Löysin tämän keskustelupalstan vasta vajaa viikko sitten, ja suorastaan ahnehtien ja ihmetellen olen lukenut, miten paljon samantyyppisiä tarinoita maailmaan mahtuu.
Minun avioliittoni, lähes 30-vuotinen päättyi syksyllä. Onnellinen se ei ollut aikoihin, mies kärsi masennuksesta ja ajoittain myös ryyppyputket olivat kuvioissa. Humalassa hän oli ilkeä: saattoi esim. seurassa alkaa mollata minua seksuaalisesti. Talous oli kunnossa, matkusteltiin,ja -me myös! - vaihdettiin autoa. Lapset ovat aikuisia. Mies oli puhumaton, murjottava ja kylmäkiskoinen, erityisesti viimeiset kuukaudet. Lopulta nostin asian tiukasti esille, sanoin, etten jaksa elää näin ahdistavassa suhteessa, ja kas: hän muutti viikossa pois. Omaisuus ositettiin, kaikki riitelemättä, kuten avioliitossakin.Mies pisti maanisella vimmalla kaiken uusiksi huonekaluja ja kodintekniikkaa myöten. Kolmatta osapuolta ei pitänyt olla kuvioissa, mutta jälkeenpäin - ja näitä tarinoita luettuani - kaikki viittaa siihen, että oli kumminkin - mies vain salasi sen, kun ei muistakaan asioista puhunut.
Erosta on kohta kolme kuukautta, ja vaikka kaikki sujuikin sopuisasti, ei tämä helppoa ole ollut. Jo monet käytännön asiat tuottavat vaikeuksia, esim. autottomuus, johon taloudellisista syistä ja kokemattomuuttani kuskina jäin. Kauppakyytejä kyllä lupailtiin, mutta niissä olen aina muiden armoilla...No, repussa kulkee yhden ihmisen ruuat, ongelmia on, kun vieraita tulee. Mutta kesä ja fillarikausi odottaa. Toinen ongelma on tietenkin yksinäisyys: ystäviä on paljon, on lapset, mutta kaikilla on luonnollisesti oma elämänsä. On konkreettisesti opeteltava tätä yksinoloa.
Miksi kirjoitan tätä? Jos tästä olisi jollekin hyötyä, kyllä paha olo ja ahdistus helpottavat ajan kanssa: ei kannata alkaa lohduttaa itseään viinillä, kuten minulle aluksi meinasi käydä.Kirjoitan myös järjeställekseni omia palokoitani, kuuluakseni joukkoon. Tällä hetkellä päällimmäisenä pahan olon aiheuttajan on eräänlainen parisuhdeuupumus, jopa katkeruus: tein paljon töitä avioliittoni eteen; maksoin matkoja, autoa ja ravintolaruokailuja piristääkseni masentunutta - joka tuli perässä kuin vastahankainen lapsi. Takerruin niihin hyviin päiviin, ajattelin, että ne joskus jäävät pysyviksi. Niin ei kuitenkaan käynyt: en tiennyt mieheni ajatuksia, enkä ymmärtänyt tyytymättömyyden johtuvan minusta.
Mies näyttää haeskelevan innokkaasti seuraa treffipalstoilla: toivon vilpittömästi, että hän vielä löytää onnensa.Takaisin en häntä ottaisi. Uutta parisuhdetta en jaksa edes ajatella, niin loppuun tämä entinen minut imi. Mutta päivä päivältä helpottaa, tulee toki vielä murheellisiakin hetkiä, mutta kevään edetessä valoa ja uutta toivoa - enpä taida tällä elämänkokemuksella kriisitöntä elämää tietäväni!
Minun avioliittoni, lähes 30-vuotinen päättyi syksyllä. Onnellinen se ei ollut aikoihin, mies kärsi masennuksesta ja ajoittain myös ryyppyputket olivat kuvioissa. Humalassa hän oli ilkeä: saattoi esim. seurassa alkaa mollata minua seksuaalisesti. Talous oli kunnossa, matkusteltiin,ja -me myös! - vaihdettiin autoa. Lapset ovat aikuisia. Mies oli puhumaton, murjottava ja kylmäkiskoinen, erityisesti viimeiset kuukaudet. Lopulta nostin asian tiukasti esille, sanoin, etten jaksa elää näin ahdistavassa suhteessa, ja kas: hän muutti viikossa pois. Omaisuus ositettiin, kaikki riitelemättä, kuten avioliitossakin.Mies pisti maanisella vimmalla kaiken uusiksi huonekaluja ja kodintekniikkaa myöten. Kolmatta osapuolta ei pitänyt olla kuvioissa, mutta jälkeenpäin - ja näitä tarinoita luettuani - kaikki viittaa siihen, että oli kumminkin - mies vain salasi sen, kun ei muistakaan asioista puhunut.
