Nämä tuskaiset viikot joka on kuluneet siitä kun kaikki sortui ovat olleet matka minuuteeni, ja sen mitä sieltä olen löytänyt ei ole kaikkein miellyttävintä katsottavaa.
Olenko enkeli, tavallaan sillä onhan Gabrielkin enkeli. Tämän enkelin rakkaus on mustasukkaista itseensä sitovaa rakkautta joka tukahduttaa rakkaansa ja vie elämänilon. Tämä enkeli ei ymmärrä antaa tilaa rakkaalleen henkittää ja iloita vapaudessta, hän saa voimaa vihasta ja katkeruudesta.
Kuinka minusta on voinut tulla sellainen kumppani jonka laisia olen inhonnut ja ihmetellyt eivätkö he kykene näkemään mitä ovat tekemässä. Tämä on hyvin hankala asia hyväksyä ja välillä tulee melkein oksennus kun ajattelen sitä millainen olen. Mutta se että hyväksyn heikkouteni on ainut tie siihen että kykenen muuttumaan joksikin muuksi mitä olen ollut.
Joulu oli raskas ja se näkyi edellisessä kirjoitukessa. Olin hyvin väsynyt monta päivää sen jälkeen, mikä johtui varmaan henkisen rasituksen kovuudesta. Nyt olo tuntuu tasapainoisemmalta kuin pitkään aikaan.
Kirjoitin kuolemasta ja sitä ajatellessa olen tullut siihen tulokseen ettei raukkamaisempaa, itsekkäämpää tekoa olisi lapsiani kohtaan, joten se ei ole enään mikään vaihtehto vaan aijon selviytyä ja olla hyvä isä heille.
Tulevaisuus tuo eteen sen peilin josta näkyy ovatko tekoni sellaisia että niitä tekee ihminen joka on rehellinen ja jonka sanaan voi luotta. Se peili on lasteni silmissä kun he kasvavat ja alkavat ymmärtää mitä on tapahtunut. Heidän silmistään tulee näkymään se mitä on tehty ja jätetty tekemättä.
On menossa yksinäinen viikko eli lapset ovat poissa. Vielä on ensiviikko aikaa levähtää, sen jälkeen alkaa kuusi ja puoli kuukautta kestävä koulutus. Eli ohjelma on varmistettu heinäkuun loppuun saakka. Samalla pitäisi valmstautua pääsykokeisiin sillä eläkevakuutus yhtiöstä on tullut päätös uudelleen koulutuksesta. Niin että ohjelmaa on.
Joku kirjoitti että kannattaisi lukea näitä kirjoituksia ennen kuin menee naimisiin ja tekee lapsia. En usko siihen. Aina kannattaa rakastua, onko upeampaa tunnetta olemassa kuin rakkaus. Rakkaus antaa siivet, rakkaus voittaa vaikeudet. Ja jos siitä rakkaudesta syntyy vielä lapsi niin suurempaa onnea ei voi olla.
Näitä tarinoita kannattaa lukea jos on kohdannut liitossaan vaikeuksia, jos lukija voi nähdä itsensä näissä kertomuksissa ja osaa välttää sen tuhon tien mitä minä olen kulkenut. Jos sillä että lukee näitä osaa puhaltaa hiljaa rakkautensa hiipuvaan hehkuun ja saa sen jälleen elämää vaikka pienellä liekillä on tärkeää. Yksikin tuhosta pelastunut liitto ja perhe on tärkeämää kuin kuin sata menetettyä.
Tänne kirjoittaa ja lukee sellaiset ihmiset jotka ovat surunsa ja tuskansa keskellä yksin. He saavat täältä tukea ja lohdutksen sanoja tuskaiselle matkalleen jolta tuntuu voimat välillä loppuvan. Ja sekin on tärkeää, sillä se auttaa selviämään jälleen hetken eteen päin.
Sen vuoksi tuhannet kiitokset teille jotka ovat jaksaneet lukea näitä juttujani ja tukeneet minua. Tarinani jatkuu....
Olenko enkeli, tavallaan sillä onhan Gabrielkin enkeli. Tämän enkelin rakkaus on mustasukkaista itseensä sitovaa rakkautta joka tukahduttaa rakkaansa ja vie elämänilon. Tämä enkeli ei ymmärrä antaa tilaa rakkaalleen henkittää ja iloita vapaudessta, hän saa voimaa vihasta ja katkeruudesta.
