitä on kuitenkin 3 henkilöä), koska periaatteeni elämässä on aina ollut se, että elämässä on mentävä eteenpäin, eikä huonompaan suuntaan, jos se on taloudellisesti mahdollista.
Mainitsin myynnistä veljelleni, joka totaalisesti innostui asiasta, ja silloin lopullisesti tajusin, etten jaksa taistella näitä myyntiä kannattavia miehiä vastaan enää yksinäni.
Alustavasti juteltiin, että talo pistettäisiin myyntiin v.2007, jolloin olisi aikaa päästä eroon kaikista rojuista, joita vanhempani ovat yli 40 vuoden keränneet. Puhuttiin, että mies laittaisi oman asuntonsa myyntiin ensi kesänä 2006.
Ensimmäinen ongelma tuli, kun hänelle ilmoitettiin, että taloyhtiöön tulee julkisivuremontti kesällä 2006. Sanoin, että ei ongelmia, että myy vasta remontin jälkeen, saat paremman hinnan. Nyt sitten on sen lisäksi tulossa myös ikkunaremontti, joka toteutetaan vasta kesällä 2007. Eli jos mies haluaa odottaa myynnin suhteen, että remontit ovat valmiit, hän pääsee myymään oman asuntonsa aikaisintaan syksyllä 2007.
Mikä sitten on ongelma? Luulisi, että aikuiset ihmiset voisivat tehdä jonkun järkevän suunnitelman, että pistetään tiettynä ajankohtana asunnot myyntiin ja sitten kun ne on saatu myytyä, asutaan tilapäisesti ehkä vuokralla, ennen kuin se oikea asunto löytyy.
Jotenkin tämä ei näytä nyt sitten sopivan miehelle ollenkaan. Hänen mielestään mun pitäisi yrittää päästä koko roskasta eroon mahdollisimman pian, kaikkine romuineen. Kun puhun järkevästi hänelle, että kaikki "romut" on käytävä huolellisesti läpi, koska jo nyt olen löytänyt kaikkia tärkeitä asiakirjoja romun keskeltä. Hänen mielestään siinä on liikaa työtä, ja mun veljeni pitäisi kuulemma osallistua tähän siivoustalkooseen, sekä työapuna että rahallisesti, että mies itse ei halua olla asian kanssa missään tekemisissä. Yritän tolkuttaa järkeä hänen päähänsä, että sitä nopeammin kun päästään romuista eroon, pääsen myös muuttamaan tästä talosta pois.
Toisaalta minua ärsyttää hänen tulenpalava kiireensä. Koska hän nyt ilmeisesti ei pysty myymään omaa asuntoaan kuin vasta syksyllä 2007, niin mikä ongelma tässä oikein on, päästä romuista eroon, yrittää myydä vanhoja tavaroita kirjoja divariin ym?
Sitten hän kehtaakin vielä huomauttaa minulle, että miksi minä en luota häneen? Niin, johtuisikohan siitä, että olen saanut häneltä niin monta katteetonta lupausta, jotka toteutuvat "sitten joskus"?
Tottakai lapsuudenkodista luopuminen on henkisesti erittäin raskasta, enkä pysty nappia painamalla näyttelemään miten hyvä päätös tämä on. Jos olisin tiennyt, miten vaikeaa hänen oman asuntonsa myynti näyttää olevan, olisin toivonut vain, että hän olisi antanut minun asua nämä viimeiset vuodet rauhassa tässä, ilman valituksia joka ikinen päivä, kuinka joku paikka "hajoaa käsiin".
Koska tuo meidän kihlauksesta kertominen näyttää olevan hänelle ylitsepääsemättömän vaikeaa (ei ole myöskään kertonut asiasta ystävilleen), ei kai ole kummallista, että mielessäni on koko ajan epäilys, että voinko luottaa mieheen? Voinko luottaa siihen, että kun myyn oman lapsuudenasuntoni pois, hän myöskin ostaa kanssani yhdessä asunnon?
Joku voi kummastella, ettei minun pitäisi miettiä suhteemme jatkoa sen perusteella, ostaako mies kanssani asunnon vai ei. Asialla on kuitenkin helvetin paljon merkitystä, jos mies sanoo minulle suoraan päin naamaa, että este meidän yhteiselle tulevaisuudellemma on talo, jota hän vihaa. En kai voi pakottaa ketään väkisin asumaan talossa, jota hän vihaa?
Seurustelua takana 6 1/2 vuotta. Emme asu vieläkään yhdessä, vaikka mies viettää 80-90%vapaa-ajastaan minun kotonani.
Kummallakin omat asunnot, miehellä yksiö, itse asuin aluksi vuokralla, mutta olen nyt 3 vuotta asunut vanhassa, vanhemmilta perityssä rintamiestalossa, joka omistetaan veljeni kanssa puoliksi, veli asuu muualla.
