Ilman syyllistämisiä tai sormella osoitteluja, haluan tuoda esiin oman uusioperhe-kokemukseni. Juttuni pointti on valottaa, millä lailla avierolapsi on kenties huonommassa asemassa vielä aikuisiässäkin. Ihan vaan ajateltavaksi. Ja omaksi helpotuksekseni. Tämähän on vertaistukipalsta.
Vanhempani erosivat ollessani lapsi. Kumpikin vanhemmistani löysi uudet aviopuolisot melko nopeasti.Elin äitini sekä tämän uuden aviopuolison kanssa saman katon alla kunnes muutin opiskelemaan jne. Molempien vanhempieni uusilla puolisoilla on myös omia lapsia mutta en ole heidän kanssaan asunut.
Kun käyn vanhemmillani, menen "kylään", en kotiin. Minulla ei ole kuten monilla eheistä kodeista olevilla ystävilläni lapsuudenkotia jossa olisi sijaa omille vanhoille tavaroilleni. En myöskään voi tulla ihan noin vaan kuten kotiinsa moni tulee.
Tänäpäivänä, kolmekymppisenä, minulla on perhe ja omia pieniä lapsia. Minua kismittää myös se mikä seuraa vanhempieni uusio-isovanhemmuudesta suhteessa lapsiini. Ei ole mukavaa kun isovanhemmilla ei ole yhteistä intressiä lastenlapsiinsa. Puhun siis pariskunnista oma vanhempani sekä tämän puoliso, tämä kummankin vanhempani osalta. Vanhempieni isovanhemmuutta "häiritsee" se että puolisoilla ei ole kiinnostusta minun lapsiani kohtaan, ei ainakaan niin että se saisi aiheuttaa heidän keskinäisessä elämässään kompromisseja. Aika ja kiinnostus lapsiinihan on pois puolisolta ja aiheuttaa kitkaa heidän välillään. Sovitut yhteiset menot ovat etusijalla, kalenteri on täynnä.
Myös monille perheille niin tyypilliset taloudelliset järjestelyt aikuiselämän alkuun kuten ennakkoperintö on poissuljettu kohdallani koska siitä ei luonnollisestikaan voitaisi olla yksimielisiä.
Pienempikään tukeminen ei juuri käy päinsä. Vanhemmillani on lapsia vähän, puolisolla kenties useita. Koska puolisolla ei ole juurikaan varaa tukea niitä monilukuisia lapsiansa koska heitä on niin paljon, ei meitäkään, paria omaa lastakaan voi omat vanhempani tukea. Se on sitä tasapuolisuutta. Kaikille yhtä paljon eli ei kellekkään mitään.
Onko muilla samankaltaisia kokemuksia?
Vanhempani erosivat ollessani lapsi. Kumpikin vanhemmistani löysi uudet aviopuolisot melko nopeasti.Elin äitini sekä tämän uuden aviopuolison kanssa saman katon alla kunnes muutin opiskelemaan jne. Molempien vanhempieni uusilla puolisoilla on myös omia lapsia mutta en ole heidän kanssaan asunut.
Kun käyn vanhemmillani, menen "kylään", en kotiin. Minulla ei ole kuten monilla eheistä kodeista olevilla ystävilläni lapsuudenkotia jossa olisi sijaa omille vanhoille tavaroilleni. En myöskään voi tulla ihan noin vaan kuten kotiinsa moni tulee.
Tänäpäivänä, kolmekymppisenä, minulla on perhe ja omia pieniä lapsia. Minua kismittää myös se mikä seuraa vanhempieni uusio-isovanhemmuudesta suhteessa lapsiini. Ei ole mukavaa kun isovanhemmilla ei ole yhteistä intressiä lastenlapsiinsa. Puhun siis pariskunnista oma vanhempani sekä tämän puoliso, tämä kummankin vanhempani osalta. Vanhempieni isovanhemmuutta "häiritsee" se että puolisoilla ei ole kiinnostusta minun lapsiani kohtaan, ei ainakaan niin että se saisi aiheuttaa heidän keskinäisessä elämässään kompromisseja. Aika ja kiinnostus lapsiinihan on pois puolisolta ja aiheuttaa kitkaa heidän välillään. Sovitut yhteiset menot ovat etusijalla, kalenteri on täynnä.