Kuinka minusta on voinut tulla sellainen kumppani jonka laisia olen inhonnut ja ihmetellyt eivätkö he kykene näkemään mitä ovat tekemässä. Tämä on hyvin hankala asia hyväksyä ja välillä tulee melkein oksennus kun ajattelen sitä millainen olen. Mutta se että hyväksyn heikkouteni on ainut tie siihen että kykenen muuttumaan joksikin muuksi mitä olen ollut.
Joulu oli raskas ja se näkyi edellisessä kirjoitukessa. Olin hyvin väsynyt monta päivää sen jälkeen, mikä johtui varmaan henkisen rasituksen kovuudesta. Nyt olo tuntuu tasapainoisemmalta kuin pitkään aikaan.
Kirjoitin kuolemasta ja sitä ajatellessa olen tullut siihen tulokseen ettei raukkamaisempaa, itsekkäämpää tekoa olisi lapsiani kohtaan, joten se ei ole enään mikään vaihtehto vaan aijon selviytyä ja olla hyvä isä heille.
Tulevaisuus tuo eteen sen peilin josta näkyy ovatko tekoni sellaisia että niitä tekee ihminen joka on rehellinen ja jonka sanaan voi luotta. Se peili on lasteni silmissä kun he kasvavat ja alkavat ymmärtää mitä on tapahtunut. Heidän silmistään tulee näkymään se mitä on tehty ja jätetty tekemättä.
On menossa yksinäinen viikko eli lapset ovat poissa. Vielä on ensiviikko aikaa levähtää, sen jälkeen alkaa kuusi ja puoli kuukautta kestävä koulutus. Eli ohjelma on varmistettu heinäkuun loppuun saakka. Samalla pitäisi valmstautua pääsykokeisiin sillä eläkevakuutus yhtiöstä on tullut päätös uudelleen koulutuksesta. Niin että ohjelmaa on.
Joku kirjoitti että kannattaisi lukea näitä kirjoituksia ennen kuin menee naimisiin ja tekee lapsia. En usko siihen. Aina kannattaa rakastua, onko upeampaa tunnetta olemassa kuin rakkaus. Rakkaus antaa siivet, rakkaus voittaa vaikeudet. Ja jos siitä rakkaudesta syntyy vielä lapsi niin suurempaa onnea ei voi olla.
Näitä tarinoita kannattaa lukea jos on kohdannut liitossaan vaikeuksia, jos lukija voi nähdä itsensä näissä kertomuksissa ja osaa välttää sen tuhon tien mitä minä olen kulkenut. Jos sillä että lukee näitä osaa puhaltaa hiljaa rakkautensa hiipuvaan hehkuun ja saa sen jälleen elämää vaikka pienellä liekillä on tärkeää. Yksikin tuhosta pelastunut liitto ja perhe on tärkeämää kuin kuin sata menetettyä.
Tänne kirjoittaa ja lukee sellaiset ihmiset jotka ovat surunsa ja tuskansa keskellä yksin. He saavat täältä tukea ja lohdutksen sanoja tuskaiselle matkalleen jolta tuntuu voimat välillä loppuvan. Ja sekin on tärkeää, sillä se auttaa selviämään jälleen hetken eteen päin.
Sen vuoksi tuhannet kiitokset teille jotka ovat jaksaneet lukea näitä juttujani ja tukeneet minua. Tarinani jatkuu....
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tekstiäsi on samanaikaisesti sekä hyvä että tuskaisaa lukea. Kirjoitustapasi on koskettava. Odotan jatkoa.
Ammattiauttaja kommentoi minun työstäneen eroamme ( reilu 2 viikkoa vasta ) muka niin vauhdilla eteenpäin, että se on aika ihme. Itse ei siltä kyllä tunnu, eihän tätä edes aina ymmärrä vieläkään tapahtuneeksi. Vihaa, katkeruutta ja mustasukkaisuutta minäkin tunnen vaihdellen sen epätoivoisen rakkaudentunteen rinnalla.