Minulla on yksi teini-ikäinen poika, miehellä ei lapsia,eikä aiempia pitempiaikaisia seurustelusuhteita. Tunnettuamme n.puoli vuotta, mies alkoi ensimmäisen kerran puhua yhteenmuutosta, mutta aina on ollut miehen puolelta joku este, aluksi asunnon omistaminen 2 vuotta, ennen kuin voi myydä sen, sen jälkeen lukuisia muita syitä.
Olin toivonut pitkän aikaa jonkunlaista vakiintumista suhteessamme, olisipa se sitten yhteenmuutto tai kihloihin meno. Olen myös siinä mielessä vanhanaikainen, etten oikein usko avoliittoihin, ehkä muuten kuin avioliiton "koeaikana" ja sitä koeaikaahan meillä on ollut tässä vuositolkulla. Itse asiassa kosinkin miestä pari vuotta sitten, mutta hän ei vastannut kosintaani "ei" tai "kyllä" vaan sanoi, että katsotaan tilannetta syksyllä uudestaan. Syksy tuli ja meni, ja otin sitten joulukuussa 2004 tilanteen uudelleen esille. Mies lupasi kosia uutena vuotena. En jäänyt nyt kuitenkaan enää toista kertaa odottamaan vuodeksi, vaan kysyin uudestaan asiaa uudenvuodenaattona, jolloin hän sanoi, että miten olisi ensi kesänä, kun menemme vanhempien luo maalle? Sanoin, etten halua odottaa niin kauan, että asia ei parane odottamalla ollenkaan. Mies lupasi sitten kosia maaliskuussa, mikä tapahtuikin.
Kosimisen aikaan olimme kummatkin influenssassa, joten päivästä ei tullut sellaista, mitä olimme etukäteen ajatelleet, emme voineet siis juhlia sitä mitenkään, mutta sovimme, että kun paranemme käymme ostamassa sormukset.
Kihloissa oleminen ei minulle tarkoita sormusta, yhtä hyvin voin olla kihloissa tai naimisissa ilman sormusta. Oletin tottakai, että kun menemme kesällä 2005 miehen vanhempia tapaamaan, että mies ottaa aiheen puheeksi. Eipä sitten ottanut, ja oma ylpeyteni ei antanut myöskään periksi, että olisin itse puhunut heille asiasta.
Omasta mielestäni odotin taas tarpeeksi pitkään eli joulukuuhun 2005, jolloin tiesin miehen matkustavan vanhempien luo joulun jälkeen. Sanoin, että aiotko nyt viimeinkin kertoa heille kihlauksestamme? Mies totesi tähän, ettei nyt ole oikea hetki, että kerrotaan ensi kesällä 2006, kun menemme sinne. Niinpä niin, mikäs sen mukavampaa kuin kertoa tapahtumasta 1 1/2 vuotta sen jälkeen kun se on tapahtunut. Ja vaisto sanoo minulle, että jotenkin en usko että se tapahtuu ensi kesänä, jos ei meille sitten siunannu niitä sormuksia, ja sormusten kautta vanhemmat huomaavat ilman erillistä kertomista!
Kihlausjuttu on kuitenkin pieni juttu tähän asumiseen verrattuna. Kun olin asunut talossa noin puoli vuotta, minulle tuli sellainen tunne ensimmäistä kertaa, että olin kurkkua myöten täynnä vanhan talon ongelmia. Hetki olisi ollut oitollinen, että veljeni olisi tullut tähän taloon asumaan ja miesystävä ja minä olisimme yhdessä ostaneet muualta asunnon. Kun mainitsin tästä hänelle, hän sanoi, että aikoo kyllä ihan lähiaikoina myydä asuntonsa, mutta sen jälkeen ei missään nimessä halua heti ostaa uutta, vaan tulisi mielummin asumaan minun luokseni vuokralle. Tein sitten päätöksen, että ok, jään tuohon taloon asumaan, ja yritän kestää kaikki sen ongelmat, ja tehdä korjaukset sitä mukaan kun ne tulevat, ja katsoa kuinka kauan siinä yleensä pystyy asumaan. Tiedätte varmaan, että siinä vaiheessa, kun vanhaan taloon rupeaa "heittämään" rahaa, pitää olla aika varma siitä, että tulee asumaan siinä pitemmänkin aikaa, ettei heitä rahoja ihan kankkulan kaivoon, koska kaivinkoneet kuitenkin tulevat pian purkamaan talon ja rakentamaan uutta tilalle.
Tänä vuonna kaikki oli siis näennäisesti hyvin. Olimme ilmeisesti "salakihloissa" ja olin tottunut ajatukseen, että me tulemme ilmeisesti aina olemaan seurusteleva pariskunta, joka asuu erillään.
