Moni nainen on kirjoittanut, miten mies on useiden vuosien avioliiton jälkeen täysin ”yllättäen” ilmoittanut haluavansa eron. Hylätty puoliso on joutunut arvailemaan, mitä miehen päässä oikein liikkuu, kun hän useiden yhteisten vuosien jälkeen hajottaa kodin. Mitä mies siis miettii ennen avioeroa? Koska itse olen omalta kohdaltani pohtinut viimeaikoina paljon oman avioliittoni/ eroamisen plussia ja miinuksia, päätin kirjoittaa auki omien vaakakuppieni sisällön (uskoisin suurimman osan miehistä, ainakin jossain määrin punnitsevan eron hyviä & huonoja puolia). Olemme olleet yhdessä kymmenen vuotta, ja naimisissa kahdeksan. Tämä on tietysti vain yhden miehen kokemus yhdestä avioliitosta. Variaatioita lienee yhtä paljon kuin erojakin.
Eroamisen puolesta:
1. Käsitys avioliiton ytimestä. Tuntuu, että lapset, arki ja avioliiton ulkoiset puitteet (asunto, auto, sisustus) ovat vaimolleni sama kuin avioliittomme. Entä se mitä on meidän välillämme – minusta tärkeintä on se, mikä joskus sai meidät yhteen ja jonka pitäisi pitää meidät yhdessä, eli keskinäinen rakkaus.
2. Aviopuolison kanssa erilaiset käsitykset rakkaudesta - vaimoni sanoo kyllä rakastavansa minua, mutta kumpikin tiedämme, että hän tarkoittaa sillä vain sitä että minä olen turvallinen ja vakaa ”hyvä isä”, joka hoitaa hommansa. Itse kaipaisin jotakin syvempää ja intohimoisempaa, jotain joka antaisi voimia arjen keskellä. Minusta rakkautemme on vuosien mittaan hiipunut, vaimon mielestä se on vain luonnollisesti muuttunut erilaiseksi.
3. Seksin puute. Puoliso ei tarvitse seksiä, eikä kaipaa sitä. Minusta tuntuu, että pää räjähtää, kun on kaksi viikkoa kulunut ilman seksiä, eikä tiedä onko edessä vielä päiviä vai viikkoja ilman. Masturbointi auttaa tietysti aina vähän aikaa, mutta ei korvaa yhteisen seksielämän puutetta. Seksiä, silloin kun sitä on, harrastetaan aina vaimon ehdoilla, tietyllä tarkkaan määritellyllä tavalla.
4. Yhteisen kosketuspinnan kapeus. Kun intohimo ja seksi ovat kadonneet, korostuu niiden asioiden vähyys, jotka yhdistävät meitä. Ei ole yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita (paitsi lapset tietenkin, mutta siihen palataan avioliiton hyvissä puolissa). On monta minulle tärkeää asiaa, joita vaimoni inhoaa, ja päinvastoin. Olemme erilaisia ja usein myös eri aaltopituudella – toinen puhuu aidasta, toinen aidan seipäistä, mikä johtaa riitoihin.
5. Kaikki, mikä on jäänyt ”hampaankoloon” vuosien varrella. Etenkin se, että ensimmäisen lapsen synnyttyä, jouduin heräämään joka yö, vaikka olin vuorotyössä (ja miehillähän ei ole vuoden mittaista äitiyslomaa). Itse sain perinnöksi pysyvän taipumuksen unihäiriöihin. Eikä vaimo kummankaan lapsen kohdalla suostunut keskustelemaan hoitovapaan pitämisestä (mikä olisi omalta osaltani helpottanut arkistressiä), vaan toisen lapsen syntymän jälkeen otti työn toiselta paikkakunnalta.
6. Olen tuntenut näin jo useamman vuoden ajan, eikä kyse siten ole ohimenevästä ikäkauteen liittyvästä vaiheesta. Voi olla että kymmenen vuoden päästä nykyinen tilanne tuntuisi itsenikin kannalta aivan tyydyttävältä, mutta olen aina ajatellut, että tällainen vaihe avioliitossa koittaisi vasta viisikymppisenä.
7. Puhuminen on turhaa. Olemme keskustelleet asioista viime aikoina perinpohjaisesti ja olen kertonut rehellisesti, mitä tunnen. Puhuminen helpottaa hetkeksi pahaa oloa, mutta kun puhumalla emme voi muuttaa ongelmien keskeisiä syitä, ei tilanne muutu olennaisesti suuntaan eikä toiseen.
8. Jos olen jatkuvasti tyytymätön, onneton tai masentunut, se ei voi olla heijastumatta lasteni hyvinvointiin.
9. Vaikka yritän ajatella avioliittomme hyviä puolia, se ei vaikuta negatiivisiin tunteisiini (ja Luoja tietää, että olen yrittänyt…).
10. Jos haluan erota, minun pitäisi tehdä se nyt (35-vuotiaana), eikä odottaa kunnes lapset ovat aikuisia, ja itse olen vanha ja katkera.
Eroamista vastaan:
1. Yhteinen historia - kaikki muistot hyvistä hetkistä, etenkin lasten syntymät ja kaikki lukuisat lasten kanssa yhdessä vietetyt hetket.
2. Rakkaus lapsia kohtaan. Rakastamme molemmat lapsiamme yli kaiken. En voisi kuvitellakaan, millaista olisi elää ilman, että näkisin heidän kasvavan. Haluan olla heidän kanssaan joka päivä enkä vain joka toinen viikonloppu. Ja erossahan lapset menevät aina äidille, ellei tämä ole todistetusti väkivaltainen tai käytä suonensisäisiä huumeita.
3. Vaimoni on lapsillemme hyvä äiti. Kukaan ei voisi olla parempi.
4. Sukulaisten ja tuttavien tuomio. Vaimoni saisi eron tapahduttua kaikkien varauksettoman tuen ja sympatian, ja minut tuomittaisiin väistämättä kodin rikkojaksi.
5. Yksinäisyys. Tuskin koskaan löytäisin täydellistä rakkautta. Tuskin sellaista edes onkaan. Uuden suhteen aloittaminen merkitsisi uuden ihmisen hyväksymistä vikoineen päivineen. Ja enhän minäkään ole elämästä selvinnyt ilman arpia (enkä väitä olevani täydellinen kumppani, vaikka en ryyppää enkä ole käynyt vieraissa) – olisiko edes teoriassa mahdollista löytää joku, jota rakastaisi ja joka haluaisi viettää loppuelämänsä kanssani. Todennäköisesti minut olisi ikuisesti tuomittu yksinäisiin iltoihin jossakin yksiössä tv:n seurassa.
6. VL -isän maine. Eronnut mies ei ole naisten silmissä houkutteleva, onhan tämän kyvyttömyys kantaa vastuuta jo kerran todistettu. Kotinsa jättänyt mies on mitä ilmeisimmin juoppo, väkivaltainen, surkea luuseri, tai kaikkia edellä mainittuja.
7. Mukavuuden halu. Eroamisesta ja omaisuuden jakamisesta aiheutuisi melkoisesti vaivaa ja harmia. Todennäköisesti vaimo onnistuisi viemään kaiken kelvollisen ja minulle jäisi vain kulahtanut sohva ja (vinyyli)levysoitin.
