ammattikoulutuksen hankin heti peruskoulun jälkeen ja töitä riittikin 23-vuotiaaksi asti. luulin töitä löytyvän senkin jälkeen, olihan minulla ikäisekseni pitkä työkokemus ja koulusta hyvä päättötodistus. nyt on kuitenkin kaksi vuotta mennyt, ja työvoimatoimiston kautta ei ole tarjottu töitä ensinkään. omatoimisesti olen päässyt yhteen työpaikkahaastatteluun, mutta töitä en saanut, koska minulla ei ollut ajokorttia. ajokorttia minulla ei ole varaa hankkia, työttömyyskorvaus menee viimeistä lanttia myöten elämiseen. opiskelemaankaan en voi lähteä, kun miehen tulot eivät riitä elättämään meitä ja opintotuki on vielä puolet työttömyyskorvausta pienempi. opintolainaa en saa, kun minulla on luottotiedoissa merkintä. en pääse edes mihinkään hanttihommiin, kun siivoojaltakin vaaditaan ajokorttia, mihin minulla EI OLE RAHAA. oma yritys voisi olla vaihtoehto työllistyä, mutta senkin perustamiseen tarvitaan RAHAA ja luottoa, ja molemmat ovat minulta loppu. näenkö minä asiat liian mustina vai onko elämä todellakin näin helvetin vaikeaa?
25v ja pitkäaikaistyötön!
tätäkö tämä on
71069
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
koita josko soppala maksaisi sun opintoja jos muutat eri kämppään. eli asut yhä miehes kaa, mut kirjat veke. jos naimisissa, ero.
niinhän kaikki tekee.
(öö, tuo soppala ei ole mitenkään sanottu, se on aivan tuurista ja pärstästä kiinni jollet tunne niitä ketä siellä on töissä, itselle lopetti kela yhtäkkiä ilman syytä opintotuen maksun, eipä ollut apua soppalasta joten työtön ollut siitä lähtien) jos maksaa, kantsii vähän miettiä mitä lukee.
Kun tämä Suomi on niin Vittumainen maa asua ja olla ja eikä saa töitä vaikka haluaisi,
niin muuttakaa ulkomaille asumaan. Ja perustakaa vaikka sinne oma pulju.
Suomen verotus on (JA TULEE OLEMAAN) niin Perseestä että täällä ei Ikinä kannata yksityisyrittäjyys.
Lähin Ulkomaa - Viro:) - niin siellä kuulema vero on aina 26% tuloista riippumatta. Ja muutenkin verotus on paljon inhimillisempi kuin täälä.
Tai sitten jonnekin EteläAurinkopaisteeseen jossa Aina on hyvät kelit.
Joskus on käynyt mielessä itselläni että ehkäpä se kannattaisi lähteä ulkomaille asumaan.
valmis tekemään töitä, vaikka se välillä turhauttaisikin? Kuinka kovasti haluat pois tuosta tilanteestasi? Olen itse ollut vastaavanlaisessa tilanteessa, tosin omistin ajokortin, josta olen melkein jo päässyt pois. Mistä päin Suomea olet?
Minun tilanteeni ei johdu siitä, etteikö työhaluja olisi. Omatoimisesti olen lähetellyt työpaikkahakemuksia kaikkiin mahdollisiin ja vähän mahdottomiinkin yrityksiin sillä säteellä, mihin nyt bussilla pääsen kulkemaan. Etätöitäkin olen yrittänyt löytää kauempaa, mutta etätyöhön eivät näköjään työnantajat usko, vaikka minulla olisi mahdollisuudet tehdä sitä etänä ilman mitään ongelmia. Motivaatiokin on erittäin hyvä, nimittäin tässä on istuttu kotona miettimässä omaa surkeaa tilannetta sen verran kauan. Innostuisin jopa siitä lattioiden puunaamisesta. Mikään työ EI VOI turhauttaa niin paljon kuin työttömyys ja vielä tässä iässä, kun pitäisi löytää rahaa ostaakseen kotiin edes jotain perusjuttuja kuten pölynimuri! Ikää on kuitenkin sen verran, ettei sitä rahaa enää vanhemmilta kehtaa mennä pyytämään.
Olisi mukava kuulla miten sinä olet selvinnyt vastaavasta tilanteesta?
Ps. usko tai älä, niin minä asun etelä-suomessa, missä periaatteessa EI PITÄISI olla niin toivoton työllisyytilanne kuin esim. Kainuussa.
minäkin ja tarkemmin Kotkassa. Siksi kysyin, jos voisimme vaikka tavata.
Voit laitta mulle vaikka mailia [email protected]
Kovin kuullostaa tutulta tilanteesi.
