Ennen oli vähemmän eroja ja ehkä enemmän ristiriitaisia parisuhteita. Vanhemmat pysyivät kuitenkin yhdessä ja yrittivät parantaa suhdettaan parhaansa mukaan. Ymmärrettiin että lapselle on hyvä että molemmat vanhemmat on läsnä. Perhettä arvostettiin.
Vaikka parisuhde saattoi olla kohtuullisen huonosti toimiva, pitkän suhteen ohessa saattoi muodostua vahva tukiverkosto myös puolison puolen tuttuihin. Erossa tällaiset tukiverkostot katkeavat tai ainakin osa niistä.
Nykyisin ei arvosteta perhettä, sellaista ei enää tunnetakaan. Korostetaan yksilön vapautta, oikeutta tuijottaa omaa napaansa rajattomasti välittämättä muista, oikeutta tulla vaikka lapsivihaajaksi. Perhe on perusyksikkö, jossa lapsen on turvallista kasvaa molempien vanhempien huolenpidossa. Moni nousee takajaloilleen että onhan lapsella turvallista kasvaa vaikka yksin kasvatankin ja isäänsä lapsi tapaa harva se viikko. Ja mitä siitä, jos isällä sattuu olemaan joskus valkotukkainen, joskus punatukkainen hutsu, kun lapsi käy häntä tapaamassa.
Onhan lapsen kannalta turvatonta sekin, jos äiti hengailee saman miehen kanssa pätkän, ja vaihtaa parempaan. Citroen Mazdaan, sitten kolmimoottoriseen Mersuun, sitten seksipetoon. Tai isä.
Perustellaan: "Meillähän on vain yksi elämä." Siksi omat tavoitteet menevät aina edelle. Meillä on vain yksi elämä, se on totta. Ja se surutta käytetään toisten elämän vaikeuttamiseen. Onko nyt vapaakasvatetut vanhempina, siitäkö tämä kaikki minä-minä johtuu, kun aikoinaan saivat juoksuttaa omia vanhempiaankin?
Nykyajan mottoja:
-Minä olen tyytymätön tuohon ukkoon/akkaan sängyssä, haen paremman. Eroan jos tulee ilmi.
-Minä en halua lapsia ja vihaan niitä. Minä, empaattinen ihminen, pidän kilpikonnaa lasta arvokkaampana. Jotkut lusmut pitää minua kovasydämisenä vaikka olen kovin herkkä. Ainakin jos minun tahtoni tielle asetutaan.
-Kyllä minä olen hyvä ihminen! Miksi tuosta toisesta on tullut niin surkea?
-Jos ei älyä tehdä noin tai noin, omapa on asiansa. Ei minun tehtävä ole auttaa uunoja. Vaikka juuri viime viikolla eräs ystävällinen ihminen opasti miten kannattaa toimia. Onneksi auttoi, mutta minähän olenkin hyvä ihminen.
Sellaista se on elämä.
Vaikka parisuhde saattoi olla kohtuullisen huonosti toimiva, pitkän suhteen ohessa saattoi muodostua vahva tukiverkosto myös puolison puolen tuttuihin. Erossa tällaiset tukiverkostot katkeavat tai ainakin osa niistä.
Nykyisin ei arvosteta perhettä, sellaista ei enää tunnetakaan. Korostetaan yksilön vapautta, oikeutta tuijottaa omaa napaansa rajattomasti välittämättä muista, oikeutta tulla vaikka lapsivihaajaksi. Perhe on perusyksikkö, jossa lapsen on turvallista kasvaa molempien vanhempien huolenpidossa. Moni nousee takajaloilleen että onhan lapsella turvallista kasvaa vaikka yksin kasvatankin ja isäänsä lapsi tapaa harva se viikko. Ja mitä siitä, jos isällä sattuu olemaan joskus valkotukkainen, joskus punatukkainen hutsu, kun lapsi käy häntä tapaamassa.