Kuulemma se, että joskus pystyisi antamaan anteeksi jättäjällekin, on se voima joka vie meitä itseämme eteenpäin. En oikein ainakaan vielä ymmärrä sitä. Miksi pitäisi antaa anteeksi, no lasten takia tietenkin kyllä, mutta silti...
Jotenkin ymmärrän, että pitää kyllä hyväksyä tapahtunut, jotta sen ymmärtää ja pystyy jollain lailla jatkamaan ensin väkisin omaa elämäänsä ja vähitellen myös suunnittelemaan omaa elämäänsä, olemaan oma ehyt ihminen ilman toista. En tiedä sitten onko tosiasioiden hyväksyminen ja anteeksianto loppujen lopuksi niin eri asioita, nyt vain siltä tuntuu.
Tilanne missä olemme, kuilun reunalla. Se on tilanne jossa osin haluaisi pitää kiinni siitä mitä on ollut, vaikka tietää ettei paluuta entiseen ole. On vain uskallettava ottaa ratkaiseva askel kohti tuntematonta.
Asioita jotka autavat siihen ovat ne tosiasiat jotka on pakko hyväksyä, se että kykenee antamaan anteeksi puolisonsa teot on mahdollista silloin kun hyväksyy oman heikkoutensa ja kykenee antamaan itselleen anteeksi ne asiat ja teot jotka mahdollistivat tapahtuneen.
Ammatti auttajan tetävä on ohjata ajatukset pois siitä kun ihminen hädän hetkellä käpertyy itsensä ympärille, johon tietenkin kuuluu se että antaa ihmiselle uskoa siihen selviämiseen. Saman asian nimittäin itsekkin olen kuullut kriisikeskuksen ihmisiltä, sen että olen käynyt tätä kriisiä voimakkaasti ja vauhdilla läpi. Mutta aina välillä tulee niitä sortumisia, tosin ei yhtä voimakkaita kuin aluksi.
Pahimmat hetkeni ovat olleet se kun kaikki sortui ja periksiantamattomana ihmisenä kaivoin kaiken selville. Seuraava oli se kun tuleva ex-vaimoni oli saanut asunnon ja pakkasi tavaroita muuttaakseen pois. Sitten tuli kerta jolloin hän sanoi sen että on rakastunut tähän uuteen löytöönsä. Ja tietenkin joulu jonka vietimme viimeisen kerran sinä perheenä jota olimme yhdeksän vuotta olleet.
Mutta nyt on aika ottaa ratkaiseva askel kohti tuntematonta ja antaa menneiden olla. Jonain päivänä niistä tulee kauniita muistoja jotka rikastuttavat elämääni.
tosiaan kannattaa lukea, oppia niistä ja yrittää ymmärtää sekä itseään, että muita.
Mieheni käytös on pitkään ihmetyttänyt minua. Just äsken hän kävi kurkkaamassa, mitä täällä koneella kirjoittelen. En näyttänyt, mutta vasta nyt tajusin, että hän on ollut mustasukkainen näistä kirjoituksista. Luulee, että kirjoittelen jonkun kanssa henk.koht.
Hänellä itsellään oli (voi olla vieläkin) tekstarivaihe toisen naisen kanssa. Kyttäsin häntä aikani, tutkin kaikkea, kunnes tajusin, etten voi pilata omaa ja hänen elämäänsä vakoilulla.
Meille meinasi ero tulla sen salailun vuoksi, mutta päätin, ettei ainakaan minun kyttäilyni saa johtaa eroon. Annoin miehelle hiukan tilaa hengittää vapaammin, en sido häntä itseeni kaikilla mahdollisilla tasoilla.
Olen purkanut omaa pahaa oloani tänne nettiin, mutta en ole tajunnut, että mies epäilee minun kirjoittelevan jonkun miehen kanssa.
Vakuutin hänelle, ettei tämä ole sitä, täällä on vain anonyymejä viestejä. En tiedä uskoiko, mutta näytti hiukan helpottuneemmalta. Kehotin käymään sivut läpi, mutta hän sanoi, ettei kiinnosta.
En halunnut näyttää, mitä itse kirjoitan, koska otan osaa moneen eri keskusteluun, eikä mielestäni miehen tarvitse ihan kaikkea tietää.