8. Huoli puolison jaksamisesta. En kaikesta huolimatta haluaisi vaimolleni mitään pahaa. En tiedä miten hän selviytyisi erosta ja kuinka jaksaisi yksin kahden lapsen kanssa.
9. Oma luonto ei antaisi luovuttaa. Tuntuu, että jos avioero tulee, se on järkyttävä epäonnistuminen. Minä olisin epäonnistunut, vaikka minun olisi pitänyt keksiä joku ratkaisu, jolla sen olisi voinut välttää...
10. Viimeisenä, ja kaikkein tärkeimpänä on lastemme paras. En usko, että yksi aikuinen pystyy tarjoamaan kaikkea, mitä lapset tarvitsevat. Rikkoutunut perhe veisi lasten turvallisuuden tunteen ja luottamuksen ihmisiin, ja olisi huono lähtöalusta elämään.
Siinäpä ne, kymmenen perustetta puolesta ja vastaan. Tällä hetkellä lasten etu painaa vaakakupissa niin paljon, ettei ero tule kyseeseen. En kyllä tiedä mistä sitä saa voimaa jatkaa näin. On selvää, että jo eroamisen pohtiminen tarkoittaa, että on tavallaan astunut askeleen avioliiton ulkopuolelle. Muille samanlaisten ongelmien kanssa painiville: hyvää uutta vuotta!
Eroamisen puolesta:
1. Käsitys avioliiton ytimestä. Tuntuu, että lapset, arki ja avioliiton ulkoiset puitteet (asunto, auto, sisustus) ovat vaimolleni sama kuin avioliittomme. Entä se mitä on meidän välillämme – minusta tärkeintä on se, mikä joskus sai meidät yhteen ja jonka pitäisi pitää meidät yhdessä, eli keskinäinen rakkaus.
2. Aviopuolison kanssa erilaiset käsitykset rakkaudesta - vaimoni sanoo kyllä rakastavansa minua, mutta kumpikin tiedämme, että hän tarkoittaa sillä vain sitä että minä olen turvallinen ja vakaa ”hyvä isä”, joka hoitaa hommansa. Itse kaipaisin jotakin syvempää ja intohimoisempaa, jotain joka antaisi voimia arjen keskellä. Minusta rakkautemme on vuosien mittaan hiipunut, vaimon mielestä se on vain luonnollisesti muuttunut erilaiseksi.
3. Seksin puute. Puoliso ei tarvitse seksiä, eikä kaipaa sitä. Minusta tuntuu, että pää räjähtää, kun on kaksi viikkoa kulunut ilman seksiä, eikä tiedä onko edessä vielä päiviä vai viikkoja ilman. Masturbointi auttaa tietysti aina vähän aikaa, mutta ei korvaa yhteisen seksielämän puutetta. Seksiä, silloin kun sitä on, harrastetaan aina vaimon ehdoilla, tietyllä tarkkaan määritellyllä tavalla.
4. Yhteisen kosketuspinnan kapeus. Kun intohimo ja seksi ovat kadonneet, korostuu niiden asioiden vähyys, jotka yhdistävät meitä. Ei ole yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita (paitsi lapset tietenkin, mutta siihen palataan avioliiton hyvissä puolissa). On monta minulle tärkeää asiaa, joita vaimoni inhoaa, ja päinvastoin. Olemme erilaisia ja usein myös eri aaltopituudella – toinen puhuu aidasta, toinen aidan seipäistä, mikä johtaa riitoihin.
5. Kaikki, mikä on jäänyt ”hampaankoloon” vuosien varrella. Etenkin se, että ensimmäisen lapsen synnyttyä, jouduin heräämään joka yö, vaikka olin vuorotyössä (ja miehillähän ei ole vuoden mittaista äitiyslomaa). Itse sain perinnöksi pysyvän taipumuksen unihäiriöihin. Eikä vaimo kummankaan lapsen kohdalla suostunut keskustelemaan hoitovapaan pitämisestä (mikä olisi omalta osaltani helpottanut arkistressiä), vaan toisen lapsen syntymän jälkeen otti työn toiselta paikkakunnalta.
6. Olen tuntenut näin jo useamman vuoden ajan, eikä kyse siten ole ohimenevästä ikäkauteen liittyvästä vaiheesta. Voi olla että kymmenen vuoden päästä nykyinen tilanne tuntuisi itsenikin kannalta aivan tyydyttävältä, mutta olen aina ajatellut, että tällainen vaihe avioliitossa koittaisi vasta viisikymppisenä.
7. Puhuminen on turhaa. Olemme keskustelleet asioista viime aikoina perinpohjaisesti ja olen kertonut rehellisesti, mitä tunnen. Puhuminen helpottaa hetkeksi pahaa oloa, mutta kun puhumalla emme voi muuttaa ongelmien keskeisiä syitä, ei tilanne muutu olennaisesti suuntaan eikä toiseen.
8. Jos olen jatkuvasti tyytymätön, onneton tai masentunut, se ei voi olla heijastumatta lasteni hyvinvointiin.
9. Vaikka yritän ajatella avioliittomme hyviä puolia, se ei vaikuta negatiivisiin tunteisiini (ja Luoja tietää, että olen yrittänyt…).
10. Jos haluan erota, minun pitäisi tehdä se nyt (35-vuotiaana), eikä odottaa kunnes lapset ovat aikuisia, ja itse olen vanha ja katkera.
Eroamista vastaan:
1. Yhteinen historia - kaikki muistot hyvistä hetkistä, etenkin lasten syntymät ja kaikki lukuisat lasten kanssa yhdessä vietetyt hetket.
2. Rakkaus lapsia kohtaan. Rakastamme molemmat lapsiamme yli kaiken. En voisi kuvitellakaan, millaista olisi elää ilman, että näkisin heidän kasvavan. Haluan olla heidän kanssaan joka päivä enkä vain joka toinen viikonloppu. Ja erossahan lapset menevät aina äidille, ellei tämä ole todistetusti väkivaltainen tai käytä suonensisäisiä huumeita.
3. Vaimoni on lapsillemme hyvä äiti. Kukaan ei voisi olla parempi.
4. Sukulaisten ja tuttavien tuomio. Vaimoni saisi eron tapahduttua kaikkien varauksettoman tuen ja sympatian, ja minut tuomittaisiin väistämättä kodin rikkojaksi.
5. Yksinäisyys. Tuskin koskaan löytäisin täydellistä rakkautta. Tuskin sellaista edes onkaan. Uuden suhteen aloittaminen merkitsisi uuden ihmisen hyväksymistä vikoineen päivineen. Ja enhän minäkään ole elämästä selvinnyt ilman arpia (enkä väitä olevani täydellinen kumppani, vaikka en ryyppää enkä ole käynyt vieraissa) – olisiko edes teoriassa mahdollista löytää joku, jota rakastaisi ja joka haluaisi viettää loppuelämänsä kanssani. Todennäköisesti minut olisi ikuisesti tuomittu yksinäisiin iltoihin jossakin yksiössä tv:n seurassa.
6. VL -isän maine. Eronnut mies ei ole naisten silmissä houkutteleva, onhan tämän kyvyttömyys kantaa vastuuta jo kerran todistettu. Kotinsa jättänyt mies on mitä ilmeisimmin juoppo, väkivaltainen, surkea luuseri, tai kaikkia edellä mainittuja.
