Olen vatvonut ja työstänyt eroa omassa mielessäni jo vuosikausia ja edennyt siinä pikkuhiljaa - välillä ottaen asian puheeksikin, mutta huonoin tuloksin. Nyt viimein sain kerrottua ihan suoraan, että haluan eron (paperit on valmiina allekirjoituksia vailla). Tunteet on kuolleet monista syistä johtuen aikoja sitten.
Minulla on ollut vuosien varrella joitakin sivusuhteita - ja ihan luvan kanssa - joskaan en ole niitä paljastanut kuin vasta jälkikäteen. Tämä siksi, että olen halunnut loukata toista mahdollisimman vähän!
MUTTA kaikesta huolimatta mies ei anna minulle eroa! Ensin kyllä keskusteltiin asiasta ihan asialinjalla ja mietitiin jopa talon kohtaloa yms. Sitten hän kuitenkin alkoi selittää, miten haluaa muuttaa omaa käyttäytymistään (taas kerran) ja parantaa tapansa.
Ja kun se ei oikein enää tehoa minuun, niin viimeisenä keinona mies itkee, että jos hän jää yksin, niin millään ei ole merkitystä, vaan hän sitten sairastuu ja kuolee pois.... Tähän saakka ei ole ollut mitään vaivoja, mutta tänä aamuna itkun seassa sitten mainitsi, ettei olisikaan terve, mutta ei ole saanut aikaan mennä lääkärille tutkituttamaan itseään!
Toinen itkun aihe on lapset. Miehellä kun on periaate, että jos tulee ero, niin hän katkaisee välinsä täydellisesti myös lapsiin - ja sitten jo etukäteen itkee, että kun ei näe heidän kasvavan! Tähän saakka hän ei ole pahemmin ollut kiinnostunut lasten asioista, vaan minä olen käytännössä hoitanut kaikki heidän asiansa.
Mitä nyt pitäisi tehdä? Kun olen itse tehnyt jo päätökseni, että tämä liitto ei voi jatkua, kun olen sen toimimattomuuden nähnyt jo vuosien ajan. Pitääkö pysyä yhdessä pelkän säälin vuoksi???
Mielestäni se ei olisi oikein toistakaan kohtaan kuitenkaan.
Minulla on ollut vuosien varrella joitakin sivusuhteita - ja ihan luvan kanssa - joskaan en ole niitä paljastanut kuin vasta jälkikäteen. Tämä siksi, että olen halunnut loukata toista mahdollisimman vähän!
MUTTA kaikesta huolimatta mies ei anna minulle eroa! Ensin kyllä keskusteltiin asiasta ihan asialinjalla ja mietitiin jopa talon kohtaloa yms. Sitten hän kuitenkin alkoi selittää, miten haluaa muuttaa omaa käyttäytymistään (taas kerran) ja parantaa tapansa.
Ja kun se ei oikein enää tehoa minuun, niin viimeisenä keinona mies itkee, että jos hän jää yksin, niin millään ei ole merkitystä, vaan hän sitten sairastuu ja kuolee pois.... Tähän saakka ei ole ollut mitään vaivoja, mutta tänä aamuna itkun seassa sitten mainitsi, ettei olisikaan terve, mutta ei ole saanut aikaan mennä lääkärille tutkituttamaan itseään!
Toinen itkun aihe on lapset. Miehellä kun on periaate, että jos tulee ero, niin hän katkaisee välinsä täydellisesti myös lapsiin - ja sitten jo etukäteen itkee, että kun ei näe heidän kasvavan! Tähän saakka hän ei ole pahemmin ollut kiinnostunut lasten asioista, vaan minä olen käytännössä hoitanut kaikki heidän asiansa.
Mitä nyt pitäisi tehdä? Kun olen itse tehnyt jo päätökseni, että tämä liitto ei voi jatkua, kun olen sen toimimattomuuden nähnyt jo vuosien ajan. Pitääkö pysyä yhdessä pelkän säälin vuoksi???
Mielestäni se ei olisi oikein toistakaan kohtaan kuitenkaan.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Ukkosihan käyttäytyy kuin pikkulapset. Sehän kiristää ja pakottaa sua jatkamaan avioliittoa. Mulla oli vähän sama tilanne vuosia sitten. Ukko uhkaili itsemurhalla jne. Mutta kun oli paha olla liitossa niin pahemmaksi olisi mennyt. Sinä et ole ukostasi vastuussa, muista se. Sääli on sairautta. Halveksunta siinä nousee pintaan toista kohtaan, kun tuollai käyttäytyy.
sama tilanne, tosi hankalaa yrittää sovussa erota, kun ei mene perille...miten toimia, en osaa sanoa, se on hankalaa itsellänikin.