En minäkään tiedä kaikkea hänen tekemisistään.
Siihen että lydät oikean ratkaisun joka pelastaa liittonne. Se että kykenee antamaan tilaa kumppanilleen eikä menetä uskoaan on varmaan oikea tie, en tiedä mutta toivotaan niin. Onnea matkallesi.
Minäkin käyn täällä lukemassa ja selvittelemässä tietäni kriisin lävitse.
Kirjoituksiasi olen seurannut välillä toivon ja välillä kauhun sekaisin tuntein, mutta niitä tunteita toki olen kokoajan myös itsessäni tunnistanut. Samaa tilannettahan tässä pitkälle läpi käydään kuitenkin. Eroja on tietysti paljon kaikessa, mutta tunnetilat ja sen vuoristorata on kyllä yhteinen.
Nämä sinun kirjoituksesi, joita nyt olit kirjoittanut antoi minulle saman tunteen kuin itsekin löysin. Ollaan elossa ja kuitenkin se on hienoa. Helppoja asioita nämä ei ole, mutta paljon on mistä kiittää.
Kirjoituksesi kosketti minua itkuun asti, mutta niissä oli toivon kipinä... ja se oli mahtava nähdä. Kiitokset sinulle tästä tunteesta. Jatketaan taistelua =)
Moi teille,
Meillä eroa pohdittiin 2 vuotta ja sitten viime kesänä ex-vaimo eksyi vieraisiin ja tunnusti asian hänen jäätyään kiinni tämän kotoaan myös karkumatkalla olleen master of brainin kanssa.
No paperit laitettiin vetämään saman tien. Olihan se hirvee paikka kun yhdessä kerettiin olemaan yli 10 vuotta mutta kaikella on rajansa.
Nyt olen asunut omillani kolmisen kuukautta, välillä ahdistaa ja välillä ei. Lapsen kanssa menee OK ja niinpäinpois.
Ex laittoi aluksi suhteensa jäähylle ja mies palasi kotiin. Kotiinpaluu meni kuitenkin pieleen kun vaimonsa oli katkera ja laittoi miehen ulos. No exänihän otti tämän kärsineen sitten kotiinsa asumaan.
Aluksi asia oli minulle hirveä, lapsenihan asuu saman katon alla. Sitten kun olin saanut lausuttua asiaankuuluvat listimisuhkaukset asia alkoi päässäni hieman jäsentymään ja sama jatkuu.
Kuka tässä voitti?
Se on epäselvää mutta se on selvä kuka hävisi. Exäni suhde muistuttaa minua siitä kuinka tärkeää suhteessa on kaikki rehellisyys ja avoimuus. Minä ainakin haluan joku päivä tavata vapaan naisen joka tulee kanssani suhteeseen omasta vapaasta halustaan eikä minkään "pakotteen" ansiosta.
En ikinä voisi elää moisessa suhteessa joka heillä nyt on. Ja myös...voinhan joku kaunis päivä olla tavoiteltukin poikamies!
Tsemppiä kaikille!
Näin se on, tulevaisuus tuo tullessaan ne kauniit asiat mitä on tullakseen. Ja siitä aijon ottaa selvää mitä ne on.
Ja paremman tulevaisuuden odotusta teille kaikille, eteenkin lapsilleni.
huomaa selvästi, että olet hyvää vauhtia selviämässä pahimmasta. Eron jälkeinen aallokko kyllä elää päivien mukaan. välillä on tyyntä ja välillä myrskyää.
Kyllä tuo joulunaika oli pahinta aikaa itselleni taas pitkään aikaan, mutta tiedän, että uusi vuosi tuo tullessaan taas uudet ajatukset.
Hyvää uutta vuotta! Lapsillasi on ihana isä!
Mitä tähän voi sanaoa muuta kuin kiitos. Yritetään jaksaa eteen päin.
Tulipa vaan mieleen, että tuo osa missä kirjoitin rakkaudesta. Se on niitä varten jotka ovat sydämmensä särkeneet, ei kannata pelätä rakkautta, kannattaa antaa sen viedä, ei ole mahtavempaa tunnetta.