7. Mukavuuden halu. Eroamisesta ja omaisuuden jakamisesta aiheutuisi melkoisesti vaivaa ja harmia. Todennäköisesti vaimo onnistuisi viemään kaiken kelvollisen ja minulle jäisi vain kulahtanut sohva ja (vinyyli)levysoitin.
8. Huoli puolison jaksamisesta. En kaikesta huolimatta haluaisi vaimolleni mitään pahaa. En tiedä miten hän selviytyisi erosta ja kuinka jaksaisi yksin kahden lapsen kanssa.
9. Oma luonto ei antaisi luovuttaa. Tuntuu, että jos avioero tulee, se on järkyttävä epäonnistuminen. Minä olisin epäonnistunut, vaikka minun olisi pitänyt keksiä joku ratkaisu, jolla sen olisi voinut välttää...
10. Viimeisenä, ja kaikkein tärkeimpänä on lastemme paras. En usko, että yksi aikuinen pystyy tarjoamaan kaikkea, mitä lapset tarvitsevat. Rikkoutunut perhe veisi lasten turvallisuuden tunteen ja luottamuksen ihmisiin, ja olisi huono lähtöalusta elämään.
Siinäpä ne, kymmenen perustetta puolesta ja vastaan. Tällä hetkellä lasten etu painaa vaakakupissa niin paljon, ettei ero tule kyseeseen. En kyllä tiedä mistä sitä saa voimaa jatkaa näin. On selvää, että jo eroamisen pohtiminen tarkoittaa, että on tavallaan astunut askeleen avioliiton ulkopuolelle. Muille samanlaisten ongelmien kanssa painiville: hyvää uutta vuotta!
Vastaukset 42
Vanhimmat
Hei.
Kirjoitat viisaasti, olet miettinyt nämä asiat moneen kertaan. Itsekin eronneena (olen nainen, 40v), tiedän, että noin ne asiat on. Olivat ainakin meidän kohdalla.
Lapset ovat erittäin tärkeä pointti, kun mietitään, erotako vai ei. Silti olen sitä mieltä, että lasten hyvinvointi ei saa olla se määräävä tekijä.
Olen eronnut 4 vuotta sitten, lopullisen sysäyksen antoi uusi suhde (joka siis alkoi jo ennen eroa). Ja tämä suhde toimii paremmin kuin entinen.
Ei se niin ole, että joutuisit olemaan loppuelämän yksin jossain yksiössä... Eikä mielestäni eronneita tuomita. Myös lasten asumisen/hoidon/huoltajuuden voi jakaa fiksusti. Ei se ole niin, että eronneet tapaavat lapsiaan vain joka toinen viikonloppu.
Elämä on liian lyhyt, en halua jakaa sitä ihmisen kanssa jota en rakasta. Rakkaus on tärkeää.
Mukavaa vuotta 2006!
Jos vanhemmat pysyvät yhdessä vain lasten takia, eikö siinä siirretä liikaa vastuuta lapsille?
Itse en haluaisi kokea, että omat vanhemmat eroaisivat kun olen täysi-ikäinen. Ajattelisin, että "aijaa, noi oli yhdessä vain mun takia". Liian suuri taakka lapsille kannettavaksi.
Jokainen on itse vastuussa omasta onnestaan.
Olen samaa mieltä. Mun vanhemmat erosivat kun täytin 18 ja syyksi sanoivat pysytelleensä yhdessä minun takiani viimeiset 4-5 vuotta. Meni kertaheitolla luottamus.... on nimittäin vaikea enää luottaa vilpittömiin ja rehellisiin vanhempiin, kun ei tiedä mikä totuus loppujen lopuksi on. Vihaan heitä vieläkin, vaikka olen yrittänyt ymmärtää. Se vain ei onnistu. Epäluottamus on ollut muidenkin ihmissuhteiden esteenä siitä asti. Kai se teki epäluuloiseksi ihmisten rehellisyyden suhteen..
Samaa mieltä. Omat vanhempani ajattelivat juuri niin, että lasten takia ei voi erota. Se on ollut vaikea kestää. On edelleen jotenkin syyllinen olo, aivan kuin olisin estänyt heitä elämästä niin kuin he olisivat halunneet. Lapsena toivoin, että he olisivat eronneet mieluummin kuin meidän takiamme olleet yhdessä. Muistan joskus ehkä noin 8-vuotiaana ihmetelleeni, että miten niin on meidän paras, että he ovat yhdessä.
Hyvä, että et ole luovuttamassa helposti! Menkää juttelemaan perheterapiaan ja vaikka vaimo ei suostuisi, niin sekin auttaa että menee yksin.
Lopputulos voi olla erokin, mutta silloin molemmat olisi selvitelleet asioita ja uskoisin, että näin välttyy pahemmalta katkeruudelta.
Ja mikä parasta, lopputuloksena voi olla myös entistä parempi avioliitto!
Alku oli vain nimimerkki. Et ole poikkeus. Useimmat ajattelevat näin. Poikkeus on se että olet noin rehellinen. Useat pettävät salassa ja ovat hiljaa. Lopulta kaikki räjähtää silmille. Itselläni oli sama tilanne vähän aikaa sitten pitemmässä suhteessa. Siinä ei ollut pettämistä, joten asiat pystyttiin vielä sopimaan. Hetkellinen mielenhäiriö, kuten on tapana sanoa.
Neuvo. Puhuminen. Mieluiten ulkopuolisen asiantuntijan johdolla. Kymmeniä eronneita ihmisiä tuntien (iso työpaikka) voin sanoa että 99% heistä katuu. Jotkut yrittävät jopa palata yhteen. Tämä ei ole onnistunut yhdelläkään koska ulkopuolisia suhteita on ollut jo kuvioissa. Edessä päin voi esittää mitä vain, mutta sisältä ihminen on lopulta hauras ja murtuminen tulee jokaisella. Elämä muuttuu harvoin paremmaksi. Vieras nainen/mies alkaa alkujännityksen jälkeen tuntua tavalliselta. Loppujen lopuksi siinä on vain kyse siitä että ensin leikitään jotain ja sitten mennään sänkyyn. Typeryys tulee sen jälkeen. Ajatellaan että mitäs nyt?
Joku kirjoittaa että lasten takia ei kannata jatkaa. Tämä on itsekästä puhetta ja ainoastaan pohjoismaissa mahdollista. Lasten takia kannattaa jatkaa jos kyse ei ole alkoholista, huumeista, mielenhäiriöstä tai väkivallasta. Tämä on lapsen etu, vaikka useat eronneet ottavat tämän verukkeekisi erolleen. Halutaan kokeilla toista kun koetaan että tämä ei ollut se oikea. Näille tapauksille olisi parasta myydä televisio ja perua juorulehtien tilaus. He eivät erota oikeaa ja kuviteltua toisistaan.
Älä vatvo asiaa enää vaimosi kanssa. Se ei johda mihinkään. Ero aiheuttaa tuskaa vuosiksi kaikille osapuolille. Joskus ero on ainoa mahdollisuus. Ennen eroa kannattaa kuitenkin käyttää kaikki keinot sen välttämiseksi. Kaikilla pareilla on joskus vaikeaa. Saippuasarjat ovat sitten erikseen.
Yleensä mua suututtaa nämä eropuheet kun liian "heppoisesti" lähdetään kävelemään.
