Edellinen ketju näyttää koskevan pitkää seurustelua ennen lastentekoa... tämä sopinee hyvin siihen jatkoksi.
Mikä siinä on että tässä vähitellen kun vanhenee, (enkä ole edes keski-ikäinen vielä) alkaa näyttää siltä että kaikilla on hirveä kiire naimisiin, kämpän ostoon ja lastentekoon. Suhdetta on elelty pari, ehkä kolme vuotta ja jo ollaan menossa naimisiin ja kovasti monessa tapauksessa tekemässä lapsia heti perään, parhaimmilla vielä kämpän osto samaan syssyyn. Just ehkä ollaan keritty valmistumaan koulusta, varsinkin jos on ammattikoulua enemmän opiskeltu, tosin vähemmän aikaa opiskelleille tuntuu tämäkin tulevan vain aikaisemmin.
Olen itsekäs, myönnän sen ja melkein ylpeä siitä, se kun ei ainakaan muotia ole. Mutta se suurin pointti: Ajatteleeko kukaan enää itseään? Juuri saat valmistuttua, maksat ittesi kipeäksi häistä, teet hirveän velan kämppää varten ja heti olet lapsia hankkimassa, varaamatta yhtään aikaa itsellesi... Monet sanovat että sitten kun lapset on isoja on aikaa ittelle, hah. Kun alat lapsia tekemään, seuraavat kymmenen vuotta vähintään ovat omat tarpeesi toissijaisia, ainakin näin sanoo perhe-idylli. Jos teet voimakkaasti uraa etkä ehdi olemaan jatkuvasti perheen parissa, olet huono vanhempi. Eikö se ura kannattaisi luoda ennen perhettä? Ja ottaa vähän aikaa ittelle, jos vaikka sattuu olemaan työtä ja vähän rahaa, tehdä mitä huvittaa kun vielä on aikaa, ei se lasten teko siittä kolmesta-neljästä vuodesta miksikään muutu.
Kaikkein eniten ihmetyttää ja jopa raivostuttaa kun tosi nuoret perheet itkevät että "ei oo rahaa yhtään, lapsetkin jo siittä kärsii kun alkaa olla pula ihan kaikesta", kun on tehty lapsia jo ammattikouluaikana... siinä hyvä kasvualusta ongelmaperheelle. Eikö olisi voinut harkita toisenkin kerran että tehtäiskö niitä lapsia vasta sitte kun on jonkinmoiset edellytykset antaa niille ihmisarvoinen elämä.
Tiedän, haukkukaa vain itsekkääksi materialistiksi, sitä olen ja ateisti vielä päälle. Kateellinenkin saatan olla, mutta olisin voinut lapsia tehdä jo aikoja sitten, em. syystä ei paljon kiinnosta. Nykymaailma on julma ja itsekäs on oltava jos pärjätä meinaa, hyväksikäyttäjiä riittää. Millaisena itseäni pidän, ehkä pessimistinen realisti olisi se oikea nimi.
Onko kukaan pätkääkään samaa mieltä, vai olenko yksin ajatuksineni. Etenkin te, jotka olette pariskuntana päättäneet että odotellaan nyt vielä, onko teitä olemassakaan, ilmoittautukaa toki
Ja hyvää päivänjatkoa
Mikä siinä on että tässä vähitellen kun vanhenee, (enkä ole edes keski-ikäinen vielä) alkaa näyttää siltä että kaikilla on hirveä kiire naimisiin, kämpän ostoon ja lastentekoon. Suhdetta on elelty pari, ehkä kolme vuotta ja jo ollaan menossa naimisiin ja kovasti monessa tapauksessa tekemässä lapsia heti perään, parhaimmilla vielä kämpän osto samaan syssyyn. Just ehkä ollaan keritty valmistumaan koulusta, varsinkin jos on ammattikoulua enemmän opiskeltu, tosin vähemmän aikaa opiskelleille tuntuu tämäkin tulevan vain aikaisemmin.
Olen itsekäs, myönnän sen ja melkein ylpeä siitä, se kun ei ainakaan muotia ole. Mutta se suurin pointti: Ajatteleeko kukaan enää itseään? Juuri saat valmistuttua, maksat ittesi kipeäksi häistä, teet hirveän velan kämppää varten ja heti olet lapsia hankkimassa, varaamatta yhtään aikaa itsellesi... Monet sanovat että sitten kun lapset on isoja on aikaa ittelle, hah. Kun alat lapsia tekemään, seuraavat kymmenen vuotta vähintään ovat omat tarpeesi toissijaisia, ainakin näin sanoo perhe-idylli. Jos teet voimakkaasti uraa etkä ehdi olemaan jatkuvasti perheen parissa, olet huono vanhempi. Eikö se ura kannattaisi luoda ennen perhettä? Ja ottaa vähän aikaa ittelle, jos vaikka sattuu olemaan työtä ja vähän rahaa, tehdä mitä huvittaa kun vielä on aikaa, ei se lasten teko siittä kolmesta-neljästä vuodesta miksikään muutu.
Kaikkein eniten ihmetyttää ja jopa raivostuttaa kun tosi nuoret perheet itkevät että "ei oo rahaa yhtään, lapsetkin jo siittä kärsii kun alkaa olla pula ihan kaikesta", kun on tehty lapsia jo ammattikouluaikana... siinä hyvä kasvualusta ongelmaperheelle. Eikö olisi voinut harkita toisenkin kerran että tehtäiskö niitä lapsia vasta sitte kun on jonkinmoiset edellytykset antaa niille ihmisarvoinen elämä.
Tiedän, haukkukaa vain itsekkääksi materialistiksi, sitä olen ja ateisti vielä päälle. Kateellinenkin saatan olla, mutta olisin voinut lapsia tehdä jo aikoja sitten, em. syystä ei paljon kiinnosta. Nykymaailma on julma ja itsekäs on oltava jos pärjätä meinaa, hyväksikäyttäjiä riittää. Millaisena itseäni pidän, ehkä pessimistinen realisti olisi se oikea nimi.
Onko kukaan pätkääkään samaa mieltä, vai olenko yksin ajatuksineni. Etenkin te, jotka olette pariskuntana päättäneet että odotellaan nyt vielä, onko teitä olemassakaan, ilmoittautukaa toki
Ja hyvää päivänjatkoa
Vastaukset 37
Vanhimmat
Tämä siis jatkona yhteen kappaleeseen, jäi pois epähuomiossa.