Itse valmistuin ammattiin -98, seuraavan puolivuotta tein "keikkaa" eli päivän silloin, toisen tällöin, ikinä ei yli neljää päivää viikossa, ja suurin kuukausiansioni taisi jäädä johonkin 4000 vanhaan markkaan. Samana vuonna jäin äitiyslomalle (oli 2 lasta jo entuudestaan) jota kesti vuoden verran. Äitiysloman ollessa loppusuoralla, keväällä -99 aloin etsimään koulutusta vastaavaa työtä tosissaan... sillä tuloksella että keikkojakin oli huomattavasi vähemmän kuin aikaisemmin, misään muusta puhumattakaan. Tätä kesti vuoden verran. Keväällä -00 otin osaa työvoimapoliittiseen koulutukseen- periaatteesta, koulutettuna ihmisenä olin vastaan, mutta mitä vaan työpaikan saadakseni...- jossa luvattiin töitä joko ko. projektissa tai vähintään TK:n vuodeosastolla kaikille osallistuneille, kurssin hyväksyttävästi suorittaneille. Mutta kuinkas ollakkaan, jäin "rannalle" vaille töitä kurssin loputtua. Samana keväänä kolahti postiluutusta ensimmäiset opintolainan maksut sisään. Silloin tuli hätä käteen, mies oli työttömänä, kotona kolme nälkäistä lasta... Nettiä selatessani hoksasin että ulkomailla kaivataan suomalaista työvoimaa. Joten pakkasin kamppeeni ja lähdin kesäksi Tukholmaan töihin. Ei ollut helppo päätös, mutta muita työllistymisvaihtoehtoja en löytänyt. Syksyllä palasin Suomeen monta kokemusta rikkaampana, ja muutaman laskun maksaneena. Tuolloin päätimme perheen kanssa, että vuoden vielä seurataan, jos ei töitä löydy, muutamme sinne missä niitä löytyy. (oli lapsia, velallinen talo, kaikki sukulaiset Suomessa... mutta jos ko. asiat estävät muuton työnperässä, ovat ne vain tekosyitä. Sillon kannattaa tarkastella onko itsellä tosiaan MOTIIVIA hakea töitä, mitä vaan ja mistä vaan. Jos uhrauksiin ei ole valmis, ehkä se hätäkään ei ole vielä NIIN suuri...)
No seurailimme vuoden. Töitä ei löytynyt kummallekkaan. Työkkärin silmissä en ollut pitkäaikaistyötön enkä työllistämisen arvoinen. Työhakemuksia lähetin kaikkiin paikkoihin lähimmän 50 kilometrin säteellä. En saanut edes kutsua haastatteluun. Eikä keikkojakaan ollut sen enempää kuin ennenkään. Eli kesällä -01 pakkasin perheeni muuttoautoon ja muutimme Ruotsiin. Töihin pääsin suoraan, ensin sijaiseksi, syyskuusta -01 on minulla ollut vakituinen toimi. Mieskin pääsi töihin nyt kesäkuussa, ensimmäisen vuoden hän luki ruotsia, kun ei ole sitä koulussa aikanaan lukenut. Ja omasta kielitaidostani sen verran, että olen pakollisen ruotsin selvittänyt koulussa rimaa hipoen arvosanalla T1. Tällä hetkellä olen kaksikielinen, sekin on vaatinut vain hiukan motivaatiota ja paneutumista.. sekä ymmärrystä työkavarailta kun en ensimmäiseen kuukauteen juurikaan saanut yhtään järkevää sanaa suustani...
Eli sinulle toivotan tsemppiä... Tällä puolella lahtea töitä on, ainakin joillain aloilla ja joskus työnantaja voi järjestää jopa asunnon. Pidä mielessä mahdollisuus, ainakin siinä vaiheessa kun tuntuu ettei mistään löydy mitään.
Jos ero miehestä ja muutto toiseen asuntoon ei kiehdo, eikä sitä työtä vaan löydy (ei edes jotain paskaroinan puhelinmyyntiä), niin ajattele niin että pystyt kyllä elämään ilmankin.
Voit liikkua luonnossa, uida, käydä kirjastossa ja lukea klassikoita ja tietokirjoja, voit hakeutua vaikka työväenopiston kielikurssille (joka voi edesauttaa työnsaantia)... Kyllä halpaa touhua piisaa kunhan vain oivaltaa.
Olen itse ollut viimeksi oikeassa työelämässä 6 v sitten (tosin opiskellut sinä aikana 1,5 v) enkä voi sanoa että olisin mitenkään epätoivoon vaipunut työttömyyden vuoksi. Paremminkin tuli hirsipuu mieleen kun olin jonkin aikaa työllistettynä ja kohdeltiin kuin paskaa. Kun ei ole tottunut kynnysmattona olemaan, niin eihän sitä touhua hermot kestäneet kuin viikon. Kummaa väkeä sitä onkin, kun heti pitää työllistetyn kimppuun käydä kuin peto.