Sen jälkeen elämä on risaista ja vaikeaa,taakse jäänyt elämä kummittelee,ehkei sitä myönnetä edes itselle,mutta se koetaan suureksi epäonnistumiseksi sekä jättäjällä,että jätetyllä on se sama kirous läpi tulevaisuuden,siis,jos liitosta on lapsia.Lapsien kautta säilyy side entiseen sukuun ja puolisoon,tai näin pitäisi,mutta useinhan se on se puoli asioissa joka ei toimi alkuunkaan.
Uusioperheissä elämä ei tule olemaan helppoa,helpompaa niissä tapauksissa joissa äiti ja isä tulevat hyvin toimeen keskenään ja samoin uusien kumppaneiden kanssa.
Tuttavaperheissä yksikään avioero ja sen jälkeinen elämä ei ole edelleenkään asettunut,vaan se on riitaa,sovittelua ja väsymistä aivan uudenlaisten ongelmien parissa.Moni heistä onkin ihmetellyt entisten ongelmien olleen pieniä uusiin ongelmiin verratessa.
Miettikää tarkkaan avioeroa harkitsevat.
Uusioperheissä elämä ei tule olemaan helppoa,helpompaa niissä tapauksissa joissa äiti ja isä tulevat hyvin toimeen keskenään ja samoin uusien kumppaneiden kanssa.
Tuttavaperheissä yksikään avioero ja sen jälkeinen elämä ei ole edelleenkään asettunut,vaan se on riitaa,sovittelua ja väsymistä aivan uudenlaisten ongelmien parissa.Moni heistä onkin ihmetellyt entisten ongelmien olleen pieniä uusiin ongelmiin verratessa.
Miettikää tarkkaan avioeroa harkitsevat.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Meillä olivat lapset jo aikuisia eron tultua, joten siinä mielessä oli helpompaa. Taitaa tosiaan olla niin, että kun lähtee sutta pakoon niin tulee karhu vastaan.
Pikkukinat vaihtui uudessa suhteessa perhehelvetiksi.Molempien lapset vaativat omien vanhempiensa huomiota rasittavuuteen saakka,mutta arvatkaapa mikä suhtautuminen heillä on uusiin perheenjäseniin,en ole paha äitipuoli,mutta lapset iskostavat senkin kohta päähäni ja alan oikeasti tuntemaan itseni sellaiseksi.
Ennen kinattiin lasten isän kanssa kaksistaan,lapset olivat tyytyväisiä elämään,nyt lapset aiheuttavat tahallaan närää meidän aikuisten välille,kantelevat kaiken omalle isälle,ja sen tietää,mikä paheksuva kysymystulva alkaa niistä kanteluista.
Olen puhunut lasten kanssa asiasta,kuinka tilanne kuulostaa kerrottuna paljon vakavammalta mitä se oikeasti niissä tilanteissa on,selvästi lapset eivät ole antaneet avioeroa anteeksi,ei tätä uutta suhdetta myöskään.
Ajattelen joskus sitä,teimmekö entisen mieheni kanssa väärin lapsia kohtaan kun erosimme,en haluaisi vertailla entistä ja nykyistä elämää,mutta kumpa joskus olisi rauha maassa tässä perheyhteisössä.
Olen itse kokenut vanhempieni avioeron ollessani viela alaasteikainen, nyt siita on jo aikaa kymmenisen vuotta. Ero oli riitainen, siihen vedettiin lapsetkin mukaan, ja eroa suunniteltiin niin monta vuotta etta eron hetkella se oli pelkka helpotus lapsillekin. Itse olin vanhin lapsista, ja luultavasti ainoa joka eron kasitti ja siita karsi. Luoja niita oisia itkuja kun kuuntelin vanhempien riitaa ja kuvittelin etta jos en makaa valveilla ja kuuntele, tapahtuu jotain pahaa. Voi sita lapsen ajatusmaailmaa...
Muutama vuosi eron jalkeen aitimme loysi uuden miehen, enka ikina tullut toimeen hanen kanssaan. En vielakaan tieda miksi. En voinut sietaa hanen puhettaan, kaytostaan, en yksinkertaisesti mitaan. Han yritti ehka liikaa ottaa kuriakin, koska pienikin komento minun suuntaan ja murkkuna kavin melkeinpa silmille takaisinpain. Aitini oli meidan valissa eika tiennyt mita tehda, kun molemmat kantelivat toisesta takanapain. Tyhmaa sinansa mieheltakin, etta valitti aidilleni minun tekemisistani, ihan kuin aitini olisi niista vastuussa. Enka siis ollut mikaan paha lapsi, en ryypannyt tms, mutta normaali murrosikainen. Myohemmin myos monta vuotta nuorempi siskoni kaantyi miesta vastaan, luultavasti otti mallia siskostaan.