Myös monille perheille niin tyypilliset taloudelliset järjestelyt aikuiselämän alkuun kuten ennakkoperintö on poissuljettu kohdallani koska siitä ei luonnollisestikaan voitaisi olla yksimielisiä.
Pienempikään tukeminen ei juuri käy päinsä. Vanhemmillani on lapsia vähän, puolisolla kenties useita. Koska puolisolla ei ole juurikaan varaa tukea niitä monilukuisia lapsiansa koska heitä on niin paljon, ei meitäkään, paria omaa lastakaan voi omat vanhempani tukea. Se on sitä tasapuolisuutta. Kaikille yhtä paljon eli ei kellekkään mitään.
Onko muilla samankaltaisia kokemuksia?
Vastaukset 18
Vanhimmat
vaatteensa, eikä sitten muuta, kun kotoani läksin. Ajokortin, ensimmäisen auton jne. olen hankkinut omalla työlläni. Isovanhempia ei ollut, kun isoäidit kuolivat jo 50- luvulla ja isoisät pian sen jälkeen. Ei sitä osannut, eikä osaa kaivata sellaista, mitä ei ollut.
Olen syntynyt 60- luvulla ja vanhempieni isovanhemmuus oli aika perinteistä silloin, kun vanhin oli pieni. Toisen syntyessä kuoli isäni ja jäi jäljelle mummu. Mummu eli äitini paikkasi tätä aukkoa kiitettävästi henkisellä puolella. Taloudellisesti jäi vain velkainen huusholli, kun hänestä aika jätti.
Olen sitä mieltä, että on isovanhempien oma häpeä, jos eivät tajua rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Nimittäin sitten, kun tulee aika ja he ovat sairaita ja avuntarvitsijoita, kuka heitä auttaa? Kunnallinen terveyskeskus luultavasti.
Älä murehduta mieltäsi muilla ihmisillä vaikka ovatkin läheisiä ja nauti omasta perheestäsi.
Minulla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, koska sekä omat että mieheni vanhemmat ovat edelleen naimisissa. Tuttavapiiriin ja sukulaisiin tietysti mahtuu eronneita ja olen seurannut vähän huolestuneena yhden parikymppisen sukulaispoikani elämään. Hänen vanhempansa erosivat pojan ollessa alle kouluikäinen. Molemmat vanhemmat menivät tahoillaan naimisiin ja saivat lisää lapsia. Uusien suhteiden lapsilla oli ikäeroa tähän poikaan noin kymmenen vuotta. Poika asui äitinsä luona ja äiti ja uusi mieskin erosivat lyhyen avioliiton jälkeen. Samoin isä uudesta vaimostaan.
Pojalla on siis neljä puolisisarusta ja varsinkin isäänsä hänellä on etäiset välit, koska asuivat vanhempien eron jälkeen eri puolilla Suomea. Nyt pojan äiti kuoli. Käytännössä hän on parikymppinen ja elämässä täysin yksin. Äitinsä toisen avioliiton lasten kanssa hän asui, mutta isäpuolen kanssa vain lyhyen aikaa. Nyt tietysti nuoret sisarukset asuvat oman isänsä (pojan lyhytaikaisen isäpuolen kanssa). Isä asuu eri paikkakunnalla ja isän koti on tuskin koskaan ollut hänelle mikään oma koti. Pojan kohtalo on tuskin maailman surkein, mutta hänen yksinäisyytensä tässä maailmassa on kyllä tavallaan epäreilua.
Eikö kolmikymppiset yleensä pärjää jo omillaan, ruikuttamatta vanhemmiltaan rahallista tukea. Omat vanhempani ovat edelleen toivottavasti onnellisesti naimisissa ja itse olen 7- ja 9-vuotiaiden lasten naimisissa oleva äiti. Vanhempani ovat varakkaita, mutta en ole milloinkaan pyytänyt heiltä minkäänlaista taloudellista tukea. Olen ainoa lapsi, joten todennäköisesti rahallinen tuki minulle ei olisi ongelma. Tähän saakka olen kuitenkin pärjännyt omillani ja arvelisin pärjääväni lopun elämäni.