Mutta olit kyllä harvinaisen fiksusti,selkeästi ja asiallisesti selittänyt plussat ja miinukset.
Ilman vouhkaamista ja toisen haukkumista.
Itse samallalailla oon pohtinut asioita jo tosi pitkään.
Mutta olen vielä päättänyt jatkaa avioliittoa koska ei se ero ratkaise ongelmia.Ja samaa mieltä olen tuosta sinun "eroa vastaan" listan 9 ja 10 kohdista!
Sitäpaitsi mieheni on ihan kunnollinen ja luotettava ihminen.
Mutta epätoivoinen olo kun ei tärkeät asiat toimi liitossa,ei millään.
Jatkan ja yritän saada siippani vaikka jonnekin neuvojalle puhumaan.Ilman taistelua en aivan heti luovuta.Vaikka tässä nyt on vuosikausia jo takuttu...
Kaikkea hyvää sullekin!
Aina on mahdollista asioiden paraneminen,sitä toivon teidänkin liitolle.
En usko, että 99% katuisi eroaan. Monet sanovat myös, että olisi pitänyt erota jo aikaisemmin.
Olen kyllä samaa mieltä siinä, että hätiköiden ei kannata erota, vaan miettiä asioita kaikkien kantilta.
Mielestäni on parempi erota kuin jatkuvasti pitää yllä rinnakkaissuhteita. (Jotkut nimittäin ratkaisevat asian niin, kun muuten eivät saa kaipaamansa rakkaudentunnetta).
Jokainen joka on kokeillut useampaa kuin kahta suhdetta, tietää, että erot suhteissa ja niiden toimivuudessa ovat suuret. Myös seksissä. Tarvitaan fyysistä ja psyykkistä vetovoimaa ja yhteensopivuutta. muutenhan on ihan sama, kenen kanssa alkaa olla ja perhettä perustaa.
Ihmisten tarpeet eri ikäkausina ovat erilaisia! Suhde joka on ollut ihan hyvä 10 v sitten ei välttämättä vastaa enää tämän päivän tarpeisiin.
Nykyään voi vaihtaa kumppania, hölmöhän on, jos ei tee niin jos se tuntuu oikealta!
jos ei puhuminen auta ja toinen ei suostu kuuntelemaan mitkä painaa mieltä.
mutta jos itse olen kohdannut eronneen ihmisen en tod ajattele että mikä luuseri.. koska itselläni on aatos että joskus se ei vaan toimi.
mutta hienoahan se on että ei periksi anna..
Selityksesi eroamista vastaan tuntuvat hieman väkisin haetuilta.
Kohdat 4&6: et kai ole avioliitossa vain "tavan vuoksi" / kun niin kuuluu tehdä / kun muutkin tekevät? Mitä merkitystä VL-isien "maineella" on? Jokainen tekee maineensa itse, omalla käytöksellään muodostaa kuvan itsestään ja omakohtaisesta erosta. Lapset ovat selviytyjiä. Näillä pohdinnoillasi olet osoittanut, että osaisit kyllä selittää eron lapsillekin niin, että ymmärtäisivät. Teidän avioliittoone on teidän kahden asia, se ei muille kuulu. Vaikka muilla olisi mielipiteitä (sehän ei ole kiellettyä) niin niiden mukaan ei tarvitse elää.
Kohta 7: ..hiukan kaukaa haettua...
Kohta 8: Et kai luule tekeväsi vaimollesi hyvää nytkään? Ehkä hänen olisi aika kohdata elämän totuus ja opetella ottamaan vastuuta itsekin, eikä vain mennä virran mukana, piiloutua maailman totuudelta.
Kohta 9: Turha.
Kohta 10: Huono aviolliitto ja vanhempien kylmät välit voivat olla lapselle pahempi esimerkki kuin erillään asuvat vanhemmat jotka ovat onnellisia. Ei kai leskiperheen lapsetkaan kasva automaattisesti onnettomiksi? Yksinhuoltajuus ei ole rasite, jos siihen suhtautuu oikein ja ymmärtää miksi se oli parempi vaihtoehto. Huonossa avioliitossa rämpiminen kuluttaa usein aiheeettomasti energiaa elämältä. Kaikki heijastuu lapsiin.
Hienosti olet analysoinut asioita.
Harmi jos vaimosi ei yritä muuttua, muuttaa mitään ja tulla vastaan. Vai eikö hän ymmärrä asioiden laatua? Voisiko hän jollain tavalla ymmärtää sinua, jos vaan jatkatte ystävällisessä hengessä keskustelemista. Olisiko jokin lähestymistapa jolla saisi muutettua hänenkin käyttäytymistään (vaikka edes ajan kanssa)? Vai onko hän jumiutunut johonkin käyttäytymismalleihin.
Mielestäni menneet pitäisi saada pois jollain keinolla kummankin mielestä, ehkä aloittaa puhtaalta pöydältä. Eli unohtaa jo. Tai jos ei vaimosi unohda menneitä, unohda sinä jo -aloita positiivisella mielellä. Mutta vaimosi pitäisi varmaan muuttua -koska jokaisella pitäisi olla oikeus onneen. Mutta toisia on vaikea muuttaa, jospa siis itse muutumme ensin ja se voi tuoda positiivista mukanaan.
No, ratkaisuja sitkeästi etsimään. Vaikka miten sen toisen asenteen saisi paremmaksi, niin et kaikilla hyvä olla. Parisuhdeterapiaa jos mikään muu ei auta? Jos mitään ei tee, tilanne on aina sama. Eli ei syyttämään ketään (asioissa on monta puolta) vaan asioita muuttamaan hyväksi.
Jos sit kirveelläkään toinen ei tajua ja rautalangasta vääntämällä.... sit en tiedä.
Ei yllättävää perheen jättämistä voi yleistää miesten tempuksi. Ihan yhtälailla naiset lähtevät kävelemään aivan yllättäen. Omassa päässään ovat miettineet asiat halki ja päätöksensä tehneet. Eivätkä turhaan ole ottaneet toista osapuolta päätökseentekoon mukaan.
Samanlaisia jännittäviä yllätyksiä osaavat puolisoilleen laatia kummatkin sukupuolet.
Itse olen muutamaan otteeseen seurustellut ja joka kerta suhde on päättynyt siihen, että mies on löytänyt jonkun toisen ja lopettanut suhteen siihen. Nyt on jälleen kerran sama tilanne meneillään ja itse päätin etten tällä kertaa anna periksi, aiemmin olen siis lähtenyt saman tien lätkiin. En voi uskoa etteikö tämänlaisesta kriisistä voisi selvitä. Itsestä ainakin tuntuu siltä, ettei ymmärrä ihmisiä enää ollenkaan. Kaikki tuntuvat harrastavan samaa typerää peliä.
Kun on kyseessä kaksi ihmistä, jotka ovat eläneet pitkässä suhteessa ja rakentanut sen aikana paljon kaikkea yhteistä, niin silloin pitäisi yrittää vielä vaikka mitä tapahtuis. Ihmisten pitäisi palata takaisin maan pinnalle ja vähän miettiä, silloin useimmat toteaisivat ettei se sen kummempaa sen toisenkaan kanssa ole muutaman vuoden päästä, mutta että siinä samassa menettää kuitenkin kaiken mitä tähän asti on saanut aikaan nykyisen kanssa. Kyse onkin siitä ystävyyden ja luottamuksen ylläpidosta sekä mukavasta yhteiselosta. Kyllä sitä toista silti rakastaa, vaikka sitä alkuhuumaa ei enää olekaan. Onhan se ihan tieto ettei mikään suhde ole ikuisesti alkuhuuman kaltaista romanssia.