En kuitenkaan sanoisi etta olisi parempi jos eroa ei olisi tullut. Eron jalkeen seurasi muut ongelmat, mutta uskon silti olevani miljoona kertaa onnellisempi nyt kuin ennen eroa. Samaa uskon aidistani. Edelleen, kymmenen vuoden jalkeen, vanhempani riitelevat valilla puhelimessa, eivatka ole olleet valeissa eron jalkeen, vaikka ehka lapsien vuoksi yritettiin pitaa edes puhevalit paalla.
Tama nyt on nuoren suusta sanottua, mutta olen sen tavallaan itsekin kokenut, vaikkakin lapsen silmin. Ei siihen kuihtuvaan avioliittoonkaan kannata jaada, se raastaa lopulta loppuun kuitenkin. Selvaa on sekin, ettei elama kukkakedoksi senkaan jalkeen muutu, mutta valilla on vain tehtava ratkaisuja, vaikka molemmista niista loytyisikin jotain pahaakin.
Se olisi hyva kuitenkin vanhempien muistaa, ettei ota lapsia mukaan erosotkuun. Selvaa on etta lapset siina ovat mukana, mutta etta heille ei kuitenkaan selvitettaisi jokaista riitaa ja pahan olon tunnetta. Mina olin aitini tukikeppi, jonka puoleen kaantya kun tuntui pahalta. Myohemminkin vanhimpana lapsena olin se, jolle isa nalkutti aidista ja aiti nalkutti isasta, ja olin valissa se joka repi hiuksia ja yritti miellyttaa molempia. Mietin sita vielakin valilla, uskon etta se vaikutti minuun hyvin paljon.
Tassa nyt vain jotain mietteita... Voimia kaikille
Kun ei ole kahta samanlaista ihmistäkään.Kokemuksia löyttyy laidasta laitaan.Ja aivan varmasti myös hyvin onnellisesti jatkuneita suhteita uusioperheissä,joissa vanhat kumppanit ovat peräti parhaita ystäviä uusien kanssa.
Elämässä tulee väistämättä vaikeuksia eteen,tehdään sitten niin tai näin.
Toisaalta jos ero sitten tulee se tulee.
Ehkä ero ensimmäisestä avioliitosta merkitsee monelle myös sen kaltaista kulissien romahtamista, että sen jälkeen ei maailma niin heilu vaikka ongelmista puhutaan ääneenkin. Ennen eroa kun on voinut olla elämä paskaa vuosikaudet, mutta siitä ei puhuta... eikä ehkä edes itselle tunnusteta.
Kun pitkä avioliittoni kaikista elvytysmenetelmistä huolimatta päättyi kyyneliin ja riitoihin, niin olihan se mulle varmaan vaikein asia mitä elämässä siihen mennessä oli vastaan tullut; ainakin yksi vaikeimmista. Kipu ja tuska vaati työstämistä ja läpi suremista, ja vaikeudet varmasti näkyivät ulospäin. Mikään ei ollut helppoa.
Kuitenkin ero oli myös käsittämätön helpotus. Epäonnistumisen tunteet, suru, viha ja katkeruus velloivat, mutta samalla tuli mahdollisemmaksi hengittää.
Erosta nyt kaksi vuotta. Jouluna taas nousi kaikenlaista muistoa mieleen, kenelläpä ei. Eletty elämä on omani, jokainen vuosi siitä. Silti olen nyt onnellisempi kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen... ja elämä on niin paljon helpompaa kuin aviossa ollessani, että sitä on suorastaan vaikea ymmärtää miksi en eronnut jo viisi vuotta aiemmin.
Minä en toivu siitä koskaan.Joulut ja perhejuhlat ovat kamalia.Suku hyljeksii eivät pidä yhteyttä minuun,vaikeeta minunkaan ottaa yhteyttä heihin.
Arki kuluu jokapäiväisissä toiminnoissa,työssä sun muussa,mutta lomat ovat koettelemus ja silloin kiinnitän huomiota perheisiin jotka liikuvat lomalla yhdessä.Vähän kerrassa lapsien kanssakin kuilu kasvanut.Äitiinsä ottavat herkemmin yhteyttä kuin minuun.Kaipaan sitä naista vielä en osaa mieltyä muihin naisiin.
kun voisit puhua omasta kokemuksesta.
jokin pointti,mutta kyllä niitä asioita on käyty läpi ennen eropäätöstä jo liiankin useaan kertaan.
ja useesti vielä enste muutetaan erilleen asumaan jolloinka saa hieman esimakua että ollaanko oikeaan suuntaan menossa..
sitäpaitti huonossa suhteessa se elämä on risaista ja vaikeaa myös..
ja vastapainoksi,tiedän sellaisiakin pariskuntia joittenka olis tosiaan pitänyt erota jo vuosia sitten..
aikas harva liian helpolla luovuttaa ja jotkut joutuu luovuttamaan ihan pakostakin...sillai.