Mutta kiristämällä yhdessä, se on jo pahaa sairautta. Mikä ihmeen periaate, jottei lapsia tapaa mikäli eroatte. Ei se ole mikään periaate, vaan kiristystapa.
Ethän sinä hänen lupaa eroon tarvitse.
Et ole miehesi äiti etkä muukaan vastuunkantaja.- Kyllä hänen on vastuu itsestään kannettava eikä alkaa vedättää itsetuohoisilla uhkailuilla... Mikä pikkuvauva hän oikein on??? Miehellesi voi olla kova paikka se ero, mutta hänen on ryhdistäydyttävä. Ei ole ilmeisesti ollut kovin ryhdissa jos vain lupailee muuttuvansa mutta ei ole sellaista tehnyt? Tuskin tekee vieläkään... Voit toki ottaa selvää. Anna hiljaisesti vuosi, pari lisäaikaa hänelle osoittaa että ainakin yrittää muuttaa asioita. Sinun luonnollisesti pitää mennä häntä vastaan, yrittää muuttua sinäkin. Jollain tavalla. Siis teidän on molempien muututtava. Ellei puoleen vuoteen mitään tapahdu niin tee kuten olet halunnutkin. Äläkä ota omalle tunnollesi sitä jos aikuinen mies ei pärjää elämässään ilman toista ihmistä.
Muiden kirjoittamia asioita täysin; sääli on sairautta, "periaate" ettei eron jälkeen tapaa lapsia on kiristyskeino..
Varmasti miehesi menee eron jälkeen vuoristorataa, voisin väittää. Uhkailua, kiristystä, vihaa, rakkaudentunnustuksia, anelua, pyrkimystä vaikeuttaa eroprosessia ja tehdä elämästäsi vaikeaa, esim raha-asiat jne jne.. Toivottavasti lopulta järki voittaa. Niin miehelläni onneksi kävi; nyt tapaa lapsia, kaikista asioista on sovittu yhteisymmärryksessä, kaipaa edelleen mutta antaa tilaa jne Ehdottaisin, että teet ratkaisusi ja jos se on ero niin sitten alat pikkuhiljaa hoitamaan käytännönasioita. Malttia. Anna aikaa miehesi tottua tilanteeseen. Mutta älä alistu!
Mitä jos kirjoitaja olisi mies?
Kuinka moni nainen kiristää lapsilla?
Suurin syy miksi miehet" hylkää" lapset erossa on ex-kumpanin käytös.
Millä lailla pettäminen on luvallista jos siitä on jäänyt kiini tapahtuneen jälkeen?
Anteeksi olet voinut saada ,mutta lupaa sinulla ei ole ollut. Lupa kun saadaan etukäteen mielestäni.
Miten itse olet muutanut käytöstäsi miestäsi kohtaan näiden pettämisien jälkeen.
Tapojasi et ainakaan ole parantanut
Vähän rassuka miehesi on , se myönettäköön.
Jos minä olisin miehesi , pakkaisin tavarani enkä edes katsoisi taakse sen jälkeen.
...vaikka on erottu jo joku aika sitten ex-miehellä menee huonosti...työpaikka juomisen takia mennyt,asunto menee varmaan kohta alta,ei välitä lapsistaan,jouminen on se ainoa asia mikä kiinnostaa mutta kauanko ihminen jaksaa tollasta?? Oli kuitenki suht kunnollinen kun oltiin yhdessä tuntuu että osasyy on meikäläisen, kun nyt on elämänsä tolla mallilla...Onko turhaa tuntea näin?Omassa elämässäkin on tällähetkellä tarpeeksi kyllä huolta ja järjestelemistä...
Siis se lupa on ollut nimenomaan etukäteen -ja on edelleenkin voimassa! Meillä kun ei seksielämää ole juurikaan kotona ollut enää vuosikausiin, ja koskaan se ei ole ollut "normaalia" ja tyydyttävää.
Mieheni tuntee ainakin yhden pitkäaikaisen "ystäväni" melko hyvinkin ja on joskus ajatellut ottaa hänet ihan perheystäväksi (mutta toinen pakeni siinä vaiheessa)...