Yhtäkkiä tänä syksynä mies alkoi nalkuttamaan tästä talosta. Kuinka hän ei viihdy siellä ollenkaan, eikä myöskään tällä alueella, jossa talo sijaitsee. Hänen mielestään elämän parhaat vuodet menevät hukkaan, kun joutuu elämään jatkuvasti remontin keskellä, eikä saa ns.nauttia "valmiista kodista". Tarpeeksi nalkutusta kuunneltuani, itsekin talon ongelmista kärsittyäni ja erityisesti siitä, ettei mieheltä herunnut minulle talon suhteen minkäänlaista tukea (talo oli siis nyt yksinomaan minun projektini, yksin), päätin taipua ja sanoin, että ok, juttelen veljelleni. Ehkä me sitten vaan myymme tontin pois, mutta haluan ehdottomasti ostaa miehen kanssa jostain muualta asunnon, vuokralle en enää lähde. Ainut vaatimus uudelle asunnolle on, etten lähde mihinkään slummialueelle yksiöön asumaan (meitä on kuitenkin 3 henkilöä), koska periaatteeni elämässä on aina ollut se, että elämässä on mentävä eteenpäin, eikä huonompaan suuntaan, jos se on taloudellisesti mahdollista.
Mainitsin myynnistä veljelleni, joka totaalisesti innostui asiasta, ja silloin lopullisesti tajusin, etten jaksa taistella näitä myyntiä kannattavia miehiä vastaan enää yksinäni.
Alustavasti juteltiin, että talo pistettäisiin myyntiin v.2007, jolloin olisi aikaa päästä eroon kaikista rojuista, joita vanhempani ovat yli 40 vuoden keränneet. Puhuttiin, että mies laittaisi oman asuntonsa myyntiin ensi kesänä 2006.
Ensimmäinen ongelma tuli, kun hänelle ilmoitettiin, että taloyhtiöön tulee julkisivuremontti kesällä 2006. Sanoin, että ei ongelmia, että myy vasta remontin jälkeen, saat paremman hinnan. Nyt sitten on sen lisäksi tulossa myös ikkunaremontti, joka toteutetaan vasta kesällä 2007. Eli jos mies haluaa odottaa myynnin suhteen, että remontit ovat valmiit, hän pääsee myymään oman asuntonsa aikaisintaan syksyllä 2007.
Mikä sitten on ongelma? Luulisi, että aikuiset ihmiset voisivat tehdä jonkun järkevän suunnitelman, että pistetään tiettynä ajankohtana asunnot myyntiin ja sitten kun ne on saatu myytyä, asutaan tilapäisesti ehkä vuokralla, ennen kuin se oikea asunto löytyy.
Jotenkin tämä ei näytä nyt sitten sopivan miehelle ollenkaan. Hänen mielestään mun pitäisi yrittää päästä koko roskasta eroon mahdollisimman pian, kaikkine romuineen. Kun puhun järkevästi hänelle, että kaikki "romut" on käytävä huolellisesti läpi, koska jo nyt olen löytänyt kaikkia tärkeitä asiakirjoja romun keskeltä. Hänen mielestään siinä on liikaa työtä, ja mun veljeni pitäisi kuulemma osallistua tähän siivoustalkooseen, sekä työapuna että rahallisesti, että mies itse ei halua olla asian kanssa missään tekemisissä. Yritän tolkuttaa järkeä hänen päähänsä, että sitä nopeammin kun päästään romuista eroon, pääsen myös muuttamaan tästä talosta pois.
Toisaalta minua ärsyttää hänen tulenpalava kiireensä. Koska hän nyt ilmeisesti ei pysty myymään omaa asuntoaan kuin vasta syksyllä 2007, niin mikä ongelma tässä oikein on, päästä romuista eroon, yrittää myydä vanhoja tavaroita kirjoja divariin ym?
Sitten hän kehtaakin vielä huomauttaa minulle, että miksi minä en luota häneen? Niin, johtuisikohan siitä, että olen saanut häneltä niin monta katteetonta lupausta, jotka toteutuvat "sitten joskus"?
Tottakai lapsuudenkodista luopuminen on henkisesti erittäin raskasta, enkä pysty nappia painamalla näyttelemään miten hyvä päätös tämä on. Jos olisin tiennyt, miten vaikeaa hänen oman asuntonsa myynti näyttää olevan, olisin toivonut vain, että hän olisi antanut minun asua nämä viimeiset vuodet rauhassa tässä, ilman valituksia joka ikinen päivä, kuinka joku paikka "hajoaa käsiin".
Koska tuo meidän kihlauksesta kertominen näyttää olevan hänelle ylitsepääsemättömän vaikeaa (ei ole myöskään kertonut asiasta ystävilleen), ei kai ole kummallista, että mielessäni on koko ajan epäilys, että voinko luottaa mieheen? Voinko luottaa siihen, että kun myyn oman lapsuudenasuntoni pois, hän myöskin ostaa kanssani yhdessä asunnon?