Mielenkiintoista on, että kirjoitukseni viimeiset lauseet joissa mainitsin näista talousasioista, saa sitten näin ison painoarvon niin että muu sanomani ei saa minkäänlaista huomiota. Taisin sohaista sellaiseen aiheeseen että se sokaisee monen, hyvänkin luetunymmärtämisen taidon omaavan ;) .
Kyllä, monet kolmikymppiset pärjäävät omillaan. Vielä useammat ovat saaneet vanhemmiltaan apua ja pärjäävät omillaan. Apua esim. elämän hankinnoissa tai pienempää tukemista. Ainakin kun teen katselmuksen tuttavapiiriin, joka koostuu aivan "taviksista", ei mitenkään varakkaista porukoista. Jos siis sattuu yhtään tietämään ihmisten elämista niin kyllä sitä vaan esiintyy. Mutta minähän kerroin siitä yhtenä pointtina, asiana joka ei sitten - toisin kuin monilla - kohdallani ole mahdollinen. Muun muassa ja miellytti se lukijaa tai ei.
Toivon yhtä tasaista ja turvattua loppuelämää sinulle kuin tähän asti.
..tämä on jossa valitat...
Sikäli kuin jotakin olen tänne kirjoitellut, se on yleensä saanut vähäisen huomion, syynä varmaan väärä alaryhmä. Koska en tiedä minkä otsakkeen alle tämän aiheen kirjoitus kannattaa laittaa - repäisin ja laitoin se kolmeen paikkaan. Saapahan jonkinlaisen näkyvyyden.
Kauhistus sentään!
Valita sinäkin joskus, se tekee sulle hyvää!
saa sen käsityksen, että olet rahanahne...? Valitat vain rahasta. Sinun on luotava oma tulevaisuutesi, kuten niidenkin, jotka joutuvat pakosta lähtemään tyhjin käsin. Ajattele vähän.
Minulla on eronneet vanhemmat ja olen kyllä huomannut nämä uusio-isovanhemmat.Meidän lapsi esim:ei ole koskaan ollut kummallakaan vanhemmallani hoidossa,kun taas sisarpuoleni (äidin uudesta liitosta) muksu on hoidossa harva se päivä.Minä en kanssa koskaan mene kotiin vaan kylään,koskaan en mene soittamatta ensin että sopisko tulla kylään.En tunne kummankaan vanhempien kotia kodikseni vaan se on kyläpaikka,ehkäpä tästä syystä käyn siellä todella harvoin.Ja näille nurisioille ketä nyt vinkuu että olet rahan ahne.Kyllä vanhemmat yleensä auttavat lapsensa maailmalle myös rahallisesti,minä ainakin aijon auttaa niin omaa lastani myös tietysti henkinen apu on tarpeen-itse en ole "kotoa" saanut mukaani kuin vaatteet,siellä pienessä yksiössäni nukuin lattialla ilman patjaa tai peittoa,nyt voi joku sanoa että mitäs lähdit "kotoa" maailmalle,mutta se oli pakko niin.Kaikilla kun ei ole mahdollisuutta asua kotonaan täysi ikäiseksi tultuaan.Kaikilla ei ole kotia,sitä on tietysti vaikea ymmärtää jos on ollut äidin ja isin pikku prinsessa tai prinssi.Mutta ymmärrän sinua Minna. Älä välitä näistä vittuilijoista yhtään,sillä ole aivan oikeassa.
Oli helpottavaa kuulla vastaavasta kokemuksesta, ei sillä että toivoisi kenellekkään niin. Ja kiitos että ymmärsit "oikein".