Minä ainakin aion tällä kertaa yrittää vielä, vaikka tällä hetkellä pettymyksen tunne on erittäin suuri ja vaikka tiedän että suhteen korjaamiseen voi mennä aikaakin. Olen ehkä tyhmä, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä.
Kirjoituksesi oli hyvä. Mutta pariin kohtaan haluaisin kommentoida.
Ero ei automaattisesti tarkoita sitä, että isä ei saa enää tavata lapsia ja että isä menettäisi lapsensa eikä näkisi heidän kasvavan. Tai että äiti "jäisi yksin lasten kanssa". Ei enää nykyään. Jos välit exään ovat hyvät ja vaikka lapset "jäisivät" äidille, voivat lapset silti olla paljonkin isänsä kanssa. Minä ja exäni sovimme, että lapset ovat minulla noin 60% ajasta, hänellä loput. Tämäkin on hyvin joustavaa emmekä kumpikaan ole kokeneet, että lapset olisivat poissa elämästämme. Lapset ja heidän tekemisensä ovat meille edelleen hauska yhteinen juttu eivätkä heihin liittyvät muistot mihinkään katoa, kyllä vieläkin naureskelemme niille yhdessä. Mutta pelkkien muistojen takia en halunnut jatkaa toivotonta avioliittoa.
Toinen juttu on se, että eronnut mies ei kelpaisi kellekään. Näin eronneena naisena voin sanoa, että ei pidä paikkaansa =). Erityisesti toinen itsekin eronnut ymmärtää kyllä. Rakkaus ei katso siviilisäätyä.
Kuulostaa kuin kehottaisin sinua eroamaan? En kehota =), mutta näihin kohtiin halusin kommentoida.
Se on mahdottomuus jos toinen on ehdottomasti sitä mieltä,että mennyttä mikä mennyttä.Välillä tunnen itseni hulluksi kun ajattelen,että vieläkin olisin valmis ottamaan toisen takaisin ja jatkamaan yhteiselämää.Minä olen se petetty ja jätetty.Toisella ei ole tahtoa enää yrittää.Ei ole tunteita minua kohtaan.Miksi en osaa päästää irti ja uskoa ,että asiat nyt on näin.
Tuntuu vaan,että on niin väärin hajottaa tämä kaikki tähän asti saavutettu.
Yksin en voi taistella sen puolesta.
Olenkohan läheisriippuvainen vai materialisti.
Eli minulle on käynyt tismalleen samalla lailla. Tahto mieheltä puuttui ja puuttuu edelleen. Ja sitähän se naimisissa oleminen nimenomaan on, tahtoa. Milloin ja mihin lie katosi. Itse nuolen haavojani, irti olen päästänyt. Mikään ei minua niin loukkaa kuin tämä ilmoitusluontoinen asian esittämistapa.
Hyvä, että edes täältä nettipalstalta voi lukea, mitä miehen päässä kenties on liikkunut. Tais olla se kuuluisa kolmaspyörä, joka kallisti vaakakupin.
muuta tuohon voi sanoa, kuin että asiaa kirjoitata. Ja ei nuo perustelusi ole mitenkään sukupuolisidonnaiset. Tiedän monen niin miehen kuin naisenkin käyvän samoja asioita läpi mielessään.
EI minulla ole neuvoja antaa, mutta HYVÄÄ TÄTÄ VUOTTA SINULLE!
Lapset ei aina automaattisesti mene äidille.Me muutimme erilleen asumaan kesällä.Molemmat olemme eläneet vahvasti lasten kautta viimeiset 13v ja päädyimme vuoroasumiseen.Lapset asuvat vuoroviikoin äidillä ja isällä.Naisena minä olisin halunnut lapset ensin vain itselleni ja miehelle viikonlopputapaamiset,mutta lapset ovat myös isälle tärkeitä.Aloitimme ihan kokeiluna,että katsotaan toimiiko..meillä se ainakin toimii,miehen kanssa on ihan hyvät välit,asumme kilometrin päässä toisistamme.Lapset ovat tykänneet.Jos mahdollista kannattaa harkita!
että lapset tykkää,että äiti ja isä asuvat erillään, pakko tietysti tykätä,kun sanotaan mihin nyt mennään. Aika erikoista tämä nykyaika, laitetaan lapset "reppuralliin" äiti ja isä nauttivat sinkkuelämästä.
sellainen asia itsellesi selväksi mitä haluat omalta elämältäsi,jos nyt eroat löydät varmasti uuden ja paremman suhteen ,olet luovuttaja jos jäät masturboimaan vanhaan ja hyytyneeseen avioliittoon myös epätyydyttävä parisuhde heijastuu lapsiin.Muuten analysoitisi avioliiton kiemuroista osui kyl oikeeseen,naisen ja miehen käsitys hyvän avioliiton sisällöstäkin piti kyl paikkansa ,itse olen miehenä ottanut juuri noilla perusteilla eron jota kaikesta julmuudesta huolimatta en ole katunut,,,,mut tärkeintä on tehdä päätös miten haluat elämässäsi jatkaa, päätös tulevasta helpottaa elämääsi. Onnea tulevalle mitä sitten päätätkin...
Hei!
Itse olen eronut kesällä, lastani en ole nähnyt nyt neljään kuukauteen. Ero on mahdollisuus, mutta se on myös iso riski. Sitä toivoo sivistynyttä käytöstä, mutta kaikki on mahdollista. Itselläni käynyt huonoin mahdollinen "tuuri".
Perheessä on aina hyvää ja ikävää. Perheen menettäminen on isompia asia kuin mitä sitä kuvittelee silloin kun perhe vielä on. Itse tekisin toisella tavalla mikäli mahdollista siitä huolimatta, että elämä ei olisi ollut missään mielessä täydellistä.
Yritä perheterapiaa, naiset eivät kyllä useinkaan suostu siihen, mutta ainakin voit yrittää.
Yritä myös omalta osaltasi tuoda suhteeseen sitä, mitä siitä on jäänyt pois, kukkia jne.
Kaiken kaikkiaan kannattaa miettiä vielä tarkasti ennen kuin teet mitään, tulos ei ole taattu.
toivoa,
perheensä jättänyt
suostu perheterapiaan? Eix se oo pikemminkin "naisten heiniä"?
Kuinka moni mies on ekax ehdottanu terapiaa, kuin eroa?
en tiedä onko minun ystäväpiirini kummallinen, mutta oma exäni mukaan lukien kukaan naisista ei ole suostunut perheterapiaan vaikka toisena vaihtoehtona olisi ollut ero. Syynä lienee se, että ko. naisten oma käytös olisi silloin joutunut syynin alle, eikä se olisi välttämättä ollut heitä mairitteleva. Oman kokemuksen ja laajan ystäväpiirin perusteella suurin syy eroihin on naisen raskauden jälkeinen masennus,jota ei hoideta.
Sait siinä pienen raivarin.Etkä pysynyt oikein asiassakaan.
Minä ainakin ymmärrän mitä isä tuossa tarkoittaa eikä tullut mieleenkään suuttua.