...siittä kolmesta-neljästä vuodesta miksikään muutu. Ja kun ajattelet että onhan sitä sitten vanhana aikaa, muista se että oletko enää sillon ~50v hengissä kun lapset alkavat kotoa lähteä, ja ennenkaikkea _mitä jaksat enää silloin_. Kerran vain sitä eletään, eikö siittä nyt kannattaisi hetken olla itsekäs ettei tartte kiikkustuolissa katua "olis sitä kiva ollu joskus kilpaakin ajaa, ei vaan koskaan ollu aikaa, rahaa tai tilaisuutta"
Elämän voi elää ja jakaa monella tavalla ja kaikilla vaihtoehdolla on kiistattomat hyvät ja huonot puolensa. Minusta sun argumentit on ihan todellisia ja olet oman polkusi hvyin perustellut. Sama sopisi varmaan monelle muillekin mutta tuskin kaikille.
Meitä on kuitenkin aika kirjava joukko. Jotkut tekevät näitä päätöksiä järjellä ja toiset tunteella. Jotkut onnistuvat ohjailemaan elämää haluamaansa suuntaan, toisia elämä vie milloin minnekin. Joillain on erittäin hyvä tuuri, toisten elämä vaikeutuu epäonnisten sattumien johdosta. Joillain on rahahuolia läpi elämän, toisille rahaa on jostain syystä kertynyt niin ettei siitä tarvitse huolehtia. Jotkut ovat sinisilmäisiä, toiset eivät luota mihinkään. Jotkut ottavat mielellään riskejä toiset ovat varovaisia hautaan asti.
Sinulla on ihan hyviä perusteluita ura ennen perhettä ajattelulle. Mutta olet varmaan itsekin pohtinut tämän ajattelumallin haittapuolia ja riskejä. Ne vaan taitavat olla sinun vaakakupeissa vähempiarvoisia. Itse olen valinnut toisin kuin sinä ja olen melko nuorena sitoutunut ja saanut lapsia. Olet oikeassa että siinä tilanteessa 10v voi omat tarpeet olla toissijaisia. Jotain hyvää siinä on kuitenkin pakko olla kun mekin olemme tieten tahtoen pidentäneet 10v periodia hankkimalla vielä lisää lapsia.
T____
Hehe, aivan alkoi hymyilyttämään... mun tarinani: seurustetu vuosi = mentiin kihloihin (otiin kyllä tunnettu jokunen vuosi ennenkun seurustelu alkoi)
9kk kihlajaisista = valmistuin ammattikorkeakoulusta (toinen ammatti minulle)
vuosi kihlajaisita = mentiin naimisiin (hmm.. ei tehty konkurssia kun molempien vanhemmat avustivat häissä rahallisest)
2 kk häistä = otettiin asuntolaina ja ostettiin tupa
4 kk häistä = esikoinen syntyi
ja nyt... OLEN ONNELLINEN 27 vuotias naimisissa oleva 5kk tytön äiti.
Eli kukin tyylillään, minä kyllä opiskeluaikanani elin aikamoista elämään ja reissasin ja ryyppäsin, biletin ja shoppailin (että sitäkin on kokeiltu) ai niin ja harrastin jopa niitä nk irtosuhteitakin. Se oli sitä aikaa, nyt eletään tätä aikaa ja huomenna sitten huomista. Mulle raha ei ole se kaikkein tärkein asia, mutta niille joillkka se on, niin mitä sitten onnea heidän valinnoilleen.
hihii, onnellista vuotta kaikille niin perheellisille kuin perheettömille :D
Ihan kuin omaa elämääni olisi lukenut, en vain olisi osannut sitä noin hyvin sanoiksi pukea.
Ateisti,materialisti, lapseton, realisti...
Ollaan lapseton pariskunta ihan omasta halusta vaikka kaikki edellytykset olisivatkon olleet tehdä lapsia vaikka jo ammattikoulu aikana sillä sieltä asti ollaan seurusteltu ( yhdessä jo lähes 20 vuotta) Naimisissa ollaan oltu vasta 3 vuotta.Ei siis mikään kiire...heh
Kyllä selvästi huomaa että perheelliset ovat "kateellisia" tai miten sen ilmaisi kun me käydään 2 kertaa vuodessa reissulla ja omakotitalo saatiin valmiiksi vuosi sitten ja koti on aina siisti.
Eipä silti eihän sitäkään voi yleistää etteikö näin olisi myös lapsiperheillä mutta ei ainakaan minun tuttavapiirissäni ole.
Olen myös tosi itsekäs ja minäkin myönnän sen todella ylpeänä. Minun maailmaani ei vain yksinkertaisesti mahdu muita kuin minä ja mieheni.
Kyllä minua on sanottu kylmän tunteettomaksi koska en pidä lapsista mutta ei se minusta kyllä ihan koko totuus ole.
Olipa kivaa lukea että joku muukin ajatteelee samoin.
Onnea valitsemallamme tiellä !
Entäs ne epätoivoiset kolmekymppiset naiset jotka ovat raskaana jo parin kuukauden seurustelun jälkeen?
Naulataan mies suhteeseen joka sitten elättää perheen tunnollisena kun muijalla ei ole ammattia eikä työtä.
On otettu asuntolainaa ja muijan valkkaamat italialaiset kaakelit.
Eikö miehellä ole mitään sanottavaa?
Olen tuollaisen tilanteen pakottama ja täytyy sanoa, että ei kannata sitten ihmetellä miksi pidän kakkosnaista.
Eikö ole pokkaa lähteä jos yhteistä ei ole muuta kuin lapsi?
Ei ole pokkaa jättää vaimoa kolmen lapsen kanssa tukien varaan.Odottelen jahka lapset kasvavat ja lähden sitten omille teilleni.Siihen saakka pyrin olemaan mahd.paljon poissa kotoa-töissä ja "muualla"....
Itsepä olet sitten soppasi keittänyt kerta roikut suhteessa. Kyllä se vaimo tukien kanssa pärjäisi, vai pitääkö sen ajella mersulla ja onko se meinannut olla koko ikänsä kotiäitinä eikä töihin ollenkaan. Joo, mutta sympatiaa en sinua kohtaan tunne jos velvollisuudesta olet vaimosi kanssa, tosin ihmettelen eikö vaimo sitten huomaa sitä vai kuvitteleeko hän että rakastat häntä vain yhteisten lasten takia.. mutta, todella hienoa esimerkkiä annat lapsillesi toiminnallasi!
en tunne yhtäkään kolmekymppistä naista,jolla ei olisi ammattia tai koulutusta.