Joku voi kummastella, ettei minun pitäisi miettiä suhteemme jatkoa sen perusteella, ostaako mies kanssani asunnon vai ei. Asialla on kuitenkin helvetin paljon merkitystä, jos mies sanoo minulle suoraan päin naamaa, että este meidän yhteiselle tulevaisuudellemma on talo, jota hän vihaa. En kai voi pakottaa ketään väkisin asumaan talossa, jota hän vihaa?
Vastaukset 20
Vanhimmat
itsekin tietää jo vastauksen kysymyksiisi, vai mitä..?
sekä sinusta kaiken hyödyn yrittävä saada mies kuuluvat YMPÄRISTÖMINISTERIÖN alaan.
heitä äijä ensin kaatikselle !
Miust tuntuu että työ ette puhele ihan suoraan.
Eli, kerro tälle miehellesi mikä itseäsi vaivaa, ole suora. Muuten parin vuoden itsekiukuttelun päästä voit olla todella kiero. Täältä kaikki voivat helposti antaa neuvoja tyyliin "dumppaa se vielä kun voit", tosin miksi kitua kaksin jos pärjää mukavammin yksin? (mm. Dr Phillinkin mielipide)
En lähde mitenkään kritisoimaan suhdettanne sen enempää, vaan sanon että multa meni eräässä ostotilanteessa kahden katteettoman lupauksen jälkeen käämit.
ja sekin on lievästi ilmaistu. Äijä on täysin epäluotettava ja ihmettelen miten voit kuvitellakaan jatkavasi suhdetta hänen kanssaan.
Minä olen aina tehnyt omat päätökseni ja lupaukseni puoliskolle sitovasti ja aikataulutettuina. Joskus on ilmennyt esteitä jotka ovat viivästyttäneet ratkaisuja mutta silloin asiat on sovittu yhdessä heti kun mahdollista ja tehty uusi suunnitelma ja aikataulu.
Suosittelen muillekin vaikka pilkunviilaukselta kuulostaisikin! :)
Sä olet hyväuskoinen hölmö.
Miehen tai talon kanssa voit tehdä ihan miten vaan, mutta pelkkä kusetettava sinä koko tuossa kuviossa olet.
Kiitos kommenteista. Anteeksi, mutta miksi mielestäsi olen kusetettava? Sekä miehellä että minulla on kummallakin pientä omaisuutta (asunnonpuolikkaan verran siis) ja olemme puhuneet, että sitten kun JOSKUS menemme naimisiin, niin laadimme avioehdon (se on yksi niistä asioista, joissa ei ole epäselvyyksiä). Koska mies asuu omaa asuntoa ja minä omaani, meillä on kummallakin kiinteät kulut, jotka kummatkin hoitavat ja kaikki juoksevat kulut (ruoka, auto ymv.) maksamme yhdessä. Olen sitä mieltä, etten muuta kenenkään kanssa asumaan taloudellisista syistä (en etsi siis kämppäkaveria) vaan rakkaudesta.
Nimetön sanoi, ettemme juttele. Tämä pitää jossain määrin paikkansa. Sanotaanko, että suhteen alussa minua viehätti meidän pitkät, tuntikausia kestävät juttelutuokiot. Joten minulla on mies joka puhuu, mutta liikaakin. Haluaisin mielummin, että mies tekisi enemmän kuin puhuu.
Jossain vaiheessa kyllästyin noihin ikuisiin jutteluihin ja sanoin, että puhutaan asioista sitten kun jotain tapahtuu. Ehkä viimeisen vuoden ajan mies on jutellut tyyliin: "Mikä asia sinua tällä hetkellä askarruttaa, siis ihan mikä muu tahansa asia kuin tämä meidän parisuhde?"
Miehen mielestä meidän suhteessa ei ole vikaa, hän on yleensäkin ollut viimeiset vuodet sitä mieltä, että "jatketaan entiseen tyyliin".
No siihenhän minä olinkin jo varautunut ennen tätä syksyä, jolloin häntä alkoi ahdistaa täällä asuminen.
Miehen ongelma on se, että hän on ikuinen haaveilija. Hän ei tee asioiden hyväksi mitään, vaan haaveilee vain. Esim.työpaikassaan hän ei viihdy, on sen vuoksi kouluttanut uuteen ammattiin, mutta ei uskalla lähteä pois työpaikasta, kun palkka entisessa työssä on niin houkutteleva.