Erosta on kohta kolme kuukautta, ja vaikka kaikki sujuikin sopuisasti, ei tämä helppoa ole ollut. Jo monet käytännön asiat tuottavat vaikeuksia, esim. autottomuus, johon taloudellisista syistä ja kokemattomuuttani kuskina jäin. Kauppakyytejä kyllä lupailtiin, mutta niissä olen aina muiden armoilla...No, repussa kulkee yhden ihmisen ruuat, ongelmia on, kun vieraita tulee. Mutta kesä ja fillarikausi odottaa. Toinen ongelma on tietenkin yksinäisyys: ystäviä on paljon, on lapset, mutta kaikilla on luonnollisesti oma elämänsä. On konkreettisesti opeteltava tätä yksinoloa.
Miksi kirjoitan tätä? Jos tästä olisi jollekin hyötyä, kyllä paha olo ja ahdistus helpottavat ajan kanssa: ei kannata alkaa lohduttaa itseään viinillä, kuten minulle aluksi meinasi käydä.Kirjoitan myös järjeställekseni omia palokoitani, kuuluakseni joukkoon. Tällä hetkellä päällimmäisenä pahan olon aiheuttajan on eräänlainen parisuhdeuupumus, jopa katkeruus: tein paljon töitä avioliittoni eteen; maksoin matkoja, autoa ja ravintolaruokailuja piristääkseni masentunutta - joka tuli perässä kuin vastahankainen lapsi. Takerruin niihin hyviin päiviin, ajattelin, että ne joskus jäävät pysyviksi. Niin ei kuitenkaan käynyt: en tiennyt mieheni ajatuksia, enkä ymmärtänyt tyytymättömyyden johtuvan minusta.
Mies näyttää haeskelevan innokkaasti seuraa treffipalstoilla: toivon vilpittömästi, että hän vielä löytää onnensa.Takaisin en häntä ottaisi. Uutta parisuhdetta en jaksa edes ajatella, niin loppuun tämä entinen minut imi. Mutta päivä päivältä helpottaa, tulee toki vielä murheellisiakin hetkiä, mutta kevään edetessä valoa ja uutta toivoa - enpä taida tällä elämänkokemuksella kriisitöntä elämää tietäväni!
Vastaukset 6
Vanhimmat
omasta elämästäni!Oli hyvä lukea ja todellakin tuo yksin elämisees sopeutuminen vie aikaa mutta olinhan oikeastaan yksin jo aviossa kun mies ei hyväksynyt minua vaikka olin miten.
Olen samaa mieltä kanssa että uutta en halua sillä nautin sittenkin että kukaan ei halveksi minua enää.Olen oman itseni kanssa sinut ja mitä turvaa saisin väkivaltasesta miehestä,ennemin olen yksin.
Tuokin että vaikka on ystäviä ympärillä silti pitää oppia olemaan yksin.Surullista kun kestin niinkin kauan avioliitossa jossa en tuntenut itseäni miksikään olin aina vaan joku paha joka pilaa kaiken.
Tämä oli vaikea prosessi ja jopa sukulaisten kanssa tuli eron jälkeen ongelmia sillä minä en ole se aiempi kynnysmatto vaan ihminen joka ajattelee ihan itse ja päättää myös itse omasta elämästä.
Tietenkin iskee kaipuu välillä ja toivookin että ei olisi eroa tullut mutta kun aloin olla niin loppu että vaikea parisuhde vei voimani,voin sanoa että ei väkisin kannata kenenkään olla avioliitossa ja varsinkaan väkivaltasessa!
Taas aivan kuin omaa tarinaani.Onkohan se vain niin ,että miehillä saattaa iskeä se kuuluisa viidenkympinvillitys.Aivan samalla lailla oli minunkin mieheni puhumaton,murjottava ja kylmäkiskoinen.Ei koskaan ehdottanut minnekään menemistä tai yhdessä tekemistä.Sanoi vaan ,että mä en edes tiedä mitä sun kans vois tehdä.Jos itse järjestin jotakin seuras kyllä peräs niinku partiopoika,mutta teki selväksi,että ei paljo kiinnosta.Niinpä sitten ittekin lopetin kaikenlaisen suunnittelun.