Ja ihan tavallinen äiti-ihminen oon,en alistettu enkä nyhverö,en ylijaksava enkä erinomainen.
Kuka tässä nyt muka raivonnot on? Kyseenalaistin ap:n näkökulman - ja esitin, että ehkäpä se muutos olisi paras alkaa itsestä. Katsoa itse peiliin. Typerää rypeä vanhoissa itsekehittelemissään vääryyksissä - eli mm. siinä, että kaikki yövalmomiset lapsista kuuluisivat muka äidille. Tai että äitien olisi pakko jättää uransa ja jäädä kotiin eläteiksi.
Miksi äideillä on äitiysloma? Se EI OLE LOMA-LOMA, vaan nimenomaan vapautus työstä että voi hoitaa lasta MYÖS ÖISIN. On toki kiitettävää että se monissa perheissä jakautuu molemmille, tai että miehelle sopii sellainen paremmin, mutta koitappa itse tehdä vuorotyötä JA hoitaa lasta öisin. Mulla oli ekan lapsen aikaan sellainen työ että olin vain 3 kk "äitiyslomalla" ja siitä eteenpäin tein myös töitä muuallakin kuin kotona. Lapsi oli luonnollisesti mukana, mihin sen olisi laittanut... Miehen työ oli tilapäisesti toisessa maassa joten ei osallistunut lapsen hoitoon kuin satunnaisilla kotivisiiteillä. Lapsi valvotti paljon, erilaisia syitä. Olin jossain välissä jo lähes romu, keskittymishäiriöitä, unihäiriöitä, hermostuneisuutta (lue. raivopäisyyttä;)) mutta onnekseni naapuriimme muutti työtön päivähoitaja josta sainkin kiitettävää apua ajoittain! Jos elämäntilanne ja rahatilanne olisi sallinut olisin mielelläni hoitanut lasta ympärivuorokauden KUNHAN EI OLISI OLLUT TÖITÄ. Siitä syystä ymmärrän stokerin mielipiteen paremmin kuin hyvin. En vain ymmärrä mitä ihmettä hän vielä pohtii pitäisikö erota vai ei. Mies on selvästi onneton. Mutta hänempä on elämänsä.
Missä kohdassa tämä isä on kirjoittanut että yövalvomiset kuuluu vain äidille?Ja missä lukee että naisen on pakko jättää uransa ja jäädä kotiin elätiksi?
En löydä kyseisiä lauseita mistään.
Löytyy vain kohta jossa isä ilmoittaa joutuneensa valvomaan joka yö vaikka teki vuorotyötä.
On se kohtuutonta,ketään äitiä tässä moittimatta.
Edellinen raivoaja vain oletti asioita ja projisoi oman sisäisen vihansa ja frustraationsa tähän älykkääseen ja pohtivaan mieheen. Tämä aloittaja sai kaiken vihan päällensä kun avautui kertomaan tuntemuksensa.
Joskus häpeän olla nainen.
kuumana. Kyl työssäkäyvä puolisokin unta tarvii, siinä kuin äitikin. Hoitoapua pitää pyytää silloin, kun vaikeeta on!
No missäs lukee että joutui valvomaan joka yö? Hän sanoi, että heräämään... se on eri asia...
ja minusta myös äiti tarvitsee joskus kunnon yöunet, sillä kuka haluaa asua
... mutta eikös noin KAIKKI ajattele... siis jos omaavat ajattelun lahjoja? Kun noinkin kykenette keskustelemaan, ehdotan parisuhdeterapiaa. Eikös ammatti-ihmiset ainakin kykene asettamaan jonkinlaisia perusongelmia loogiseen järjestykseen, jotta parin kitkakohdat paljastuvat?
Muutamia naisen mietteitä:
1. Huh. Vaimosi on varmaan kokenut, että haluaa pitää puolensa asiassa kuin asiassa. Omaan ammattiin panostaminen ja eteenpäin pyrkiminen kertovat toki reippaudesta, mutta tarina unihäiriöiden syistä on kyllä kohtuuton...sinua kohtaan.
2. Seksi ei kiinnosta naista, joka on aivan rättiväsynyt. Kun kaatuu illalla työn ja perheen hoitamisen jälkeen sänkyyn, toivoo ainoastaan, että saisi nukkua rauhassa. Oletko kokeillut vanhaa kikkaa : " tiskikoneen tyhjennys on parasta esileikkiä " ?
3. Uskon, että "olenko minä nyt varmasti onnellinen" tai " voisinko olla muualla/toisen kanssa/ onnellisempi"-ajatukset eivät ole hyviä miettiä liikaa. Voi tulla tehtyä jotain, jota katuu loppuelämänsä.
4. Ehdota pokkana vaimollesi, että sopiiko, jos käytät maksullisia naisia, kun kotona ei seksiä saa. Itse ehdotin sitä miehelleni, kun olin iltaisin niin poikki, että pyörryin sänkyyn väsymyksestä ja raivostuin jos minuun koskettiin
edes pikkusormella. Sitä voi ajoittain olla aika kuitti!:D
5. Mitäpä jos jättäisit surkuttelun vähäksi aikaa, ja keskittyisit kaikkeen siihen, mikä teillä ehjässä perheessänne on nyt hyvin ja arvokasta?
Etsi itsellesi jotain kiinnostavaa tekemistä ja opettele uusi harrastus. Älä odota, että vaimosi tai joku muu tarjoilee sinulle elämän iloja hopeatarjottimelta. Kuka sanoikaan, että ihminen itse päättää, mitä hän tuntee.
6. Jos olet sitä mieltä, että "sen, mihin kiinnität huomiosi, on taipumus lisääntyä", olisi
ehkä syytä olla tarkkana siitä, mitä pohdiskelee.
Kaikkien voisi odottaa ajattelevan punnitusti ja harkitsevasti ja kykyhän vain aina jonkin miesetä on puutteellinen tai jopa harkitsematon kun ihminen onkin esillä kokonaisena eli kaikkine ominaisuuksinen fyysisesti ja psyykkisesti. Lähinnä tulee harkinnasta ja "järjestä" mieleen että tätä ei kyetä kuulemaan ja hallitsemaan oikeastaan missään piireissä koska ei ole kykyä. On selkein tapa aina tehdä analyysi siten että se auttaa sitä omaa "koulutettuakin" toimintapaa ajatellen eli EROITTAA toisistan muka järki ja tunteet. Täten luoda vastakkain asettelu ja he jotka opysyvät "järjen" käyttäjinä ovat yleisesti tunnustettuja ja fiksuja yleisesti myös hyväksyttyjä.
He jotka tuovat tai yrittävät tuoda mukaan ihmisen eroittamattoman osan joko elmään tai tilanteisiin eli TUNTEET sekä muut aistit ovat yleisesti ERI porukkaa.
Vastuunotto tilanteissa he ovat hyväksymättömiä koska se on vaativaa ottaa huomioon ihminen kokonaisuutena?!
On olemassa ajattelu, päätös ja suhtautumis tapa asioiden ja elämän perusteiden käsityksistä.
Ihminen: "Järki" , laki , raha, päätös. OIKEA ELÄMÄ.?!