Mulla on erillainen tilanne mutta päätin silti kirjoittaa sinulle, vanhempani erosivat kun olin alle yksi vuotias jäin äidille, isän näin seuraavaksi lähes kymmenvuotiaana kun isä uusi vaimo haki minut heille kylään kävin siellä usein uusia sisaruksiani katsomassa isä uusi vaimo oli aivan ihana ihminen valitettavasti hän kuoli. Ja samalla loppui minun käyminen siellä. Nyt en isääni ole nähnyt moniin vuosiin. Äitini löysi uuden miehen ja meni naimisiin sain pikkuveljen jonka jälkeen minä en ollut mitään.. Surullista murrosiän kynnyksellä olevalle nuorelle tytölle.. Nyt kun molemmat olemme veljeni kanssa aikuisia niin huomaan kaikkia tälläisiä asioita jotka on oman yhteisen lapsen "etuja" veli sai mopon, moottoripyörä, ajokortin, auton, asuntokin ostettiin vanhenpien nimiin jossa veli asuu nimellistä korvausta vastaan, siis ihan kaikki on annettu. Mitä sain minä kun muutin pois kotoa?? En mitään, en edes pari vuotta vanhaa sänkyä joka minulle oli ostettu, onneksi onneksi silloinen poikaystäväni, nykyinen mieheni (jo 22 vuotta!) sai kotoaan edes jotakin kalusteita. No nyt kun itselläni on useampi lapsi kohtelen joka ainoaa samanarvoisesti ja olen päättänyt tehdä kaikkeni avioliittomme eteen ettei omat lapseni ikinä joudu kokemaan samaa.. Olen yrittänyt ajatella asioita niin että minulla on nyt hyvä olla ihana mies ja ihanat lapset kaunis koti, ihania ystäviä... Silti välillä katkeruus ja kateus nostaa päätään kun miettii että toinen saa kaiken... Ilmeisesti toisen lasta ei koskaan pidä samanarvoisena kun omaa. Se vaan on kovin vaikea asia kun oma äitikin on tavallaan hylännyt eikä pidä minun puoliani missään asioissa Tuntuu välillä että olen koko vain rasite jostakin menneisyydestä.. Hyvää jatkoa sinulle, älä anna katkeruuden tulla elämääsi niin sinulla on paljon helpompaa..
Minä olen myös tuntenut nahoissani tämän että veli saa kaiken auton,ajokortin ym... ja väkisinkin siinä tulee katkeraksi kun itse teen kahta työtä että pysyn hengissä.Tälläinenkin asia meillä on että mieheni veli,joka muuten tienaa kuukaudessa 3000e käteen,asuu velattomassa omakotitalossa jne...anoppi auttaa näitä,ostaa muksulle vaatteita,maksaa harrastukset jne...myös jos heiltä kotoa hajoaa jokin esim. jääkaappi niin appi vanhemmat ostaa kyllä uudet tilalle. Välillä tulee kieltämättä olo kun jos meillä hajoaa joku tai maksetaan lapsen harrastuksia niin eipä apuja tule vaan otetaan sitten vaikka velkaa tai maksetaan osamaksuilla. Mutta olen ajatellut että eipä tarvi olla kiitollisuuden velassa ja olen ylpeä kun taas yksi osamaksu erä on hodettu.Mutta olen tästä oppinut yhden asian-minä kohtelen lapsiani tasapuolisesti,myös raha asioissa ja varmasti autan heidät aikuisen elämän alkuun kun se päivä joskus koittaa.
.... mitä jos jo 30vuotiaana, ottaisit vastuun omasta ja lastesi elämästä, seisoisit omilla jaloillasi, hankkisit ammatin, työpaikan... antaisit vanhempiesi elää omaa elämäänsä, nauttien ansaitsemistaan rahoista. On todella heidän oma asiansa jos haluavat jäädä pois lastesi elämästä ja menettää paljon hyviä asioita elämässä, mutta mikään ihmissuhde ei hoidu väkisin. Onnea oman elämän rakentamiseen.
Olipa aika yllättäviä nuo saamasi kommentit. Itselläni on vanhemmat naimisissa ja minulla kaksi lasta. Kun luin alkuperäisen kirjoituksesi, mielestäni pointti oli tuossa sukupolvien ketjun monimutkaisuudessa, ei niinkään taloudellisen avun puutteessa. Nyt moni kirjoittaja on tarttunut tuohon "kolmikymppisen kyvyttömyyteen olla taloudellisesti itsenäinen".
Minun vanhempani eivät ole rikkaita, mutta ostavat kyllä lapsen lapsilleen stigoja, suksia, luistimia jne. joululahjaksi. Kyllä varmaan tuollaisten lahjojen osto on helpompaa, kun molemmilla isovanhemmilla on samat intressit rahan käytön suhteen. Isovanhemmat myös tietävät, että kyseiset arvokkaammat lahjat menevät nuoremman veljeni lapsille, kun meillä ei niitä tarvita. Ei kyseiset lahjat ole välttämättömiä, mutta isovanhemmille niiden antaminen tuntuu olevan iso ilo ja kyllähän ne asuntovelkaisia vanhempia auttaa.