Epätoivoista lisääntymisviettiä kyllä joskus olen tavannut..
Ja ajattele,miten hyvin sulla on asiat:Pystyt laittamaan rahaa kahteen naiseen. Älä valita :)
alkoi odottaa kolmosia parin kuukauden seurustelun jälkeen?
Vai tuliko lapset yksitellen? Jos näin, niin miksi teitte lisää lapsia?
Biologian oppitunti: Nainen EI tule yksin raskaaksi.
Vai onko vaimosi hedelmöitetty jonkun muun spermalla? Ethän silloin ole vaimosi lapsista elatusvastuussa.
Mitäpä tuohon voisi enää lisätä? No mä olen 25 ja mies 32. Ja ei tietoakaan lapsista. Matkustellaan jonkin verran ulkomailla ja myös täällä kotimaassa. Asuntoa makseltu jo monta vuotta, auto uusi. Syödään melko usein ulkona. Mies yrittäjä, itse teen pätkätöitä, eli ihan taviksia. ;) Eläinrakkaita ollaan, ja koira harkinnassa..... Ei nyt mitään miljoonia ansaita, mut ihan hyviin täs elellään. Hyvää uuden vuoden jatkoa sullekin!
Arvostan mielessäni korkealle toimivan parisuhteen, jonka turvin voisi kasvattaa omat lapset. Toimivan parisuhteen aikaansaamiseksi on tietysti tehtävä vuosien työ, joten en kylläkään kannata mitään pika-avioliittoja ja välittömästi lasten hankkimista. Rahaakin tottakai olla pitää, mutta ei rahan itsensä takia, vaan siksi, että sen avulla tullaan kohtuullisesti toimeen. Ei minun, kuten ei lastenikaan tarvitse aivan kaikkea haluamaansa saada heti kun vähänkin mieli tekee, mutta perustarpeet täytyy voida tyydyttää.
Aikaa itselle? Joku nauttii ulkomaanmatkoista ja juhlimisesta tai mistä nyt ikinä. Toinen nauttii -uskokaa tai älkää- kotitöistä ja lastensa kasvattamisesta ja kasvun seuraamisesta. No lopultakaan en taida olla täysin erimieltä aloittajan kanssa. Perheen perustamiseen ja perustamisen suunnitteluun on hyvä käyttää aikaa. On hyvä ottaa huomioon tosiaan myös oma hyvinvointi ja jaksaminen. Ei se itsekkyyttä ole, jos huolehtii, että perheellä on vakaa pohja niin vanhempien parisuhteen, kuin taloudellisen toimeentulonkin kannalta. Päin vastoin. Tosin en ole sitä mieltä, että kaikki tarvitsevat nuorena matkustelua ja seikkailuja. Eiköhän kukin laita omat asiansa tärkeysjärjestykseen ja uskoakseni harva vanhempi vaihtaisi lapsensa ulkomaanmatkaan tai muutamaan.
Minä ja aviomieheni olemme molemmat 23- vuotiaita. Mieheni vakityössä, myös minä(opiskellut 3 ammattia ja korkeakoulutasoisen tutkinnon) ihan vaan mainitakseni, että opiskelin samalla kun olin raskaana ja lapsen synnyttyä sain opinnot valmiiksi.
Lapsemme on 1,7 kk,asuntolainaakin on. Uusi autokin on tullut hankittua. Naimisiinkin tuli mentyä kesällä ja häät maksettiin lahjaksi saamillamme rahoilla.
Lapsen syntymän jälkeen ollaan käyty kahdestaan konserteissa,elokuvissa,ravintoloissa ym.Häämatkalle lähdetään loppuvuodesta,kun lapsi on sen ikäinen, että "pärjää" viikon hoidossa.
Olemme onnellisia,olemme nuoria ja silti "saavuttaneet" jo niin paljon. Meillä on mahdollisuuksia ja aikaa,ne ovat vain järjestelykysymys.
Lapsi oli suunniteltu,ja ollaan tyytyväisiä, että tehtiin hänet nuorena kun nuorena vielä jaksaa ;)
Yhdessä ollaan oltu 5 ja puol vuotta.
Elämä on täynnä valintoja,kaikki nämä em.valinnat on tehty yhdessä tai erikseen.
Kommentoin vielä tuota "oman ajan käyttöä". Minä siis olen h-vapaalla ja silti käyn töissä(v-loppuisin,joskus iltaisin),mieheni on silloin lapsen kanssa,mieheni harrastaa liikuntaa 5krt/vko,myös minä about 3krt/vko,käymme ulkona kavereiden kanssa,yhdessä ja erikseen...jne.
Perhe- elämä rajoittaa tekemisiä "tietyissä asioissa",mutta me emme koe jääneemme jostain paitsi vaan elämämme on täyttä ja siltikin täynnä mahdollisuuksia.
Tässä meidän tarinamme,toki löytyy niitäkin joille nuorena hankittu perhe ja aviopuoliso ovat suora tie sossuluukulle....
että olet opiskellut jo 3 ammattia ( eri alaako?) kun ikää vain 23. Okei, oli mullakin 20 vuotiaana 2 ammattitutkintoa. Toinen oli kyllä aikuiskoulutusta. Miten olet pystynyt sit vielä korkeakoulutasoisen tutkinnon suorittamaan, ja mikä se on? Jos saa udella?
Kävin peruskoulun jälkeen hotelli,ravintola-ja suurtalous-alan perustutkinnon.Me oltiin viimeinen luokka joka kävi nk.laaja-alaisen tutkinnon eli valmistuin kokiksi sekä tarjoilijaksi.
Jatkoin tästä(em.kesti 2.v) matkailu-puolelle.Pääsin ylioppilas-pohjaiselle luokalle ja valmistuin muiden mukana matkailun ohjelmapalvelujen tuottajaksi(opetus kesti 2.v,ja me oltiin ns.Kokeilu-luokka,nykyään sama koulutus on n.3v.
Pääsin vakityöhön ja pääsin eräällä kurssille,jossa työn ohessa opiskellaan myynnin ammattitutkinto(kesti vuoden).Solmin siksi aikaa oppi-sopimuksen(tulin raskaaksi) jatkoin silti sen loppuun.Paljon etätöitä,mutta se meni hyvin arvosanoin läpi ja vastaa siis 3 vuoden tradenomi-tutkintoa :)
ei ole korkeakoulutasoinen tutkinto, vaikka itselläni sellainenkin on ja sitten on se OIKEA korkeakoulu/yliopistotasoinen tutkinto lisäksi.