Ihminen: kokonaisuus,TUNTEET:kin, suositukset, ohjeet, toivomukset,neuvottelut, käsittelyt, pompottelut, arvioinnit, leimaus, arvostelu, kriittisyys, säädökset, lääkkeet, laitokset, terapiat, tuomioit, syrjättäminen, vaikea yksilö, kyvytön ym: ym: päätös: huonoihminen VÄÄRÄ ELÄMÄ.
Yhteiskunta ja me yhteiskuntana toimimme ja tuemme elämän "helppouden" käsitettä ja siksi lailla säädämme itsellemme muka "järjen" ihmisen kokonaisuudeksi ja siksi syntyy paljon TUOMITTAVA kanssa eläjien joukko.
Kuitenkin jokaiselta "järjen" lain ja rahan käyttäjiltä pelkkänä mittarina ihmiskäsityksestä, tulee tarve tuoda itsensä kohdattavaksi ja miettiää tulinko oikeasti arvostetuksi ihmisenä vaiko toiminko oikein kun ajattelin "järjellä"?
Mielestäni siinä olisi järkeä kun myöntäisi että elämä ja tuntemukset ovat elämän perusta ja ilman niitä ei ole järjen hiventäkään siinä miten toimimme ihmisiä ja kanssa kulkijoita kohtaan eli käyttäydymme.
Myös "lain " käyttö perusteena "nyky järjelle" on itseämme vastaan ja toimi vain järjestelmän ja koneiston tukemiseksi ei ihmisten kokonais olemuksen ja ainutkertaisuuden puolesta.
No muutoshan on tullut tähänkin? Tilalle on astunut raha ja se lukee lain sen "järjenkin" edestä. Että se siitä ihmisarvosta keskuudestamme ja yhteiskunnassamme.
nm: Demokratiaa kaipaava arvottamisiin. Milloin "enemmistön" ääni ratkaisisi arvoissa?
Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille. En tavallaan odottanut hirveästi neuvoja, mutta kaikki olen kyllä lukenut mielenkiinnolla. Ehkä avioero on kuitenkin niin peruuttamaton toimenpide, että siihen tulisi päätyä vasta kun on täysin varma siitä että se on oikea ratkaisu. Terapiaan suhtaudun aika skeptisesti, koska omasta mielestäni pystymme kyllä aika järkevästi keskustelemaan asioista keskenämme (ja aika hyvää asiantuntija-apua näyttää olevan täälläkin tarjolla ;) ). Il Mondolle iso kiitos. Olen kanssasi itse nyt aika samoilla linjoilla. Omat ajatukset ovat alkaneet pyöriä liiaksi oman surkeuden ympärillä, eivätkä arjen pienet ilon aiheet varmasti tuntuisi enää pieniltä, jos ne menettäisi. Olet oikeassa myös siinä, ettei pitäisi odottaa että ”vaimosi tai joku muu tarjoilee sinulle elämän iloja hopeatarjottimelta”. Vaimoni taisi myös joskus ehdottaa tuota maksullista seksiä, mutta ajatus ei kuitenkaan houkuttele. Enemmän sitä kaipaa kuitenkin rakkautta, läheisyyttä ja seksiä niiden luonnollisena osana.
Luulisin, ettei asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista ja punnitsemista olisi pahitteeksi harjoittaa myös ns. onnellisissa avioliitoissa – ennaltaehkäisevästi.
että niitä negatiivisia asioita (esim. vaimo vaati heräämään kun lapsi oli pieni...jne) kannetaan mukana ja märehditään vuosikausia???
Itse eronneena ja miehen kertoessa eron syitä luetteli mm. "kun huusit AINA auttamaan kahvipöydän laitossa kun oli vieraita". Räjähdin nauruun ettei voi olla totta! :) Minusta se oli huvittavinta mitä olin kuullut pitkään aikaan.
Uskon että monesti pienetkin asiat ärsyttää... Mutta! ISO MUTTA! Eikö niitä voi puhua halki, kertoa mikä painaa ja miltä tuntuu??? Antaa anteeksi ja unohtaa???
Sillä jokaisessa suhteessa löytyy niitä pikku ja vähän isompiakin juttuja mitä toinen on sanonut tai tehnyt vuosia sitten (tarkoittamattaan ja tajuamatta miten paljon ne voi toista loukata), juttuja joita märehtimään jäädessään voi myrkyttää oman mielensä ja tehdä itsensä onnettomaksi.
Mitä tulee seksiin, vaikeita ja herkkiä asioita. Kerro rehellisesti puolsollesi miltä sinusta tuntuu. Ehkei hän ole osannut asettautua sinun asemaasi(mikä ei tarkoita sitä että hän olisi tahallaan ilkeä ja haluaisi loukata sinua)
Mene lähelle, halaa, pidä hyvänä, koskettele... Koita kuukausi tai kaksi vaikka hän ei alkuun huomaisi (huomioisi) uskon että tilanne on toinen kahden kuukauden päästä.
Pidä huolta itsestäsi ja perheestäsi ja PUHU hyvä mies! Puhu tunteistasi älä epämääräisesti viittaa eroon. Kerro mikä painaa.. Hyvät ihmiset älkää puhumattomuuttanne hukatko tärkeintä asiaa elämässänne.
Voi että "olette oikeassa". On kaksi tapaa oppia ja ymmärtää ja tulla ymmäretyksi no ainakin kuulla ja tulla kuulluksi, no tulla huomioiduksi ja huomioida ymym.
Toinen on; kertoa eli puhua miltä tuntuu kun ilmaiset oman tuntemuksesi noin ja käyttäydyt noin.
Toinen tapa on ajatella ja pohtia ja mietiskellä sekä ottaa selvää ja huomioida ja täten kehittyä jonka jälkeen oikeasti ottaa vastuun omast käytöksestään ja reagoi ja käyttäytyy siten että tulee huomioiduksi ja ymmärretyksi toimintatapojensa sekä asenteensa saattelemana.
Toinen on suorempi eli kulmikkaampi ja "tavallaan" rukkas versio. Toinen taas vastuutaottavampi itsestään ja täten voisi ehkä sanoa fiksumpi ja "sivistynyt"tapa. No sitähän tässä voisi hakea koska on erittäinkin hyvin koulutettuja ja ammattitaitoisia yleissivistyksen omaavia yksilöitä parisuhteiessa vai onko?
siis: olen samaa mieltä että puhukaa heti miltä tuntuu ja se koukkaantumisen ja pahan olon tunne tulisi täten toisen "silmille" heti ja siksi aiheuttaisi mitä aiheuttaisi mutta olisi heti "käsissä" ja kuuluisi elämään joten ei jäisi hautomoon ja pantatuksi "myöhempää jaksoa varten.
Se nyt vain on totta että sitä mitä nalkutukseksi kutsutaan on juuri sitä perin pirullista sanoilla, vihjeillä, ym toiminta tavoilla piikiittämistä ja yleensä johtuu vain oman asenteen kehittymättömyydestä ja suhtautumis puutteesta ja jännittämisestä ja pelostakin sekä myös uuden tilanteen aiheuttamasta stressistä hyvin monesta ja aivan luonnolisesta tuntemuksesta. Nainen yleensä sen "purkaa" heti ja eräällä tavalla puhuukin. Keinot vain ovat syyllistävä uhittelu, vihjaileva piruilu, entisten asioiden kaivelu, omien tekemisten suurentelu ja yhdistäminen,toimnta listan päivittäminen, ym ym mutta ei itse asia.