Se ei ole niitä itsekkäitä paskoja varten, jotka ovat pettäneet kumppaniaan tai puolisoaan ja hajottaneet perheensä ja toisten perheet.
liittosi rikkoutumisesta. Kun rakkaudesta kirjoitat vain petettyjen puolesta. Tuota mieltä minäkin olin. Vihainen ja katkera toiselle naiselle, miehelleni. Jopa tämän naisen lapsille, vaikka eihän lapsilla ollut asiassa osaa eikä arpaa. Mutta minä koin niin suurta loukkaantumista, mustasukkaisuutta, vihaa, katkeruutta, etten enää ollut järjissäni. Koin oikeudekseni vihoitella kaikille.
Se meni ohi. Ymmärsin, ettei mikään ole niin yksiselitteistä. Vika ei ole vain yhdessä. Vikaa oli meissä kaikissa. Vieläkään en ole valmis kohtaamaan sitä toista naista, epäilen, etten koskaan. Niin pistää vihaksi. Mutta päivä päivältä menee paremmin. On vähemmän kielteisiä tunteita. Joskus jopa iloisia.
Yritän vain tässä sanoa, että se rakkaus kuuluu meille kaikille. Vaikka tuntuu, ettei sitä joku ansaitse. Antsaitseehan. me kaikki. Kun rakastetaan, niin ollaan ihmisiä.
Ei se aina ole rakkautta, ei itsekäs osaa rakastaa muuta kuin itseään. Ja ottaa kaiken vain itselleen. Mutta se kostautuu hänellekin joskus.
Siihen asti: toivossa on hyvä elää.
Olo tuntuu tällä hetkellä aika paskalta, kun tänään oli lasten vaihtopäivä ja jouduin olemaan ex:n kanssa tekemisissä. Muutenkin ne päivät kun vie lapset tai odottaa niitä tulevaksi on hirveitä, siinä minuutit tuntuu tunneilta ja sekunnit minuuteilta.
Hänen kanssa keskusteltiin asiasta, jolloin sanoin voin hyväksyä tapahtuneen ja antaa sen anteeksi, mutta en voi sitä unohta mitä on tapahtunut.
Hänen vastauksensa oli, arvasinhan et koskaan voi unohta mitä on tapahtunut.
Eikö silloin olisi kysymys siitä, että kieltäisin ettei mitään ole tapahtunut ja mitään ongelmaa ei ole olemassa.
Minä ole sitä mieltä, että jos tässä olisi edes jonkunlainen mahdollisuus tehdä jotain se edellyttää aisan hyväksymistä, anteeksi antamista molemmin puolin sekä sen mikä tämän aiheutti perusteellista läpikäymistä ilman syytöksiä. Eli kummankin pitäisi osata tulla toistaan vastaan, mutta kun sitä ei näytä olevan näköpiirissä niin on elettävä sen tilanteen mukaan.
Eli päivä kerrallaan, on ne viikot milloin lapset on ja ne milloin ne on ex:llä. Ja yrittää kasata itsensä ja alkaa elämään elämäänsä tältä pohjalta.
Rakkaus kuuluu kaikille, näin se on.
ja jotenkin vaan riipaisi ... että mies osaa kirjoittaa noin herkästi.
Samassa veneessä tässä ollaan paitsi että olen nainen ja monta kymmentä vuotta avioliittoa takana.
Nimenomaan takana, olen nyt 2 viikkoa asustellut yksikseen.
Muutin pois miehen uskottomuuden vuoksi.Ja vaikeata on mutta vähän lohduttaa kun lueskelee muiden kokemuksia ja huomaa että paljolti samanlaisia tuntemuksia on muillakin kuin itsellä.
On vaan vaikeaa kun mies haluaisi "seurustella" vielä minunkin kanssa eikä minullakaan tunteet ole mihinkään kuolleet mutta periaatteessa en halua.
Mies haluaisi siis pitää kahta "tyttöystävää" ei siis asu tämän uuden ystävän luona ja vähättelee tämän merkitystä itselleen.
Olisi kai helpompaa jos mies enää välittäisi kun ei yhteiselämä enää oikein tunnu mahdolliselta.
Tuo herkkyyden ja tunteet pintaan. Vain siitä kirjoittamalla mitä tunnen kykenen käymään helvettini läpi.