Minä olen myös sitä mieltä että sinä olet tässä jutussa se ketä vedetään höplästä vaikka teilä on omaisuutenne kummallakin ja puhutte paljon. Kuten olet jo huomannutkin, TEOT ne on ne jotka merkitsee eikä ne puheet. Lukemastani päätellen näyttää siltä että mies puhuu ja ei tee mitään. Sinä teet sitä mitä mies vaatii mutta hän ei tee mitään mitä sinä vaadit. Eli sinä ole se ketä höynäytetään. Olet myymäsää ainokaista kotiasi hänen mahdollisen tyhjän lupauksen vuoksi kun hän taas jää asumaan turvallisesti omaan kotiinsa vielä kahdeksi vuodeksi. Kaksi vuotta on pitkä aika.
Sinun kannattaa suunitella itsellesi ja lapsellesi todella hyvä suunnitelma-B siltä varalta että yhteistä asuntoa ei teille tulekkaan. Muuten teille käy "Englantilaisen aamiaisen" tavoin eli sinä laitat lautaselle bekonit ja hän vaan munat ( bekonin takia possu teurastetaan, kanalla ei ole hätää, se elää ja munii jatkossakin).
Tuosta kihlajaisesta; sinuna unohtaisin koko jutun. Jos mies sen asian vielä joskus ottaa puheeksi niin sano ettet ota tosissaan jos ei tule sormus taskussaan polvillaan kosimaan. Ja jos näin tekee, vastaa sittenkin EI. Ei tuommoisella asialla pelleillä niinkuin hän on tehnyt; kyllä muutkin jotka tosissaan on kihloihin menneet ostavat sormukset heti ja ilmoittavat perheelleen ja ystävilleenkin heti ja ONNEA uhkuen. Älä ala enää riepoteltavaksi mollamaijaksi ja tuon kummallisen ihmisen leluksi.
Kirjoitukseni tarkoitus oli saada uusia näkökantoja asiaan. Kun omia asioita pohtii liikaa 24/7 ja liian läheltä, kadottaa tavallaan realiteetin.
Nyt kun mies on sukuloimassa viikon ajan ja itse olen saanut tänne avautua ja kuulla teidän mielipiteitä asioista, olen itsekin saanut ehkä sitä järkeäkin päähän.
Joku kirjoitti, että mies on nahjus, mutta kyllä sitä olen viime aikoina itsekin ollut. Olen läpi elämän pärjännyt tiukoissakin tilanteissa suomalaisella sisulla, mutta sitä sisua minulla ei ole viime aikoina ollut. Jotenkin sen talon myynnin päätöksen jälkeen olen ollut ihan maassa ja kykenemätön toimimaan tai ajattelemaan järkevästi.
Seuraava askel onkin se, että ennen kuin teen minkäänlaista lopullista päätöstä myymisestä, aion teettää uuden kuntokartoituksen taloon. Ensimmäinen joka tehtiin, oli ihan huuhaa-juttu huijarifirmalta ja nyt haluan erittäin yksityiskohtaisen liittyen talon perustaan ja putkiin. Ja tietenkin arvion, että kuinka pian korjauksia pitää tehdä?
Toinen juttu on, että jos mies ei viihdy täällä talossa, niin viettäköön enemmän aikaa omassa asunnossaan. Hän aina kehuskelee minulle, kuinka hyvin viihtyy siellä. Jos hän ei aio myydä kun vasta v.2007, niin nauttikoon nyt asunnosta koko rahan edestä, kun ei näytä sitä vuokrallekaan laittavan.
Joo, en kyllä vain tiedä, miten meidän suhde voi "kehittyä", kun vietetään jatkossa enemmän aikaa erillään ja vähemmän yhdessä. Mutta toisaalta tämä on miehellekin se näytön paikka, osoittaa kuinka tosissaan hän on myymisen suhteen. Sanoin hänelle jo ennen joulua, että olisi hyvä, että jos hän alkuvuodesta viettäisi enemmän aikaa omassa kodissaan ja tekisi siellä niitä pikkuremontteja, jotka pitää saada tehtyä ennen asunnon myyntiä. Kyse on ihan pikkujutuista eli tapetointi ja yhden komeron korjaus. Mies ei ole saanut niitä aiemmin tehtyä, koska ei ole kuulemma rahaa tehdä niitä. No, nyt on veronpalautukset tulleet, joten tämä on oiva ajankohta siihen.
Mitä ihmettä teet tuollaisen miehen kanssa? Siis mitä?
Ja älä nyt muuta kodistasi pois. Elätkö itsesi takia vai miehesi? Oletko hänen käskytettävänä vain olemassa? Miksi alistut tuollaiseen käytökseen?