Oli myös pidemmän aikaa aloitekyvytön kaikenlaiseen arkipäivän tekemiseen.Mielestäni masentunut,mutta siihenkin sanoi,että minä aiheutin hänen masennuksensa.En kyllä tiedä kuinka sen tein.
No sitten hän aloitti suhteen työkaverinsa kanssa ja se oli menoa se.Muutti pois.Minä hullu olisin vielä siinäkin vaiheesssa halunnut korjata meidän välistä suhdetta.Hänellä ei ollut enää tunteita eikä tahtoa.
Maaliskuulla tulee ero voimaan.Vaikeaa on ollut,välillä hyvinkin vaikeaa.Joskus kuitenkin ajattelen,että menetinkö paljoakaan kun menetin välinpitämättömän,tunneköyhän,puhumattoman miehen.Silti välillä taas tunne,että sarjassamme turhia avioeoja,joka olisi voitu pelastaa asioista puhumalla.Tämä nyt vaan ratkaisi ongelmat rakastumalla toiseen.En oikein usko,että ne ongelmat sieltä katoaisi kumppania vaihtamalla,mutta aika näyttää.
Itse en jaksaisi ajatellakaan tässä vaiheessa uutta suhdetta.On kai jotenkin sellainen parisuhdeuupumus päällä.Vaikka kyllähän sitä juttuseuraa kaipaisi,mutta eipä sitä ollut paljon ennenkään..
jaksanutkin. Minä täällä kärvistelen puolta lyhemmän liiton kourissa, kun mieheen iski joku helkkarin kriisi. nyt ei mikään yhteinen kiinnosta, muualla on parempi, toinen nainen on hauskempi yms. Voi pyhä yksinkertaisuus!!
Niin on kuin keskenkasvunen kakara, jonka lahjomalla (kirjaimellisesti) saa "rakastumaan" itseensä eronnut tai karannut yh.
Uhkasin lopettaa koko jutun, mies muuttikin äkkiä mielensä. Se on katos rahasta kiinni. Sanoin, että kalliiksi tulee minun pettämiseni.
Olen täällä palstalla itsekin pyörinyt jonkin aikaa saadakseni ajatukseni ruotuun.
Kun kirjoittaa kaiken ulos, asia tuntuu hiukan selvenevän omassa päässäkin.
Hommasin pari kirjekaveriakin, joille voi purkaa pahimpia solmuja. Heiltä saa myös uusia näkökulmia, kun välillä omat ajatukset kiertää samaa kehää, eikä ulospääsyä tunnu löytyvän. Saa tavallaan perspektiiviä asioihin, kun he eivät tunne meidän tilannettamme kokonaan, vaan vain siltä osin, kuin olen kertonut. Enkä ole kertonut ihan kaikkea.
Mutta hyvä näinkin.
Apu se on pienikin apu.
"Niin on kuin keskenkasvunen kakara, jonka lahjomalla (kirjaimellisesti) saa "rakastumaan" itseensä eronnut tai karannut yh."
Aina meitä yksinhuoltajaäitejä parjataan.
Rakastumaan en ketään ole vokotellut. Oma vika, jos niin tekee. Minusta ainkaan ei kukaan mies saa vastakaikua tunteilleen. Olen kylmä kuin jäävuori.
Kriisejä ihmiselämässä riittää. Eikö ihmisen elämä kulje seitsämän vuoden periodeissa.
Katselin telkkarista eilen Arto Lahden haastattelua. Exäni on tutustunut häneen jossakin kuviossa. Tyttäreni soitti Artolle opiskeluasioissa ja siksi tuon miehen ajatusmaailma kiinnostaa. Arto kertoi uskovansa jossain määrin astrologiaan. Kuulin lasten kautta vuosia sitten, että exäni oli myös teettänyt itsellään jonkun kartan. Hän ei millään tajunnut miksi elämä meni mönkään. Ei kaikkea voi järjellä selittää.
Ehkä elämässä vai pitää jotkut asiat tapahtua.
Vaikka kuinka yrittää järjestää elämäänsä oman mielensä mukaan, niin ei se kuitenkaan niin mene.
Joku mies kirjoitti tällä palstalla vähän aikaa sitten, että Jumala ei heitä noppaa maailmankaikkeudessa. Kuulema Einstein on niin joskus sanonut.