Eihän tämä ole normaalia avioliittoa???
"eihän tämä ole normaalia avioliittoa"
Näillä palstoilla on sellasia juttuja, ettei kohta tiedä mikä se on normaalia?
Minun käsitykseni normaalista, on kuitenkin sellainen perinteinen kahden ihmisen liitto, jossa yritetään toisiamme kunnioittaa ja ottaa huomioon. Ratkaisut tehdään yhdessä neuvottelemalla. Joskus ollaan erimieltä ja silloin neuvotellaan pitempään. Avioerokin oli lähellä, vaan selvittiin jatkoon vuoden tahimisen jälkeen.
Joten minun näkökulmasta, sinun liittosi ei ole normaali, minun on vaikea kuvitella tuollaista.
Itse en kykenisi tuollaista liittoa elämään.
No... mulla oli lupa. Avioliitto oli ollut ohi jo 5-6 vuotta, 7 vuoteen vaimo ei sietänyt kosketustani ja nuo viimeiset vuodet oli pelkkää vtuilua, minun arvostelemista ja ilkeilyä. Se vaikutti jo lapseen. Tapasin yhden naisen, mitään suhdetta meillä ei ollut mutta hän sai minut ajattelemaan elämää hieman laajemmin. Avasi silmät jos niin voisi sanoa. Näin lapsemme koulunkäynnin heikkenevän, hän ei juurikaan ollut kotona läksyjä tekemässä, sillä vaimo naputti iltaisin milloin mistäkin. Ei meillä huudettu, mutta ilmapiiri oli kaikin puolin painostava. Yritin vältellä sitä ilmapiiriä itsekin. Lapsi tokaisi joskus ohimennen että erotkaa niin ei tartte riidellä. Erolla uhkaili myös vaimoni joskus, mutta se jäi uhkailuksi.
No sitten sen naisen jälkeen nostin kissan pöydälle ja aloin puhua että minusta meillä on aika ikävä ilmapiiri kotona. Kysyin mitä voitaisi asialle tehdä. Vaimon mielestä meillä oli hyvä perhe ja riitoja nyt on jokaisella. Häntä ei kiinnostanut kun kerroin että minulla oli paha olo kotona, olisin halunnut että voimme edes puhua normaalisti. Mutta ei, hänestä mikään ei ollut pielessä. Seksin puutteeseen hän sanoi vain ettei halunnut lapsia. En ollut uskoa korviani!! Muutaman kuukauden yritin että hän olisi reagoinut jotenkin vaan ei. Sitten sanoin että haluan eron. Sekään ei sopinut. Lapsen takia. Oli hänen ehdotuksensa että etsisin ystävättären muualta jos se siitä on kiinni mutta perhettä ei hajoiteta.
En lähtenyt mitään ystävättäriä etsimään. Pari vuotta kärvistelin. Tapasin ihan sattumalta elämäni naisen. Molemminpuolista rakkautta ensi silmäyksellä, vaikka seksiä meillä ei ollut pitkiin aikoihin. Ystävyyttä, ymmärrystä, hauskanpitoa. Halusin viettää aikaani enemmän hänen kanssaan ja niin sitten teinkin. Muistin vaimoni ilmoituksen ja aloin sopia viikonloppuja tuon naisen kanssa. Teoriassa vaimolle sopi, niin hän sanoi ettei välitä. Kun sitten käytännössä olin lähdössä niin johan tuli jos jotakin hommia mitä minun piti tehdä, tai hän olikin lähdössä risteilylle tms niin minun piti jäädä kotiin lapsen kanssa. Jos sitten pääsinkin lähtemään hän soitteli koko ajan perään aivan turhista. Yritin keekustelua aiheesta mutta hän vain jankutti ettei ollut mitään minun naisystävääni vastaan, mutta minun piti muistaa että perhe on tärkeämpi. Ei siitä mitään tullut joten halusin eron, ja niin erosimme. Eron jälkeen ex-vaimo on kiristänyt lapsella useinkin. En esimerkiksi saanut muuttaa naisystäväni kanssa yhteiseen asuntoon, tai menettäisin lapseni tapaamisoikeuden. Exvaimo tuputti lapselle kaikenlaista potaskaa naisestani ja minusta. Oli hirveää selitellä lapselle että äiti valehtelee. Se tosiaan sekotti lapsen sen verran ettei halunnut tulla luokseni ennen kuin pääsisin exvaimon kanssa yksimielisyyteen asioista. Eli ei koskaan....