Näin tämän viimeisen kirjoituksen vasta edellisen kirjoituksen jälkeen. Se kuvaa ehkä niitä ajatuksia, joita minullakin on päässäni. Mutta ajatelleenpa hetki asiaa tältä kannalta: Mitä jos en seurustelisi tällä hetkellä, jäisinkö tähän asumaan? Talo on rakas minulle, koska se on lapsuudenkotini, mutta muuten se on täysin katastrofi, koska se vaatii isoja korjaustoimenpiteitä, ja vaikka olisikin priimakunnossa, omakotitalossa on todella paljon työtä, joka vie aikaa muilta asioilta.
Rakas ihminen; se, että sinä osaat kirjoittaa ja jäsentää ajatuksiasi jopa tällaisella nettipalstalla näin hyvin on minusta selkeä osoitus, että ette ole aivan samalla tasolla nykyisen kumppanisi kanssa.
Eihän toinen voi, varsinkaan tuntematta, mitään ohjeita antaa, mutta aika kauhealta minustakin tuntuu se, että joutuisit kodistasi pois sen vuoksi että mies haluaa valmiimman asunnon ja veli rahat (?) talon myynnistä ja riesan pois (?) remontoimisen takia. Ota laina, jos se on mahdollista, ja koeta ostaa veljesi pois tilanteesta.
Tai, mitä itse haluaisit, jos olisit täysin riippumaton kenestäkään, miten silloin toimisit?
Minusta tuntuu, että nyt kannattaisi ehkä miettiä sellaista vaihtoehtoa, että jos saisitte jonkun miehen mielestä hyvän talon tai asunnon jostain, niin olisiko sekään valmis miehesi mielestä? Eikö sieltäkin löytyisi jokin syy, miksi se ei ole hyvä, vähintään syy siihen, että teidän suhdetta ei voi virallistaa.
Surulliselta tuntuu puolestasi se, että vuonna 2005 täytyy aikuisen naisen olla salakihloissa kun kumppani ei uskalla tai muuten vain halua paljastaa sitä muille.
Anteeksi, jos pahoitan mielesi, mutta samaan tapaan kuin kerrot miehesi olevan tyytymätön nykyiseen ammattiinsa, mutta ei saa vaihdetuksi palkan takia työpaikkaa, niin olisiko hän sinun kanssa sen vuoksi, että se on turvallista, ja miellyttävääkin, mutta odottaa sisimmässään tapaavansa vielä jonkun muun. Ihan kauhea oli tämä viimeinen lauseeni, mutta minustakin sinun tulisi päästä tuollaisesta hyväksikäyttäjästä eroon. Varmasti kohdallesi osuu vielä aikuinen mies.
Kaikkea hyvää.
Itse olen todella helpottunut ja onnellinen kun muutimme pois vanhasta ahdistavasta (vuokra)rivitaloasunnosta (vaikka se alussa vaikuttikin kivalta, tilavalta jne.) meille aivan täydellisesti sopivaan avaraan ja valoisaan (vuokra)kerrostaloasuntoon (itse asiassa halvempaan). Neliöitä ei ole enempää, mutta jostain syystä täällä vain voi hengittää vapaasti ja on kotoisaa. Ympäristökin on täydellinen, rauhallinen, luontoakin vähän vieressä ja lenkkeilypaikkoja. Yritän sanoa, että asunnolla ja sen sijainnilla on todella paljon merkitystä viihtyvyyteen ja koko elämään.
Miehesi ja sinun suhteeseen en kommentoi. Suosittelen että alat/alatte aktiivisesti katsoa uutta kotia.
Vaikutat todella fiksulta ja ajattelevalta ihmiseltä. Tuo miehesi on oletettavasti sinun sokea pisteesi. Kuten joku jo kirjoittikin, ei aikuinen nainen ole salakihloissa! Ollaan tai ei olla mutta miehesi käyttäytyminen sillä saralla on kertakaikkisen outoa ja hälyyttävääkin. Miehesi on saamaton nyhverö joka tarrautuu turvalliseen mutta pitää samalla portit auki jos jotain haaveiden mukaista tulisi näköpiiriin.
Olipa se sitten asunto, työpaikka tai nainen.
Näytä nämä kaikki kirjoitukset miehellesi ja putsatkaa pöytä. Totuus paljastuu tavalla tai toisella- toivon että miehestäsi löytyykin jotain muuta kuin nyhverö kun otat asiat reilusti esille.
ja oma mielipiteeni on seuraava:
Voit peilata tulevaisuutta melko hyvin menneisyyden perusteella ja kysyä itseltäsi, että montako vähänkin suurempaa lupausta mies on pitänyt menneisyydessä ja montako hän tulee pitämään tulevaisuudessa? Tärkeintä on, että olet itsellesi rehellinen tässä asiassa.
Toinen tärkeä asia tuli mieleen, kun sanoit miehen puhuvan, mikä on sinällään hyvä asia, mutta silloin huono asia, jos mies puhuu etupäässä sellaista, mitä sinä haluat kuulla, mutta teot osoittavat toista kuin puheet. Puheet ja teot pitää kulkea käsi kädessä, mutten puheilla ei ole mitään merkitystä, vaikka puhuisi kymmenen tuntia päivässä.