Onhan lapsen kannalta turvatonta sekin, jos äiti hengailee saman miehen kanssa pätkän, ja vaihtaa parempaan. Citroen Mazdaan, sitten kolmimoottoriseen Mersuun, sitten seksipetoon. Tai isä.
Perustellaan: "Meillähän on vain yksi elämä." Siksi omat tavoitteet menevät aina edelle. Meillä on vain yksi elämä, se on totta. Ja se surutta käytetään toisten elämän vaikeuttamiseen. Onko nyt vapaakasvatetut vanhempina, siitäkö tämä kaikki minä-minä johtuu, kun aikoinaan saivat juoksuttaa omia vanhempiaankin?
Nykyajan mottoja:
-Minä olen tyytymätön tuohon ukkoon/akkaan sängyssä, haen paremman. Eroan jos tulee ilmi.
-Minä en halua lapsia ja vihaan niitä. Minä, empaattinen ihminen, pidän kilpikonnaa lasta arvokkaampana. Jotkut lusmut pitää minua kovasydämisenä vaikka olen kovin herkkä. Ainakin jos minun tahtoni tielle asetutaan.
-Kyllä minä olen hyvä ihminen! Miksi tuosta toisesta on tullut niin surkea?
-Jos ei älyä tehdä noin tai noin, omapa on asiansa. Ei minun tehtävä ole auttaa uunoja. Vaikka juuri viime viikolla eräs ystävällinen ihminen opasti miten kannattaa toimia. Onneksi auttoi, mutta minähän olenkin hyvä ihminen.
Sellaista se on elämä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
kaikki muutkin asiat paremmin..??;)
Kyllä mä mielelläni teen suhteen eteen töitä että se toimisi mutta jos mä en ole onnellinen suhteessa,niin ei sillä kumppanillakaan oo kivaa sillon. Mulla ei oo mitään annettavaa ja kokoajan tappeluita yms Miksi sellasta pitäis kestää vuosikausia? Mä ainakin reagoin fyysisesti jos mulla on henk.asiat viturallaan. Viime seurustelussa jouduin loppuvaiheessa melkein sairaalaan kun ei enää mikää pysyny sisällä ja eron jälkeen oireet loppu...
Ja lapsi kyllä vaistoo jos vanhemmilla ei oo kaikki hyvin ja siitä kärsii lapsi! Et se ei oo mikään syy olla yhdessä..
Lähipiirissäni on tapaus,että vanhemmat miettivät erotakko vai ei. Asuvat kuitenkin taas kerran yhdessä ja vanhin lapsista meni nyt ekalle luokalle(joka on lapselle iso juttu).Lapsi itkeskelee kaikki illat koulun jälkeen kun pitää mennä kotiin kun tietää mikä tunnelma siellä on... Että onko toikaan oikein??
Ja omista isovanhemmistakin näen,että yhdessä ollaan vaikka mikä tulis. Mummo on sairas ja näkee että kärsii suhteessa kun vaari ramppaa vieraissa ja kohtelee mummoo muutenkin huonosti. Ja yhdes ollaan vaikka mikä olis!:( Mä en yhtään ihmettele että mummo sairastelee...
Kyllä jokinen tervejärkinen ihminen loppupelissä itseään ajattelee!!!
Juuri näin!
Aikaisemmin ihmiset pysyivät helpommin onnettomassa suhteessa, mm. ympäristön paineiden ja omien epäonnistumispelkojensa vuoksi. En ymmärrä, miksi pitäisi väkisin yrittää ylläpitää suhdetta joka ei toimi.
takia sitten olet pistänyt hynttyyt yhteen miehen kanssa, jolle ei ole mitään annettavaa ja tappelette kokoajan??? En ymmäjjä..
Mietityttää. On outoa, että nykyisin puolisosta tulee lähes yhtäkkiä maailman kamalin otus, jonka kanssa ei kerta kaikkiaan voi sopia mitään eikä tulla toimeen, vaikka muutamana ensimmäisenä seurustelukuukautena hän onkin ollut maailmankaikkeuden ihanin ihminen. Miten tämä on mahdollista?