Minua ei lapset ala kiristää, eikä kukaan muukaan ja niin muutin naisen kanssa yhteen. Lapsi kyllä kävi luonamme, eikä meillä mitään ongelmia ollut. Exvaimolle se oli suurempi ongelma. Lukion jälkeen lapsi lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja kun tulee kotiskulmilla käymään, hän tulee meidän luokse. Ei äitinsä. Se on exvaimolleni kova paikka kun lapsi onkin alkanut ymmärtää miten katkera äiti hänellä on. Lapsi oli pyytänyt usein äitiä lopettamaan isän halventamisen, mutta ei saanut muutosta. Lapsi yksinkertaisesti kyllästyi. Minusta on ikävää että suhde äitiin menee huonoksi. Miksi äiti ei ymmärtänyt lapsen parasta? Tai mitään muutakaan parasta.
Joten, en ymmärrä omalla kohdallani mitä vaimo on ajanut takaa kieltäytyessään hyvästä parisuhteesta kanssani, halusi elää vihamielisessä kodissa ja kieltää minulta rakkaus ja seksikin (joka nyt ei ole maailman tärkeimpiä asioita, mutta tärkeää on että saa olla toisen ihmisen lähellä, ihan lähellä..). Lupa oli, käytäntöä ei. Vaimoni on mielestäni rassukka joka on pahasti hakoteillä elämässään, eikä ymmärrä tarvitsevansa apua. Hänen läheisensä häipyvät yksi toisen jälkeen, osaan hän itse ei halua pitää yhteyttä koska ovat eri mieltä hänen kanssaan. Osa ei halua kuunnella hänen marmatustaan.
Erikoisia ihmisiä maailmassa, että ei voi kuin ihmetellä. Minä olen ihetellyt usein, että mitä ewxvaimolleni tapahtui jossain avioliiton ja lapsen saamisen välillä. Hänestä tuli eri ihminen. Ilkeä ja katkera. Koskaan avioliiton aikana nämä asiat eivät auenneet mulle.
kuin kirjoittaja: ihmetellä pitää näitä juttuja. Olen luullut, että oma liitto on jotenkin poikkeava. Mutta niin on omituisia juttuja tullut vastaan, että meidän liitto on kyllä "normaalia" parempi (mitäs sitten kitisen, vai? Aiheellinen kysymys! Etsinpä siihen vielä vastausta...)
syyllinen kenenkään juomiseen, muista se. Kyllä ne ihan itte sitä pulloaan kallistelee.
Koko juttu kuullostaa hirveän tutulta, paitsi että jossain määrin toisin päin. Meillä kaikki alkoi siinä 9 vuotta sitten. Olimme silloin samassa työpaikassa ja pikkujoulujuhlissa juttelin paljon yhden miespuolisen työkaverini kanssa eri huoneessa suljetun oven takana. Mieheni sai tästä hirveän raivarin ja kun sitten huomasin tästä parin viikon päästä olevani raskaana (sitä oltiin yritetty jo vuoden ajan oman miehen kanssa...) niin siitähän vasta haukkuminen alkoi. Että kenenkä kanssa on tehty ja mitä ja tietty siellä pikkujoulujuhlissa! (ihan kun sen nyt sitten parin viikon päästä jo huomaisi jos siellä olisi vahinko käynyt, eikä siellä eikä missään muuallakaan kenenkään muun kanssa todellakaan tapahtunut mitään mistä olisi voinut tulla raskaaksi...)
No tässä vaiheessa esikoinen oli 3 vuotias ja vauvan synnyttyä äijänikin saattoi todeta perintötekijöiden perusteella että varmasti kyseessä oli hänen lapsensa.
Mikään ei kuitenkaan ole palannut ennalleen tämän jälkeen. Alkuun yritin jutella tilanteesta ja miettiä ratkaisua, mutta kaikki on vaan jotenkin luisunut vähitellen kaaokseen. Seksi loppui kokonaan vähitellen varmaan 7 vuotta sitten, lähinnä koska mua alkoi ällöttää mieheni kosketus. En vaan voinut olla hänen kanssaan sängyssä kun muuten tapeltiin koko ajan.