Ei millään pahalla kylläkään, saavutuksesi on tuohon ikään hieno, mutta hiukan väärän kuvan antava kirjoitus.
Tradenomin tutkinto on nykyään 3,5-vuotinen ammattikorkeakoulututkinto, eli siis alempi korkeakoulututkinto. Mutta se todellakin vaatii tuon 3,5 vuoden opiskelun siellä amk:ssa, eikä sitä voi suorittaa ammattitutkintokursseilla eikä oppisopimuksella, kuten ei muitakaan korkeakoulututkintoja.
Vaikka siellä sun kurssillas on harhauttavasti annettu ymmärtää, että MYYNNIN AMMATTITUTKINTO vastaa tradenomien ammattikorkeakoulututkintoa, niin ei todellakaan vastaa. Myynnin ammattitutkinto ei valitettavasti vastaa edes merkonomin tasoista kaupallista koulutusta.
Ensinnäkään MYYNTI ei ole minkään alan tradenomin työtä. Jos joku tradenomi työskentelee myyjänä, hän ei ole ammattiaan vastaavassa työssä. Myyjän työtä ei hyväksytä edes tradenomiopintojen työharjoitteluksi. Tradenomeja valmistuu monelle alalle (mm. matkailu, tietojenkäsittely, taloushallinto... joten en ala luettelemaan, mitkä ovat tradenomien töitä, mutta ei myyjän työ)
Voit kuitenkin saada kivoja myyjän töitä hankkimallasi koulutuksella, mutta älä missään nimessä väitä työnantajallesi, että koulutuksesi vastaa tradenomin koulutusta. Esimerkiksi kurssillasi ei ole varmaan opiskeltu vieraita kieliä, ja vaikka olisikin ei siinä laajuudessa ja vaativuudessa kuin ammattikorkeakoulussa. Et siis voi mitenkään vastata kaikilta taidoiltasi (kielet, atk) tradenomin tutkinnon suorittanutta!
että selvittäisit oikeasti mitkä ovat korkeakoulutuntoja. Jos annat työhaastattelussa saman mielikuvan kuin annoit ekassa viestissä, niin johdat todella pahasti harhaan.
Mutta Onnittelut joka tapauksessa, omasta kokemuksesta tiedän kuinka rankkaa on opiskella perheen ja lasten kanssa. Se vaatii sisua!
Jos sinulle naimisiinmeno on liian kiireistä parin kolmen vuoden yhteiselon jälkeen, niin oletko ajatellut että sinun "heti" ei ole HETI kaikille? Meillä on suhde mennyt joittenkin mielestä varmasti hirveän nopeasti, mutta ikinä ei ole mitään kiirettä itse koettu pitävämme, asiat omalla painollaan. Tosin sinua se varmasti järkyttää, että ollaan päätetty muuttaa yhteen kuukauden seurustelun jälkeen (tosin ei alettu seurustella heti tavattuamme vaan pari kk sen jälkeen), menty kihloihin puolen vuoden päästä ja nyt eletään kolmatta vuotta yhdessä ja vauva on tulossa. Mikä kiire? EI MIKÄÄN. Mutta pitäisikö odottaa odottamisen takia, jos oma tahti tuntuu oikealta. Ei se ole kuukausista kiinni mitä milloinkin tapahtuu.. ja turha ennustaa eroa tai mitään, kun hyvin tiedän että meidän suhde on alusta asti ollut avoimella pohjalla kuin muilla eikä meillä juuri ikinä riidellä ja jos riidellään, ei mistään sellaisista aiheista mistä muut kuulemma riitelevät jatkuvasti (ja ihmettelen aina miksi ihmiset tappelevat milloin mistäkin).
Ai niin, ja kauheintahan on se että minulla on opinnotkin kesken! Mutta minulle riittää että olen valmistunut ennen 30 ikävuotta, ja sen kerkeän oikein hyvin vaikka tässä aluksi ainakin yhtä lasta kotona kaitsen.
Ei varmaan kannata lapsia tehdä jos sitten alkaa itkeä sitä ettei voi mennä sinne ja tänne, ja kun ei ole rahaa siihen ja tähän. Itselläni tosin ei olekaan jatkuvasti menovaihe päällä ja kyllä sitä pääsee ulos ja matkoille siitä huolimatta että on perhettä. Hankkii joko lastenvahdin tai lähtee reissuun koko porukalla, mikä nyt automaattisesti tuntuu useimmiten järkevältä henkkoht koska lapsi on rakas ja toivottu ja mukana menoissa. Mutta samalla laillahan sitä ne ihmiset, jotka puhuvat siitä miten lapsi rajoittaa elämää, taitavat olla niitä, jotka ovat myös sitä mieltä että parisuhde rajoittaa menoja. Itse en taas ikinä ole nähnyt mitään syytä elää suhteessa, jossa ei saisi mennä ja tulla miten haluaa. Tai sitten olen niin tylsä ettei minulla ole mitään erityisiä haluja, joita ei voisi toteuttaa suhteessakin?
Ihmisarvoa mitataan varmasti monissa muissa mitoissa kuin rahassa, tosin ei monen mielestä. Ihmisillä on liian kovia vaatimuksia sen suhteen mitä pitäisi olla (kun jollain toisellakin on) Monet ihmiset pärjäävät työttöminä lapsista huolimatta, joten on hassua miksi se joillekin on niin vaikeaa.. ehkäpä siksi, että on totuttu liian leveään elämän tyyliin. Minusta on ainakin huvittavaa kun joku 120-kiloinen äiti itkee rahan puutetta (eli millähän rahalla hänkin pitää painoaan yllään..)
Minä ajattelen itseäni hyvinkin paljon. Ja juuri nyt olen onnellinen odotellessani vauvaa. En ole menettänyt mitään kun aikoinaan ryhdyin miehen kanssa seurustelemaan ja vakiinnuin tähän tilanteeseen johon nyt on tulossa vauva. Oma asenne vaikuttaa hyvin paljon. Joku äiti saattaa itkeä raskasta äitiyttä sen vuoksi, että pitää tiskata, imuroida ja laittaa kenties ruokaakin. Itselleni tuollaiset asiat eivät ole rankkoja, ja jos väsyttää voi tilanteeseen silloinkin asennoitua; kuinka kauan loppujen lopulta kestää tehdä jokunen kotityö?