Mukava on myös mennä vanhemmillani käymään. Mietin itsekin kauhulla sitä päivää, kun vanhempani eivät pysty/halua asua enää omakotitalossaan. Se päivä varmaan vielä tulee. Nyt osa vanhempieni luona olemisen viehätystä on oma entinen huoneeni, jossa voi rauhassa olla. On myös helppo osallistua kotitöihin ja tehdä oma osansa, kun paikat ovat tuttuja. Minä en käy vanhempieni luona kylässä vaan enemmänkin kotona.
Nyt lienee kasvamassa ensimmäinen sukupolvi lapsia, joiden isovanhemmat ovat suuressa määrin eronneet ja isovanhemmat myös asuvat kaupungeissa. Enää ei voi varmaan toimia kuten kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin lastenlapset menivät maalle isovanhemmille kesäksi. Jotain on varmaan menetetty ja jotain muuta tulee tilalle. Yksi iso riski on varmasti, että jotkut lapset elävät käytännössä ilman isovanhempiaan.
Lämmin kiitos kaikille asiallisesti vastanneille. Vaikkei se tilannetta muuta, on se lohdullista kuulla sananen henkilöiltä jotka ymmärtävät tilanteeni, olenhan minäkin kädellinen ja laumaeläin ;)
-------
Ja sitten niille, joille se talousasioista mainitseminen oli NIIN liikaa:
Odotettavaa, mutta silti aika "huvittavaa" tuo enemmistön juuttuminen tuohon viimeiseen kappaleeseen jossa mainitaan rahasta. Kertoo kai enemmän kommentoijien sielunmaisemasta kuin mistään muusta.
Jotkut asiat kuten perintö ovat tabuja, ja sellaisen mainitseminenkin saa monen kadottamaan mistä juttu lähtikään.
Toisekseen, vaikkei asia ei ole mieleinen tai "sopiva", se ei lakkaa olemasta... silläkin uhalla, että joku vetää herneen nekkuun ja leimaa kirjoittajan "rahanahneeksi luuseriksi joka ei ota vastuuta omasta elämästään ja lapsistaan".
Huomasitteko muuten kohtaa jossa selitin miten omilla vanhemmillani on vaikeuksia toteuttaa isovanhemmuuttaan vaikka haluja kenties olisi? Että ongelma on kenties heillä myös? Totuttuihin kuvioihin ei sovi enää uudet kuviot, lapsenlapseen satsattu aika on pois siipalta. ( Ja nyt joku agressiivinen äitiliini kirjoittaa että "ilmaista lastenhoitajaa siis vaadit!" Ei, kanssakäymistä vain, edes muutaman kerran vuodessa. ) Parisuhdeongelmat ovat ongelmia, varttuneillakin.
Rautalangasta vääntäen vielä: Jutun lähtökohta oli valottaa avioeron ja vanhempien uudelleenavioitumisen vaikutuksia lapsen aikuiselämään, elämään sen jälkeen kun lapsuudenkodin ovesta on ulos astuttu. Enkä taatusti ihan "tavattomista" asioista kirjoittanut edes siinä raha-asiassa. Katsokaa vaikka ympärillenne, tai sitten elätte jossakin kivien ja kantojen alla.
kaikille jotka ns. ihmettelevät tätä,että lapsi olisi mummulassa hoidossa. Missä oma muksusi on hoidossa? vai käytkö koskaan missään? et varmaankaan. Se että äiti ja isä käy joskus pitämässä hauskaa ja käyttää ilmaista mummun hoitoa niin on aivan oikein. Mutta ottakaa huomioon myös tämä että lapsikin voi kaivata joskus lomaa...meillä ei paljon mummulaan kuskata koska siellä on meidän pojan serkku jota hyysätään ja hoivataan,meidän poikaa ei paljon katota enkä sitten myöskään tuputeta.Mutta kovasti takerrututtiin tuohon raha asiaan,se on aika hämmästyttävää ja teille kaikille että tietysti vanhempien ei tarvi enää elättää 30 vuotiaita "lapsiaan" mutta mitä jos on kaksi lasta ja toista autetaan ja toista ei,vaikka molémmat on töissä ja autetaan vielä tätä parempi tuloista? vastatkaapa siihen.