Kuitenkin olen koko ajan ajatellut että yritetään jatkaa avioliittoa lasten takia.
Nyt kuitenkin viime keväänä aloin epäillä hänen menojaan kun jotkut "kokoukset" alkoivat venyä puoleen yöhön ja aina kun yritin soittaa hänelle aikaan jolloin oletin hänen olevan matkalla töistä kotiin niin numero oli varattu.
Sitten syksyllä aioin laittaa hänen kesätakkinsa pesuun ja ajattelin tyhjentää taskut, niin sieltähän löytyi melkein tyhjä paketti viagraa!!! En ole varsinaisesti sanonut hänelle löydöstäni, mutta hän kyllä tietää että olen sen löytänyt. Sitten tutkin hänen kännykästään soitetut ja vastatut puhelut ja sieltähän löytyi molempiin suuntiin pelkkää samaa numeroa. Meillä on kuitenkin keskusteluyhteys kokonaan katkennut, puhumme lähinnä siitä kuka vie lapset harrastuksiin. Jonkun kerran olen vihjaillut pitkistä kokouksista ja puheluista ja vastaukseksi olen saanut että kun kotona ei mitään saa niin pitää hakea sitten muualta. Olen sanonut että lapsille en rupea valehtelemaan hänen syrjähyppyjensä suojelemiseksi, usein kuitenkin kysyvät milloin isä tulee kotiin kokouksesta. Nyt ei ole vähään aikaan ollut missään mutta puhelut jatkuvat.
En käsitä mitä pitäisi tehdä, nyt tuntuu siltä että en kyllä millään jaksa tätä enää. En vaan tiedä miten voisin tilanteen ratkaista. Asutaan aika maaseudulla ja lapset käy pientä kyläkoulua enkä haluaisi että joutuvat vaihtamaan koulua vaikka eroaisimme. Mies omistaa talon eikä takuulla muuta sieltä minnekään vapaaehtoisesti.
Kuitenkin mun on pakko päästä sieltä pois enkä ilman lapsia lähde mihinkään. Tähänkin asti olen hoitanut heidät yksin. Odottelen jos jostain löytyisi asunto jonka voisin vuokrata /ostaa. Rahatilannekin on sellainen että lienee pakko hakea avioeroa ja omaisuuden ositusta koska muuten ei mulla ole varaa tähän kaikkeen.
ÄLä ihmeessä säälistä jatka suhdetta, vaikka mikä olisi. Kuten itsekin kirjoitit, ei siitä saa kumpikaan mitään. Siitä huolimatta, että ero ihmisestä, joka joskus on ollut kaikkein läheisin, on kuin pieni kuolema. Sen aiheuttama kipu ei kuitenkaan ole ikuista, vaan jonain päivänä huomaat sen antaneen joitain uutta tilalle.
Säälistä liittoa jatkavana olisit aina se, jolta pyydetään, joka imetään tyhjiin. Elämä on kuitenkin enemmän ja parempaa kun uskaltaa.
Itsekin kamppailen ja pohdiskelen vastaavaa tilannetta kuin Kirsikka. Viiden avioliittovuoden jälkeen tunnen vain suurta ahdistusta ollessani kotona. Erosta on keskusteltu useasti ennenkin ja aina on päätetty katsoa, että josko se siitä alkaisi menemään. Muutaman kuukauden päästä huomaan vain toivovani saavani olevan rauhassa, haudata puhelimen ja hävitä jonnekin. Erosta puhuttaessa on mies saanut minut uskomaan, että menettäisin sekä työpaikkani että mahdollisuudet uraan. Taloudellisesti en tulisi pärjäämään. Myös tuleva suhde olisi mahdotonta, koska olisin vain hyväksikäyttäjien uhri. On hän tietysti muistanut mainita oman kiittämättömyydenkin ja sen kuinka hän on kanssani joutunut kärsimään. Hän on luvannut muuttua ja kuulemma nyt onnistuisikin, koska hän nyt ymmärtää ja haluaa muuttua. Olen niin pahoillani, kun olen hänet tehnyt surulliseksi haluamalla erota, mutta en minä tällaistakaan enää jaksaisi.
rakkautta? Miksi et voi "satsata" nykyiseen suhteeseesi enemmän.Luuletko,että ero on paras mahdollinen ratkaisu,joskus on joskus ei,mutta luulenpa,että yli 90 prosenttia katuu eroaan,vaikka harvat sen myöntää