Yleensä mies suhteessa on erikoisen "puhumaton" siksi että naista hän arvoistaisi ja tahtoisi kunnioittaa sekä auttaa ja täten myös rakastaa ja välitää. Mutta vaimo tunkeutuu miehen tunteisin, ajatuksiin ym elämään sellaisella "höyryllä" että mies saa käsityksen että hän ei itse voi, saa ym ajatella tai tuntea mitään itse vaan vaimo päätää sekä ajattelee sekä tuntee ,aistii ,maistaa , kokee, päätää ym miehenpuolesta.
No , mitäpä tuota enää puhumaan koska nainen /vaimo on puhunutkin kaiken miehen puolesta joten hiljaista on siihen asti kunnes mies päätää puhua itsekkin ja omalla tavallaan.
Kysyä sopii niinkuin edelläkin että miksi ei voi puhua?? Nainenkin puhuisi omasta puolestaan ja oppisi kuuntelemaan ja kuulisi sen minkä kuulee eikä muuttaisi sitä tahtomakseen "kuulluksi".
Perusteena on että mies ja kumppani ei ole arvon naiset teidän omaisuutta vaan kumppani joka tahtoisi jakaa mutta omistaa itsensä edes.
Että voisi ottaa syliin , että voisi , aidosti näyttää tunteensa, että ottaa vastuuta ja osalistua omaaloitteisesti, huomioida , tuoda ulos naisen /vaimon nähtävksi ja koettavaksi ja jaettavaksi sen minkä itse oikeasti tuntee ja miten kokee sinut haluamanaan aikana. Lisäksi voisit itse tulla esille omana itsenäsi arvoisa nainen /vaimo kun jättäisit yrityksen elää miehen pään kautta omaa pelkoasi ja hätääsi kyvystäsi olla nainen ja itsenäistyä.
Eli on kaksi tapaa ja molemmilla voi saada aikaan hyvää kehitystä itselleen jonka tässä tulisi oppia.
Aina ei auta puhuminen. Eikä aina kaikesta puhuta. Jos joku asia minua häiritsee, miksi olisin heti narisemassa puolisolleni, kun asia saattaa olla pieni ja minä nyt vain herkkänahkaisuuttani koen sen ikävänä.... ei aina voi kaikesta narista. Se on narisemista vaikka kuinka siivosti ottaisi puheeksi. Pitää opetella hyväksymään toisessa omituisuudet ja ristiriidat, eikä alkaa märehtimään. Siinä vain käy niin, että vaikkei asioita märehtisi, ne jäävät alitajuntaan ja kun pitkällä välillä paljon asioita kasaantuu se räjähtää käsiin. Ihminen ikään kuin ymmärtää, että tämä suhde ei toimi vaikka haluaisi. Ehkä sen ymmärtää 10 tai 20 vuotta "liian myöhään" eli kun on jo lapsia jne, mutta parempi ymmärtää liian myöhään kuin elää onnettomana loppuelämänsä. Pahimmassa tapauksessa kumpikin on onneton, lapset myös, mutta asioita ei jostaan helkutin periaatteensyystä selvitetä. Miksei asioissa voi nähdä positiivisia puolia sen sijaan, että aina kaikkia muutoksia pidetään huonoina.
sitä että jos jokin asia on niin kipeä että siitä pitää vuosia kerätä katkeruutta sisälleen niin miksei puhu ja selvitä asiaa heti,luulen kyllä että jokainen itsessään sen tunnistaa että nyt sattu sen verran lujaa että voisi avata suutaan... En tarkottanut että joka asiasta pitää alkaa "nalkuttaa ja narisee" :)
Vaikka niin tuo kirjoitukseni tunnuttiin täällä ottavan.
Mitä tulee siihen että naiset nalkuttaa ja luulee tietävänsä mitä miehet ajattelee, niinkuin joku tuossa aikaisemmin sanoi.
Kai naiset sitten luulee kun toinen ei kerran kerro. Ajatuksen lukija pitäisi olla muttei kuitenkaan saisi kuvitella tietävänsä mitä toinen ajattelee vaikkei se kerro, silti pilaat toisen elämän kun olet julma, nalkuttava ja ilkeä akka vaikket sitä itse ehkä tiedäkkään...:)
Minun pointtini oli se että "turhia" ongelmia kasautuu pikkuasioista. Mutta tämä nyt vain oli minun mielipiteeni...Ja huono sellainen näköjään.
Oma mielipide ei aina ole huono, jos sen on itselleen perustellut. Ei sun mielipiteessä mitään vikaa ollut. Siis mun mielestä.
Mun pointti taas oli että jos joku asia näivertää mieltä, niin etukäteen ei osaa sanoa unohtuuko se hetken päästä vai näivertääkö mieltä vielä vuosienkin päästä. Siksi sen puheeksi-ottaminen onkin vaikeaa. Ehkä asia meneekin pian pois mielestä, ehkä olen nyt vain huonolla tuulella tms. Tää pätee niin naisiin kuin miehiin. Naiset etenkin tuntuvat möläyttävän kiukkujaan herkemmin ulkos, ja joskus aiheettoman kärkkäästi. Sitten perästä päin kadutaan jne. Joskus sellainen räjähdys saattaa silti jättää miehen sieluun haavan, joka ei umpeudu vaikka nainen kuinka katuisi ja pahoittelisi.
Sukupuolilla ei kuitenkaan ole merkitystä. Vain sillä miten lähimmäisiään kohtelee. Elämästä ei voi tehdä latteaa, mielipiteetöntä ja flegmaattista. Tulta ja tappuraa tarvitaan myös. Riidoilta ei koskaan voi kokonaan välttyä, ei myöskään riitojen aiheuttamilta vammoilta. Kyky suhtautua mielipide-eroihin on joskus hukassa, samoin riitojen sovittelu takkuaa. Ihminen on viime kädessä vain ihminen, vaikka kuinka yrittäisi järkeillä itseään pyhimykseksi.
Se on tää elämä nääs :)
teki sitä samaa että valitti hänen olleen vaan minulle kahvinkeittokone kun meillä oli vieraita. Naurettavaa. Miksi keitti kahvia jos ei halunnut. itse on sanonut etten osaa edes keittää kunnon kahvia. pakslakjfaödj
Olenko kävellyt unissani tietokoneen ääreen ja kirjoittanut elämäni tänne???
Tuohan oli minun suhteeni...
hejjj.. olen naisena pohtinut lähes samoja asioita vuosia. hienoa nähdä että on tunteita arvostavia miehiä olemassa. itse olen elännyt lasten vuoksi fyysisesti ja henkisesti eriparia olevan miehen kanssa. toivottavasti en ole katkera sitten kiikkustuolissa. eroa olen kyllä vakavasti miettinyt jo pitkään mutta miksi lähteä lasten kans ku kaikki pitäis olla hyvin vaikka ei olekaan. yksin lasten kans arjen pyöritys ilman tukijoukkoja tulis olemaan liian raskasta. tiedän että elämästäni on puuttunut läheinen ihminen joka ei voi vastata tarpeiisiini enkä minäkään ilmeisesti vastaa hänen tarpeisiin kun mies on ollut niin passiviinen vuosia. olen yrittänyt ymmärtää jospa se on ohimenevää mutta vuosien jälkeen se on jäänyt päälle. hyvää kevättä ... kaikesta huolimatta... aurinko paistaa =)