Mua kanssa ärsytti toi että luullaan että vaadit "ilmaista" hoitoa mummolasta. Mun mielestä lapsilla on OIKEUS isovanhempiin ja siihen että saavat käydä mummolassa, ja isovanhemmilla on myös OIKEUS lastenlapsiin, vaikka aikuiset riitelis se ei saisi vaikuttaa lapsiin. Itse muistan kuinka ihana oli viettää lapsuuden kesät maalla mummolassa, voi sitä ihanuutta.. Tsemppiä sulle!
Helppoahan se olisi niin, jos olisi isovanhempi puolison kanssa yhteisille lapsille. Mutta näin se vaan ei ole aina niin helppoa! Elämä ei ole kuin satua vaan. Elämä voi olla hyvinkin raadollista niin.
Olen neljäkymppinen, eronnut, kahden teini-ikäisen tytön äiti, ja uusiosuhteeni puolesta olen myös ns mummipuoli nykyisen puolisoni kahdelle leikki-ikäiselle pojantyttärelle ja yhdelle tyttärenpojalle joka on vauva.
Raha-asioita emme ole mieheni kanssa sotkeneet keskenään enempää kuin ne nyt arjen suhinoissa satunnaisesti menevät. Autan kahta teiniäni (joista toinen on ehkä laskettavissa jo hyvin nuoreksi aikuiseksi) taloudellisesti paljon, niin paljon kuin pystyn. Lapset ovat "kalliissa" iässä, kun heidän ei voi vielä itse odottaa tienaavan, ja menot ovat kuitenkin suuret. Avioeroaminen on kuitenkin huomattavan kallis paukku sekin: omatkin menoni ovat huomattavasti suuremmat kuin osuuteni niistä olisi ollut ilman eroa. En mitenkään oleta että voisin tuupata omia lapsiani isosti eteenpäin heidän ollessaan toivottavasti kolmekymppisinä itse vastuunsa kantavia ja tienaavia ihmisiä.
Puolisoni lapset ovat tällaisia. Puolisoni koko omaisuus on hänen lastensa lainojen takauksena, mutta juuri muuta taloudellista tukea ei hän lasten perheille ole antanut. Sen sijaan lapsia on meillä hoidossa noin kerran kuukaudessa. Olen halunnut tämän sallia koska itsekin olen kiintynyt näihin lapsiin. Olen kuitenkin itse aktiivisesti myös työelämässä, joten minusta minulta ei voi odottaa lapsenvahtipalvelua ennalta sopimatta tai edes kovin usein. Tarvitsen itsekin lomaa ja lepoa. Samoin tarvitsee puolisoni, niin biologinen isovanhempi kuin onkin - hänkin tekee viikot töitä, ja 52-vuotias voi, uskokaa tai älkää, tulla työstään ehkä jopa väsyneemmäksi kuin kolmekymppinen.
Näin on asia monen ihan bioisovanhemmankin kohdalla nykyään - vaikka ei olisi avioeroakaan. Työelämä vaatii voimia.
Omat appivanhempani(ex-) aikoinaan auttoivat ja "auttoivat" perhettämme lasten ollessa pieniä. Jotkut asiat heidän apunsa teki varmaan helpommaksi, mutta kaiken kaikkiaan olin nujertua sen avun alle. Omat vanhempani myös olisivat halunneet hyvinkin tunkeutuvasti puuttua elämäämme, mutta asuivat onneksi niin kaukana, että yhteydenpito oli rajoitettua. Taloudellinen tuki oli melko vähäistä; suurimman tuen sain erottuani ja jäätyäni rahattomaksi vähän aikaa - isäni takasi ison vekselin jonka tarvitsin pärjätäkseni siihen asti että exäni sai maksettua minut ulos talosta. Nykyisin omat vanhempani ovat lähes 8o-vuotiaina sotkeutuneet veljeni perheeseen: he haluavat auttaa, ja heidän apuaan myös näytään kovasti tarvitsevan. En tosin ole varma, olisiko kaikille osapuolille siinäkin kuviossa terveellisempää elää enemmän omaa elämäänsä ja vähän rajoittaa kanssakäymistä.