Sitten puhutaan siitä, miten parisuhde menee pilalle lasten takia.. siihen voinee todeta, että syyt löytyvät varmasti ihmisistä itsestään.
Ei kukaan ole kenellekään sanomaan missä järjestyksessä asiat on "oikein" tehdä.
Hienoa, vastauksia on tullut mukavasti, niin puolesta kuin vastaan, ja mahtavasti perusteltuina.
Sikäli ittellä koko aihe nyt ei ole ihan ajankohtainen koska tällä hetkellä yksin elelen, exän kanssa tuli seurusteltua yli 5 vuotta ja lapsia olisi voinut tehdä kyllä, kumpikaan niitä vaan ei halunnut. Edes kihloihin ei keritty, nauroin siittä kyselijöille, ja nopeammin kihlautuneille ;) Mutta mistä löytäisin sellaisen naisen joka ei heti (alle ~3 vuoden päästä) olisi muksuja ronkumassa? Sellainen olisi kiva... ;)
Enkä minä ole ikinä sanonut ettenkö joskus lapsia haluaisi, mutta en todellakaan vielä lähiaikoina, mutta ei sitä tiedä millaiseksi muuttuu...
Tämä oman ajan ja rahan (ja niiden yhtäaikaisen olemassaolon) tavoittelu minulla johtuu lähinnä todella aikaavievistä ja kalliista harrastuksista, en halua päättömästi bailata tai matkustella maan ääriin, vaikka jälkimmäinen varmasti hyvää tekisikin. Eikä raha minulle mikään itseisarvo ole, mutta kuitenkin se on pakollinen osa onnellisuutta nyky-yhteiskunnassa, ja ilman sitä elämä vain on niin paljon vaikeampaa.
ei voi tietää,miten elämä heittelee.
Mieheni kanssa olemme olleet yhdessä vähän päälle 5 vuotta,lapsi päälle 4 vuotta.Eli nopeasti tuli,mutta harkittu päätös.
Siinä samalla,kun lapsi kasvoi,kasvatimme yritystämme ihan pienestä putiikista kohtuulliseksi ketjuksi.Minä pystyin tekemään osuuteni työstä kotona,varsinkin vauva-aikaan,kun lapsi nukkui.
Eli en tunne luopuneeni mistään.Minulla on ihana,terve ja kiltti lapsi,on yritys,joka pitää leivän syrjässä kiinni,on rivitalonpätkä,joka on tähän elämän tilanteeseen ideaali,on kaikki se materia,mitä kaipaan.Matkustamaankin pääsen,tosin lapsen kanssa paikkoihin,jotka tunnen "turvallisiksi".Ja siihen vielä päälle rakastava aviomies.Töitä tämä "kaikki mulle nyt heti"-on tietysti teettänyt,kompromissejä on myös tarvittu.
Tuossa sinun suunnitelmassasi on pieni mutta:Missä menee se raja,kun on valmis isäksi ja äidiksi? Nyt en tarkoita sitä henkistä valmiutta,vaan niitä tavoitteita koulutuksen/työn/asunnon saamiseksi?Onko valmis vanhemmaksi,kun on asunto maksettu puoliksi vai kokonaan,ja millainen asunto?Käykö kerrostalo vai pitääkö olla 220M2 omakotitalo.
Entäpä työ.Oletko tyytyväinen,kun sinulla on vakityö hyvällä palkalla.Vai odotatko siihen,että ylenet ja saat vielä paremman.Pitääkö auton olla uusi V70 tai MB perheelliselle,vai kelpaisiko ihan Omega..Miten tavoitteet on määritelty?
Asettaa omat tavoitteensa. Minulle riittää se että itsellä on sellainen tunne että on jotain pysyvyyttä niin henkisesti kuin taloudellisestikin, eikä helvetillistä velkaa niskassa, varsinkin näinä epävarmoina aikoina.
Sitä ajoin takaa että miksi sitten kun aletaan perhettä perustaa, pitää kaikki tehdä kerralla, ja mitä nuorempana niin sitä ylpeämpänä. Se ei paljon naurata kun on ensin mennyt reippaasti rahaa häihin, otettu velkaa kämppään ja vaikkapa lapsi sairastuu pahanpäiväisesti. Menee siihen lapsentekoon fyrkkaa ihan tarpeeksi muutenkin. Onko kaikki riskit pakko ottaa kerralla? Mennään nyt vaikka naimisiin (vaikka opiskeluaikana), ootetaan pari vuotta että molemmilla on kelvollinen työ ja aletaan yrittää sitä lasta. Kun muksu on muutaman vuoden vanhempi ja alkaa vaatia tilaa on sopiva hetki ostaa kämppä kun muksuun kohdistuvat menot ovat tiedossa ja ehkä vähän jo tasaantuneet. Ja ei ole yksi eikä kaksi pariskuntaa jolla on ero tullut lapsen tultua, siinä on muutenkin selvittämistä ilman miljuunan asuntolainaakin.
olen periaatteessa samaa mieltä kanssasi häähuumasta ja varsinkin tuosta asuntolainasta.Tuntuu,ettei mikään riitä,ensiasunnoksi pitää saada kaupungin hulppein talo,vaikka sitä sitten maksettaisiin 60 vuotta.
Ennen edellistä lama-aikaa oli samanlainen hullun buumi lainojen suhteen.Yrittäjä vanhemmillani oli asunnot ja autot maksettu,ja pankista tyrkytettiin väkisin,että ottakaa nyt jotain,eikö tekisi mieli vaikka kesämökkiä.Kiitos varovaisuutensa eivät ottaneet ja selvisivät palvelualalle ainakin vaikeasta ja hiljaisesta lama-ajasta.
Jotkut ovat vieläkin velkasaneerauksessa yritystensä mentyä nurin.
Ja tämä tulee valitettavasti toistumaan.
Itsekin olen järin varovainen ja järkevä elämän suhteen.Ikääkin on jo 30 ja muutama suvi päälle,ja tiedän,että elämä heittelee yllätyksiä matkan varrelle.Ja kaikkiin niihin olen YRITTÄNYT varautua.
Olisihan se omakotitalo kiva,mutta tällä hetkellä turhan kallis hankinta.Eikä olisi aikaa pihatöihinkään,kyllä lunta on ihan riittävästi rivarin pihassakin.Tämä on niitä mainitsemiani kompromisseja.Olen onnellinen siinä,tiedän että sen pystyy maksamaan.
Lapsi ei mielestäni nyt NIIN kallis "hankinta" ole,ainakaan vielä.Perun puheeni,kun teini-ikä saapuu..