Jotka ottavat turpaansa seurusteluaikana,tai huomaavat jo silloin miehen alkoholismiin taipuvaisen pullorakkauden.
Monessa tutussa tapauksessa nainen kyllä tiedostaa sen hetkisen tilanteen,mutta eikös mitä,yhteen mennään ja pari lasta väsätään.
Sitten nainen ihmettelee elämää johon on päänsä työntänyt,vaikein lapsi onkin silloin tokkurainen ja ehkä pahapäinen mies.
Miksi nainen on niin tyhmä,kun kuka muu tahansa voi päätellä tulevaisuuden siinä parisuhteessa,silti lähtee "kokeilemaan onneaan",todennäköisesti uskoen,että kykenee saamaan miehessä muutoksen aikaiseksi.
Monet luovuttavat liian helposti,ja toisaalta liian heppoisin perustein perustellaan perheitä jo alkujaan.
sanoisin kokemuksesta, että erosin noin 14 v sitten, niin menee keskimäärin 2 vuotta että kaikki asiat rullaa ja sittenkään ne ei unohdu, mutta silloin mielestäni tein oikein erotessani, emme sopineet yhteen ja nyt olen naimisissa, minulla lapsia ja ongelmat ovat erillaisia erillaisen ihmisen kanssa, mutta niitä "ongelmia" on joka suhteessa, mutta niiden luonne muuttuu johtuen ,siitä millainen partneri on kyseessä, sillä me kaikki olemme erillaisia, toinen sietää toista asiaa ja toinen toista, taas ärsytyskynnys on toisilla herkempi, sekä asioiden ilmaisutavat. Itse olen henkisesti kasvanut ja kypsynyt nimenomaan tämän liiton aikana, mutta vielä peiliinkatsomisen paikkoja on myös mieheni puolella, aina ei voi olla oikeassa, mutta ex- mieheni on vielä minun "kaveri" vaikkemme soittele tai tapaa, olemme antaneet toistemme elää elämäämme eron jälkeen. Se että eroanko vielä joskus, kuka sen tietää, olen niin täynnä taas, mutta pitkäyhdessäolonside mieheeni antaa kestävyyttä suhteeseen. Että näin...
Ainoa suuri rakkaus meni ekassa erossa.Se teki kipeää ja niitä aikoja muistelen vieläkin,lapset on muistutuksena siitä.Huonot asiat ovat unohtuneet,mieleen tulee yhä parhaat.
Minä tulen hyvin toimeen exäni kanssa, avioliitossa olimme ja kaksi lasta syntyi. Isä haluaa nähdä lapsiaan usein ja kyllä se minulle sopii, koska isä on lapsille tärkeä. Vikahan oli minun ja ex-mieheni suhteessa, en anna sen vaikuttaa lasten ja isän väleihin. Olemme ystäviä erottuamme, parisuhteessa emme toimineet muualla kun makuuhuoneessa. Valitettavasti.
Nykyään puhumme oikeastaan kaikesta ja olemme työntäneet ikävät muistot menneestä taakse. Anteeksianto oli kova sana eron jälkeen, mutta kun tietää että emme aiheuttaneet kuin pahaa mieltä toisillemme lopussaan, anteeksi antaminen oli helppoa. Ei ole kaikille, mutta minä en tiedä miksi en jaksa murehtia menneitä. Enkö opi virheistäni kun en murehdi ja ryve itsesäälissä, kun olen saanut asiani niin huonolle tolalle että piti erota.
Olkoon miten on, nyt on kaikki hyvin. Ehkä minua helpotti sekin, että vuosien pettymyksien ja epäonnistumisten jälkeen löysin elämäni rakkauden, joka hyväksyy minut kaikkine päivineen, samoin lapseni ja exäni. Haluan yrittää uudelleen ja mennä naimisiin vielä toisen kerran. Usko rakkauteen ei ole kuollut, päinvastoin. Vastoinkäymisten jälkeen vasta tunnistaa todellisen rakkauden ja osaa arvostaa sitä. Tai ehkä en vaan osaa suojella itseäni pettymyksiltä. ;)
Voimia ja jaksamista teille ja meille kaikille tilanteistamme riippumatta. Yleensä niille jotka elämässään kokevat paljon vastoinkäymisiä, on varattuna jossain vaiheessa elämää sitten niin paljon onnea ja kaikkea hyvää, että saa ihmetellä mitä on tehnyt niin paljon ansaitakseen. Minä mietin nyt sitä. :)