Kolmantena seikkana tuli mieleen, että jostakin syystä elämänne lipuu samankaltaista rataa, kuin ennenkin, vaikka tilanteet ja ympäristöt vaihtelevat. Suhteenne tarvitsisi totaalisen suunnan muutoksen ja siihen ei pääse kuin puhumalla täysin suoraan toiselle pohjimmaisetkin tuntemukset ja odotukset tulevaisuudelta. Odotukset ei tarkoita sitä, että odotetaan ja odotetaan, vaan on toimittava ja ellei ole toimintaa, niin ei ole kyllä sitoutumistakaan yhteisen elämän rakentamiseksi, puheet on aina vaan puheita.
Minusta asunto, remontti, myynti, kihlauksesta kertominen, ym on täysin sivuseikkoja todellisen ongelmanne ympärillä. Sanoisin näin, että ette kumpikaan ehkä täysin tiedä, mitä haluatte, sillä jos tietäisitte, niin tekisitte sen tai jos toinen teistä olisi varma omasta päämäärästä, niin toimisi määrätietoisesti ja tehokkaasti sen saavuttamiseksi. Tämän johtopäätöksen tein osittain siksi, että jaappasua teillä näyttää olevan muutamia vuosia ja pari tulossa vielä lisää. Kärsivällisyys on hyvä ja niin pitääkin olla, sillä saavuttaa jo itsessään paljon. Jos kuitenkin käy niin, että tuo vuosi 2007 on edelleen dejavu, niin mielestäni silloin sinun olisi hyvä tehdä itsenäisesti radikaali ratkaisu, ehkä tätä kautta mieskin huomaa, että jaappasu on sinun osaltasi loppu nyt.
Munkaan mies ei mene kihloihin kanssani. Olen miettinyt pääni puhki syitä tähän empimiseen. Olen niitä naisia, jotka eivät "kosi" miestä, mutta suhteemme on niin vakaalla pohjalla että aivan luulisin ilmassa jo ajat sitten olleen tarvittavaa varmuutta ja kihlausromantiikkaa. Kerrattain puolisoni otti puheeksi sellaisen asian, että tekisin hänelle vauvan. Itse en ole vielä lisääntymistä ajatellutkaan. Mutta miespä sanoi vievänsä sitten vihille minut, kun synnytän sille lapsen. Onko tällainen "vastalahja" periaate ok? Vai mitä laskelmoitnia tämmöinen on? Tunnenkohan koko miestä?Huh.
ratkaisun. Mies ei tule muuttamaan kanssasi, muuta kuin ehkä omien remonttiensa ajaksi; yhteistä asuntoa ette tule hankkimaan. Tämä on ihan pässinlihaa: sinun pitää elää omaa elämääsi. Kuten kerroit, miehesi on jo "pilannut" vuosia, jolloin halusit nauttia lapsuudentalostasi jne.
Hankit - ja muutat juuri sellaiseen asuntoon minkä sinä ja lapsesi tarvitsette ja unohdat sen miehen kotkotuksvet. Mies tulee kyllä perässä, jos on tullakseen! Muutenkin - ei millään pahalla - tuo juttusi kihlauksista ja naimisiin menoista kuulostaa Kauniit ja Rohkeat -sarjalta. Elät, olet elänyt aivan liian pitkään, jossain illuusiossa avioliiton autuaaksi tekevästä voimasta. Nähtävästi miehesi suhtautuu asiaan samalla haudan vakavuudella ja taikauskoisuudella, kun se on ollut noin hankalaa. Mitä sitten, vaikka menisitte naimisiin? Ei teidän arki sen myötä ainakaan parempaan muutu, miehesi voi pettää sinua ja avioeron saa käden käänteessä. Lopeta haaveilu ja ala elään elämääsi riippumatta miehesi haluista, koska niitä yhteisen elämän rakentamiseen hänellä ei selvästikään ole!
Kiitos taas kommenteista. Kun luette kirjoituksiani, ongelma on siinä, että näette vain sen puolen, mitä minä kirjoitan, ette siis miehen näkemystä asiaan. Lisäksi kirjoitan tähän vain epäkohdista, en niistä hyvistä asioista. Kun lukee vain epäkohdat, tuntemattoman on hyvin helppo kommentoida "jätä se sika". Kuitenkin kaikissa asioissa, oli sitten kyse parisuhteesta, työpaikasta tai mistä tahansa elämän isoista asioista, pitäisi osata punnita vaa'assa ne hyvät ja huonot puolet. Kummat painavat enemmän? En ole tässä kirjoituksessani kertonut niistä hyvistä puolista, mutta niitä on tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin negatiivisia puolia, en kai muuten tässä suhteessa olisikaan. Ongelma on vain tämä miehen sitoututumattomuus, joka on säilynyt melkeinpä muuttumattomana vuosikausia. Se on asia, jonka hyväksi haluaisin pystyä tekemään jotain. Kun omasta mielestäni tässä minulla on muuten täydellinen mies, ainoastaan täysin kyvytön sitoututumaan. Voin etsiä tuolta uuden miehen tilalle, joka kenties on tarpeeksi hullu sitoutumaan minuun ja hajoamispisteessä olevaan taloon, mutta sitten hänessä on paljon muita isoja vikoja.