Minä siis sain,jos nyt en kaikkea,niin paljon kerralla.Nyt on hyvä keskittyä pitämään huolta siitä ja pikkuhiljaa kasvattamaan omaisuuttaan,jos tarve vaatii.
Loppujen lopuksi,ei se raha tee onnelliseksi,vaan se,ettei siitä ole pulaa.
olen periaatteessa samaa mieltä kanssasi häähuumasta ja varsinkin tuosta asuntolainasta.Tuntuu,ettei mikään riitä,ensiasunnoksi pitää saada kaupungin hulppein talo,vaikka sitä sitten maksettaisiin 60 vuotta.
Ennen edellistä lama-aikaa oli samanlainen hullun buumi lainojen suhteen.Yrittäjä vanhemmillani oli asunnot ja autot maksettu,ja pankista tyrkytettiin väkisin,että ottakaa nyt jotain,eikö tekisi mieli vaikka kesämökkiä.Kiitos varovaisuutensa eivät ottaneet ja selvisivät palvelualalle ainakin vaikeasta ja hiljaisesta lama-ajasta.
Jotkut ovat vieläkin velkasaneerauksessa yritystensä mentyä nurin.
Ja tämä tulee valitettavasti toistumaan.
Itsekin olen järin varovainen ja järkevä elämän suhteen.Ikääkin on jo 30 ja muutama suvi päälle,ja tiedän,että elämä heittelee yllätyksiä matkan varrelle.Ja kaikkiin niihin olen YRITTÄNYT varautua.
Olisihan se omakotitalo kiva,mutta tällä hetkellä turhan kallis hankinta.Eikä olisi aikaa pihatöihinkään,kyllä lunta on ihan riittävästi rivarin pihassakin.Tämä on niitä mainitsemiani kompromisseja.Olen onnellinen siinä,tiedän että sen pystyy maksamaan.
Lapsi ei mielestäni nyt NIIN kallis "hankinta" ole,ainakaan vielä.Perun puheeni,kun teini-ikä saapuu..
Minä siis sain,jos nyt en kaikkea,niin paljon kerralla.Nyt on hyvä keskittyä pitämään huolta siitä ja pikkuhiljaa kasvattamaan omaisuuttaan,jos tarve vaatii.
Loppujen lopuksi,ei se raha tee onnelliseksi,vaan se,ettei siitä ole pulaa.
Niin, ehkä jos sen ostaa pääkaupunkiseudulta. Meillä on selvää että kun joskus asunto ostetaan se on talo, ja jonkun muun kaupungin laidalta. Sen kun saa hankittua sillä kaupunkiasunnon tai rivitalopätkän hinnallakin.. Ja huom, ollaan molemmat asuttu lapsuudessa omakotitalossa joten ratkaisu on senkin takia selvä ja realistiset ajatukset. Hassua että joku on niin kiireinen ettei "ehdi" pihatöitäkään tehdä.. veikkaanpa että sekin on kiinni omasta asenteesta ja halusta. En moiti, ymmärrän kyllä että kaikki eivät jaksa kolata pihaansa. Mutta kun itse on penskanakin ollut kola kädessä niin ei tunnu pahalta ajatukselta ;D
sinulla olisi yhtä monta rautaa tulessa kuin minulla,niin luulenpa,ettei se lumenluominen ole prioritetti elämässä.
Lapsi,mies ja 5 yritystä pitää kiireisenä.Ei minun enää tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä,etten halua lumitöitä tehdä.
Ja omakotitalo on ollut,ihan oma,ei vanhempien.Ei ehditty hoitaa.Ulkopuolisia palveluita piti käyttää ruohonleikkuusta lähtien.
Kyllä rivitalossakin voi asua ihan oikeita ihmisiä..Kaikki aikanaan,ilman stressiä.Pärjään kyllä ilman tuota statussymbolia(taloa),kun minulla on urheiluauto munasarjan jatkeena..
Mistähän mahtaa tuo sinun asenne johtua, ottaako sittenkin päähän asua rivarin pätkässä? Minäkään en arvostele niitä, jotka haluavat asua kerrostalossa tai rivarissa, niin mikähän sinä olet arvostelemaan muita sen vuoksi, jos oman viihtyvyytensä ja kodikkuuden kannalta haluaa asua omakotitalossa. Taitaa sullakin päätä kiristää ja pahasti.
Tiesitkös muuten että useimmiten ihminen luo ihan itse itselleen sen "kiireen".
Ei ota päähän asua rivarissa,miksi se on niin vaikea uskoa??
Minä vain en nyt juuri nyt kaipaa omakotitalon tuomaa lisästressiä.Minulla on aikomus lopettaa päivittäinen työrumba ajoissa,sitten voimme hankkia talon,jos siltä tuntuu.Sitten kun aikaa nauttia omasta pihasta ja puutarhasta.Kymmenen vuoden päästä.Jos siltä silloin tuntuu.
Monille se omakotitalo tarkoittaa sitä 300 tuhannen euron pytinkiä kaupungin parhaalla alueella,vaikka tulevaisuuden töistä ei ole varmuutta,siitä tuo statussymboli.Alunperin täällä puhuttiin hirmu lainoista,massiivisista häistä,kaikesta "näyttämisen" tarpeesta,mikä pitää saada heti kaikki.
Miten tämä nyt taas liittyy siihen,että minulla on kiire?Ja hyvä,jos sinä minua tuntematta voit sanoa,että kuvittelen kiireen.
Kunhan olisit minun kengissäni..
Ja kunhan nyt haaveilet siitä talostasi ja kuvittelet,että se tekee auvoisaksi.Töissäkin pitää käydä,ei se elämä sen talon ympärillä ja puutarhassa pyöri.
Mikä ongelma sinulle on se, että joku haaveilee talosta? Eikä se edes mikään haave ole vaan tosiasia, että talo ostetaan. Alunperin pointtini oli se, että omakotitalo ei mielestäni ole automaattisesti kallis, vaan monien perheitten kaupunkikolmiotkin ovat hinnakkaampia!
Juu, itse olen asunut sellaisessa mummonmökissä lapsuuteni ja minulle omakotitalo siis ei merkitse mitään 300 tuhannen euron pytinkiä. Mummonmökkiä en halua, mutta maalaistalohenkisen kuitenkin. Ja ihan vaan maininta, että joitain taloja mitä ollaan katseltu, hintaluokka lähtee siitä 60 000 eurosta. Joitain vuosia Helsingissä asuneena ihmettelen itsekin sitä, kun "perusduunarit" ostavat jopa yli 200 000 euroa maksavia asuntoja.. Ja jos haluaisin asua omassa talossa kaupungin parhaalla alueella, kokisin sen henkkoht samanlaisena asumisena kuin kerros/rivitalossakin. Minun taloni sijaitsee vähän laidammalla ja omassa rauhassa.