Kaikella on ehkä jokin tarkoitus. Mikään ei ole sattumankauppaa.
Olen vuosien päästä nähnyt monella asialla tarkoituksen.
Kun aikoinaan soittelin hädissäni jopa selvännäkijälle, nainen näki korteissaan jonkun tumman naisen, joka auttaa exää. Tuollainen nainen on ollut jo vuosia exän elämänkumppanina ja auttanut onnetonta räpiköijää elämässään.
Toivon sydämeni pohjasta, että mies toipuu työkuntoon. Sairauseläkepaperit olisivat tavallaan hyvänä turvana, mutta näen asiat toisin.
Joku parantaja sanoi sukumme yllä olevan sukukirouksen. Siihenkin otin hoitoa ja en suosittele sitä kenellekään. Vaatii valtavan hyvää psyykeä, jos siihen leikkiin lähtee mukaan. Moni on löytänyt itsensä hoidon jälkeen mielisairaalasta.
Hyväksykää tosiasiat. Ei kaikkea voi järjellä ymmärtää. Minulla on valtavasti aikaa kirjoitella täällä netissä. En ole tänä viikonloppuna töissä ja lähden kohta palauttamaan lasten kotiin unohtamaa dvd-elokuvaa videovuokraamoon. Ehkä katson illalla telkkaria, luen Me Naiset-lehden ja sitten menen nukkumaan.
Elämä eronneena naisena on ihan antoisaa elämää. Onnistuin erittäin hyvin kasvatustehtävässäni.
Lapsilla opinnot ovat sujuneet tähän mennessä hyvin ja he ovat erittäin kypsiä nuoria naisia.
Itse voin nykyään erittäin hyvin. Elämä on kamppailulaji. Media ym. antaa omituisen kuvan parisuhteesta. Eroja tavallaan ruokitaan. Ihmisiä höynäytetään tyhjän perään.
Vanhana en enää näitä asioita vatkaa. Olen omasta mielestäni tonkinut joka ikisen asian perusteellisesti.
Joku asiantuntija sanoi julkisuudessa, että suomalaisten mielenterveys on parantunut lähivuosina. Paljon hyvää työtä on tehty sen seitsämän vuoden aikana, jolloin olen elänyt yh-elämää. Ehkä voin jo laskea aseeni, ja alkaa kirjoittamaan tavallisista arkisista asioista.
Juttujani voitte käydä päivittäin lukemassa Soneraplazan Elleissä lähinnä 50 palstalla.
Siellä lauleskelemme Kuningatar ja moni muu ja vaihdamme milloin mitäkin ajatuksia.
50 ikäisenä elämä saa ihan eri näkökulman. Alle 50 vuotiaana elämä on melko lapsellista kohellusta. En haluaisi enää olla päivääkään nuorempi.
Hyvin osuvasti sanottu tuo.."ihmisiä höynäytetään
tyhjän perään"
koska juuri omaisuuden ositus asunto-, opinto-ym. velkojen ollessa päällä olisi ollut todella taloudellisesti rankkaa. Myös lasten huolto olisi käytännössä jäänyt minulle täysin.
Toisaalta; jollen olisi jaksanut, olisi saattanut jäädä vaivaamaan, että jätettiinkö silti mahdollisuus käyttämättä. Nyt tiedän tehneeni kaikkeni, ehdotin jopa jotain parisuhdeneuvontaa, mutta mies oli ratkaisunsa tehnyt. Ja hyvä niin: ei siitä mitään olisi tullut. Sovittiin, että ollaan kavereita lastenkin takia, mutta jotenkin hänen tapaamisensa on ahdistavaa: hän saattaa olla puhumaton ja mököttävä, ikäänkuin vihoissaan, kuten usein avioliitossakin. Tai sitten ihan ok-tuulella. Esim. jouluaterialle kutsuin hänet lapsiaan tapaamaan - hän nousi pöydästä syötyään, kiittämättä ja jäämättä seurustelemaan muiden kanssa,ja meni sohvalle makaamaan ikäänkuin olisi edelleen kotonaan. Ehkä nämä pienet, loukkaavat eleet täyttävät hänen elämässään jonkin tarpeen ...en tiedä, kun koskaan asioista ei pystytty puhumaan.
Mutta kuten sanoit: kirjoittaminen helpottaa ja selventää ajatuksia - jatketaan sitä, kun se tarpeelliselta tuntuu. Valoisia päiviä ja voimia kaikille samantyyppisessä tilanteessa oleville!