Itsessäni on myös paljon vikoja, ehkä sen vuoksi en osaa olla tarpeeksi jämpti miehelle esim.tuon meidän kihlausasian suhteen. Yksi iso ero, mikä meissä kuitenkin on, on se, että olen pyrkinyt tekemään asioita, jotta minun ei tarvitsisi koskaan jälkikäteen katua elämätöntä elämää. Olen mm. muuttanut ammattia, työpaikkaa, maata parisen kertaa jne. Elämässäni ei ole kuin yksi asia, jota kadun. Ja se on se, etten koskaan edes kertonut omalle äidilleni, että seurustelen, enkä esitellyt heitä toisilleen ennen äitini kuolemaa.
Miksi en? Suurin syy varmaan oli se, että äitini oli viimeisinä vuosina erittäin sairas, hän oli saanut pahoja sydänkohtauksia, jonka vuoksi häntä ei saanut rasittaa isoilla asioilla, oli sitten kyse negatiivisista tai positiivista asioista. Jouduin hänen aikana tarkkaan miettimään, mitä sanon, etten kiihdytä häntä liikaa. Lisäksi hän oli vihannut ex-miestäni ja oli tosi iloinen, että olin päässyt tästä eroon ja toitotti toistamiseen, että toivottavasti et ala nyt pitkään aikaan uuteen suhteeseen.
Avioeroni jälkeen elin lyhyen aikaa sinkkuelämää, jota vihasin. Se ei ollut minua varten. Uskon, että on joko perheihmisiä tai sinkkuihmisiä, ja itse lukeudun noihin perheihmisiin, en viihdy yksin. Joten aika pian tutustuin tähän uuteen mieheen, kuvitellen, että katsotaan päivä kerrallaan mitä tästä tulee.
Hän sanoi alussa, ettei ole rakastunut minuun. Ei se ollut yllätys, koska en minäkään ollut häneen. Jotenkin koin, etten halua esitellä äidilleni miestä, josta en ole edes varma, onko hän minulle se oikea.
Joten jotkut teistä ovat olleet siinä mielessä tarkkanäköisiä, että ehkä me ollaan kummatkin puoleltamme oltu alusta asti tässä suhteessa ihan muuten vaan "kunnes jotain parempaa tulee vastaan", mutta ainakin itselläni kuvittelen sen tunteen muuttuneen rakkaudeksi. Ainakin luulen rakastavani miestä. En voi tietää varmasti, koska en ole koskaan ollut rakastunut. Ensimmäinen avioliittoni oli pitkä ja onnellinen, mutta en voi varmuudella sanoa, olinko rakastunut, ainakaan kun nyt jälkikäteen asiaa ajattelen.
Toisaalta pitää muistaa, että en ole uskaltautunut mennä täysillä, 100%'sti tähän suhteeseen, juuri siksi, että en tiedä varmasti voinko luottaa mieheen?
Mutta pidän hyvin tarkasti erossa rakastumisen ja rakastamisen. Rakastuminen on mielestäni sellaista teini-ikäisten hullaantumista, jota en ole omasta mielestäni koskaan kokenut. Rakastamista kyllä, ja rakastan tätä mietä. Hän ei itse taas ymmärrä, mitä eroa näillä kahdella asialla on, joten en ole saanut hänelle selitettyä, mitä tarkoitan.
Miksi sitten valitat täällä, jos mies on noin muuten niin ihana ja et ole ajatellutkaan jättää häntä. Mikäs sen parempaa nykyaikana, kuin suhde johon ei tarvitse sitoutua kihlauksin ja saman katon alle muutoin. Suhteeseen voi silti tisoutua, mutta kummallakin on oma vapautensa, eikä ole tuollaisia kahleita haittaamassa.
Kiva että jaoit tämän asian meidän kanssa, mutta ei meitä kiinnosta pätkääkään sun asunto sekoilut miehesi kanssa. Olet tyhmä!
Ikävää, ettet itse ole sen verran fiksumpi, etkä myös hallitse yhdyssanoja! :) Nettipalsta on kait vielä toistaiseksi KIRJOITTAMISTA varten. Ehkä olet ymmärtänyt tämän palstan tarkoituksen väärin?