Niin ja meillä nyt sattuu olemaan varmat työpaikat loppuelämäksemme.. sellaiselta alalta.
Kiireen kuvittelulla tarkoitin sitä, että ihminen usein itse luo itselleen kiireen. Esim, miksi sinullakin on viisi yritystä. Olet itse kiireen aiheuttanut joten sitten lienee turha napista kun ei ehdi sitä tai tätä.
Ja alkuperäiselle kirjoittajalle vastasin alunperin siihen, että eivät ihmiset välttämättä kiireellä asioissa etene, vaikka olisivatkin menossa "vasta" (???) neljän vuoden yhdessäolon jälkeen naimisiin. On se kumma, kun nykyään ei saisi sitoutua ja alkaa elämään perhe-elämää silloin kuin itsestä siltä tuntuu, vaan pitäisi mennä yleisten muottien mukaan, onhan se niin coolia olla villi ja vapaa vielä kolmikymppisenäkin. Ihan niinkuin perheen perustaminen veisi muka palan pois elämästä, siitä puhutaan välillä kuin vankilasta. Se, että jonkun mielestä se on näyttämisen tarvetta, että joku menee naimisiin ja tekee lapsia vaikka jo parikymppisenä tai vähän reilu ja ostaa sen talon, osoittaa kyllä enemmänkin kateutta, katkeruutta ja kykyä osata olla iloitsematta toisten onnen puolesta. Minkä ihmeen takia se, että joku ostaa talon, nähdään "näyttämisen tarpeena". Tätä olen tässä keskustelussa ihmetellyt. Minullakaan ei ole mitään näyttämisen tarvetta missään asiassa, ihan samanlaisia ollaan kuin muutkin, mutta silti jotkut panettelevat, ja syynä juuri se, että ollaan ostamassa sitä taloa eikä kaupunkikämppää. Miksi se häiritsee niin paljon, että joku ostaa TALON.
Arvostelet minua kommenteistani, mutta samaan aikaan hoet minulle tuota mantraasi, tyyliin "kuvittele että talo tekee sinut auvoisaksi". En tiedä miten sinä olet lapsuutesi viettänyt, mutta minulle omassa talossa on kyse paljon muusta kuin jostain muille näyttämisestä tai maallisesta mammonasta. Onko sinun todellakin niin vaikea ymmärtää sitä, kuten edellisessä viestissänikin kysyin - että jotkut ihmiset haluavat sen talon kodikkuuden jne vuoksi. Sillä ei tarvitse olla mitään tekemistä isojen lainojen kanssa.
että minun viestini tarkoitus ei ollut nyt ärsyttää omakotitaloihmisiä,kuten nyt selvästi onnistuin tekemään ainakin sinun kohdallasi.
Kysehän oli siitä,että miksi ihmiset haluavat kaiken kerralla,hinnalla millä hyvänsä.
Ja minä vastasin,että paljon saa,jos tekee kompromisseja.Ja nyt sitten olen paha pirulainen,kun en ymmärrä lumitöiden autuutta.
Kyse on valinnoista.
Kysyt,miksi minulla pitää olla niin monta firmaa.Se on minun haaveeni,minun intohimoni.Sinä haaveilet omakotitalosta.
Sinä et haaveile omasta yrityksestä,minä en haaveile omakotitalosta.
Onnea valitsemillamme teillä?
Puhuit koko ajan halveksuvaan sävyyn omakotitalosta, nimittelit statussymboliksi. En ole myöskään väittänyt että kaikkien pitäisi pitää lumitöistä, vääristelet sanojani.
Ja siinä ei edelleenkään ole kyse siitä, että ihmiset haluavat "kaiken kerralla", vaikka sen hemmetin talon ostaisikin ennen kuin on 50-vuotias!
Itse valitit kiirettä, joten turha valittaa, jos on kerta unelmasi pitää niin montaa firmaa. Hankala persoona olet.
...ajattelen aika pitkälti samalla tavalla. Eli olen materialisti, ateisti ja realisti :) Vaikka ehkäkin hiukan enemmän optimismiin kallellaan, en siis täys pessimisti.
Eikä kaikkea tarvitse saada heti... mieluummin pelaa varman päälle, jos vaikka korot lähtevät jyrkkään nousuun (viime laman aikaan nähty konkreettisesti, miten kusisesti ylivelkaantuneelle voi pahimmillaan käydä).
Näin vaikka itse aloitinkin nuorena sieltä väärästä päästä (verrattuna keskikansalaiseen), eli menin naimisiin melkein kakarana. Lapsia emme kylläkään vääntäneet heti, vaan vasta 6 vuotta avioelämää yhdessä katseltuamme. Että löytyykö siitä riittävän tukevaa pohjaa jälkikasvulle. Meillä perhekoko jäi sitten yhteen lapseen, sattuneista syistä... realisti ei nähnytkään sitä äitiyttä niin ihanana auvolana, kuin mitä joka paikassa toitotetaan. Toki rakastan lastani, vaikken niitä vauva-aikoja haikailekaan, en todellakaan! Noina aikoina ajattelin usein, että olisin jättänyt lapsentekopuuhat kokonaan väliin, jos olisin tiennyt etukäteen mitä se elämä vaativan yöhuutajan kanssa on.
Omaa kämppää emme ole vielä hankkineet, vaikka yhdessä on oltu jo kohta parikymmentä vuotta. Katseltu kyllä on, mutta nykyhinnoilla olisi otettava niin jumalattomasti velkaa, että realistia kyllä hirvittää. Ja mitkään rempattavat homeläävät eivät pitkää työpäivää paiskivaa todellakaan kiinnosta... Muilta osin olemme kyllä ehdottomia materialisteja, eli harrastamme urheiluautoja, olemme vannoutuneita kotiteatteri-ja hifirakentelijoita, ja niiden suhteen rahaa ei säästellä. Mutta niiden hankkimiseen ei sentään satojen tuhansien velkoja tarvitakaan, varsinkaan jos osaa säästää ja sijoittaa... Mutta satsaamme myös elämyksiin ja palveluihin. Eli vapaa-aikaan, mikä tarkoittaa myös kämpän siivouttamista ulkopuolisella, mistä usein saa myös kuulla "täydellisten äitien" tuomioita, ettei se kuulu hyvän vaimon tapohin. Samapa se sille. Mitäpä tuota rahoja toisillekaan panttamaan... nauttii niistä itse!
Jossain määrin olen kyllä tyytyväinen, että tein lapsemme suht´ nuorena - muilla ikäisilläni lapset ovat reippaasti alle kouluikäisiä. Saan siis kuunnella/katsella vahingoniloisena heidän yövalvomisiaan, kakkavaipan vaihtojaan jne., oma kun on jo niin iso, että saa jo vähän elää omaakin elämää ilman 24/7 kahletta nilkassa ja lannanhajua käsissä.
Tuota häähumpuukia minäkin ihmettelen... nykyään vähävaraistenkin on saatava jotkut satojen vieraiden luksushäät, jotka maksavat kymmeniä tuhansia. Ei ollut minun aikanani, vaan silloin juhlittiin sen mukaisesti mitä itsellä oli varaa. Omassa lähipiirissäkin tämmöisiä amerikkalaisväritteisiä isottelijoita on, ottavat jopa pankkilainaa saadakseen ne hienommat-kuin-naapurin-Lissulla -häät! Ei voi käsittää. Sama se on lopputulos, vaikkei niin isosti juhlisikaan, ukko ja akka ja sillä hyvä.
PS. Kohtuu itsekkyys on hyvästä, eiks vaan?
Onhan meitä onneksi muitakin.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Ei se tee sinusta itsekästä, eikä mielestäni pessimistiäkään. Olet/olemme vain realisteja, mikä on ainoastaan hyvä asia. Olen kohta 23 vuotias, ja parisuhdetta kihlattuni kanssa takana 6 vuotta. Olemme tosi onnellisia ja vauvakuumeisiakin. Tiedämme, että meistä tulisi hyviä vanhempia. Valitettavasti vaan rahkeet ei riitä tässä elämäntilanteessa. Mulla on yliopisto-opintoja edessä vielä 4 vuotta..
On kuitenki totta, että oikeaa aikaa ei varmaankaan järkevästi ajatellen tule ikinä.
Järjetöntä kuinka nykyihmiset ja etenkin yhä nuoremmat kiirehtivät elämän suurissa asioissa.
Mielestäni elän ihanaa aikaa: kaikki on vielä edessäpäin, hyvää parisuhdetta takana jo ihanan monta vuotta ja edessä loppuelämä :), naimisiin halutaan ja lapsia ja oma talo, mutta ei periaatteella kaikki-mulle-heti. Nautitaan tästä hetkestä! Kaikki aikanaan :)
Siis tuo, että monien mielestä ihmiset hankkivat lapsia "heti". Todellisuudessa ensisynnyttäjien keski-ikä on jatkuvasti noussut, täällä pääkaupunkiseudulla se on jo päälle kolmenkymmenen. Biologisesti nainen olisi kuitenkin kaikkein hedelmällisimmillään ja raskauteen liittyvien riskienkin puolesta parhaimmassa iässä 18-25-vuotiaana.
Minä olen tuollainen "kaikki mulle heti" -tyyppi. Koulun ohessa kesä-, ilta ja viikonlopputöitä alkaen 14-v, seurustelun aloitus 17-v, oma asunto ja kihloihin 18-v, ylioppilaaksi 19-v, naimisiin 21-v, valmistuminen yliopistosta ja vakitöihin 23-v, ok-talo 24-v ja ensimmäinen lapsi 25-v. Sekä minä että puolisoni olemme samanikäisiä.
Minä ainakin olen ylpeä siitä, että olen saanut paljon aikaan enkä ole vieläkään iällä pilattu. Tosiaan, eihän sitä tiedä, miten kauan elää, joten miksi lykätä ikuisuuden näitä elämän tärkeimpiä asioita, joista nautin suuresti ja jotka tekevät elämästäni "täydellisen"?
Niin, kukin tyylillään. Yhdelle sopivat yhdenlaiset ja toiselle toisenlaiset ratkaisut.
Muttä lähinnä siitä syystä että olen perustanut perheen. Olen kaikkea sitä, mitä sinä kirjoituksessasi "kammoksut".
Olen mennyt naimisiin 18- vuotiaana, suoraan lukion jälkeen, saanut lapsen pari kuukautta naimisiin menon jälkeen, ja kaksi viikkoa lapsen syntymän jälkeen muuttanut ensimmäiseen omistusasuntooni. Mutta luulin tehneeni tämän puhtaasti itsekkäistä syistä. Halusin ITSELLENI perheen, halusin ITSELLENI oman asunnon. Tähän asti olen luulut olleeni ihan puhtaasti itsekäs kun olen nämä aikanaan hankkinut. En ole ajatellut normeja, yhteiskuntaa, kenties en lapsenkaan parasta?
Mutta vielä tänä päivänä olen tyytyväinen tähän itsekkääseen ratkaisuuni. Joka käänteessä olen muistanut ajatella omaa parastani- joka yllätys yllätys on usein myös lapsen (ja lasten) paras. Ei kukaan voi elää vain lapsilleen, itsensä unohtaen. Eikä kukaan voi elää vain parisuhteelleen- omat tarpeensa unohtaen. Lopputuloksena on marttyyri ja monta onnetonta elämää.
Niin- on totta että takanani on jo köyhä opiskelijaelämä- aika, jonka tahoin läpi lapset kainalossa. Mutta koen tuon ajan olleen helpompi perheellisenä, kuin perheettömänä. Ajatukset ovat pysyneet oleellisessa, ei ole ollut halua alkaa ruikuttamaan "köyhyyttä".
En ole pilvilinnojen rakentelija, pidän itseäni varsin realistisena- ehkä optimistisena sellaisena :D
Toiset ajattelevat tunteella ja toiset vain järjellä. Jos järjellä aattelee, niin ei lapsia kannata tehdä ollenkaan kun ne vaatii niin paljon vanhemmiltaan jne...Mutta jos lapsista tykkää niin miksi niitä ei kannattaisi tehdä. Itselläni on 2 lasta ja vaimo. Valmistuin vasta korkeakoulusta ja työura on vasta alussa. Hyvin on pärjätty, ei valittamista. Toisille vaan esim. raha ja ura on tärkeämpää kuin toisille.
Mutta niinhän se menee, että toinen tykkää tytöstä ja toinen tytön äidistä....