Erot johtuvat väärästä tavasta valita puoliso. Pitäisin realistisena valintana sellaista kumppania, joka on sopivin itselle (ja itse hänelle). Monet elävät unelmien pilvilinnoissa ja toiveet puolison ominaisuuksista ovat kohtuuttomia: Täydellistä omaa ihannemiestä/ihannenaista ei ole ja vaikka olisi, sellainen ei ehkä sittenkään sovellu itselle!
Ihmisten pitäisi ajatella yhtä subjektiivisesti parin valintaa kuin tarjolla olevia tavaroita kaupassa! Joku tavara viehättää ulkonäöltä ja muilta ominaisuuksiltaan, mutta kuluu nopeasti tai menee helposti rikki kesken käytön. Toiset ovat kalliimpia, mutta pitkäikäisempiä; ei kuitenkaan niin kovin koreita...
Valitsemme puolisoksi kenet tahansa, hyvistäkin vaihtoehdoista, joudumme tulemaan toimeen myös niiden piirteiden kanssa, jotka toisessa ärsyttää. Toinen ei ole lemmikki, joka aina heiluttaa häntää, kun päästä silittää. Myös itsessä on piirteitä, jotka ärsyttävät puolisoa. Itsekään ei ole täydellinen, vaikka moni niin luulee!
Just: "Miksi pitäisi väkisin yrittää ylläpitää suhdetta joka ei toimi"?
Eikö pitäisi funtsata ensin toimiko tämä suhde koskaan? Jos vastaus on kielteinen, voi haukkua ITSENSÄ lyttyyn.
Jos se taas on ennen toiminut niin voi miettiä miksei nyt sitten toimi? Ja KORJATA se.
Mielestäni on niin nykyajalle ominaista kertakäyttösuhdeajattelua, että heitetään pois, ellei toimi. Kuka sitä nyt viitisi vaivaa nähdä ja yrittää korjata omia vikojaan tai keskustella sen pölvästin puolison kanssa ongelmistaan..?
Ongelma on juuri se, että valitaan 'väärä' kumppani. Niin kävi minullakin nuorena. Toinen pointti on se, mitä en nuorena tajunnut. Suhde pitää rakentaa uudelleen joka päivä. Muuten se salakavalasti kuihtuu ja alkaa latistua, eikö osata enää paikata sitä, kun ollaan liikaa totuttu kertakäyttökulttuuriin. Siis erot ovat kai aika usein tarpeettomia, mutta välttämättömiä, koska on kertynyt liikaa kuonaa, jota ei ole ajoissa älytty karistella pois. Siis suhde on kukkapenkki, jota pitää sekä lannoittaa että kitkeä rikkaruohoja pois koko ajan.
Tuo on asia, joka pyritään aina kieltämään: eihän vika ole koskaan minussa, eikä sitä voi korjata, vaan asiat eivät vaan yksinkertaisesti(?) enään toimi --> nykyajan motto!
Syytellään että, rakkaus on kuollut ym., muttei vaivaannuta miettimään mikä sen on tappanut ja miten se voisi herää eloon! Enkä edes usko että se rakkaus voi kuolla (eihän rakkautesi esim. omaan äitiisikään kuole tai lapseesi tai siskoosi, oli hän sitten millainen tahansa!), ongelma on lähinnä näiden henkilöiden omassa päässä, ajattelevat että ei enää ole rakkautta kun ei onni enää kukoista ja katsovat parhaaksi hakea uutta rakkautta! Ei se rakkaus kuole ellei anna ja halua sen kuolevan, jos sen haluaa tappaa, niin toki se häviää, mutta nykyään ketään ei enään halua sitä pitää elossa VASTOINKÄYMISISTÄ HUOLIMATTA! Jos olet esim. 10 vuotta viihtynyt jonkun ihmisen kanssa, niin mikä voi enään tulla asioita muuttamaan?
Kaikki johtuu siitä ettei olla niin sitoutuneita parisuhteeseen ja rakkauteen ja ajatellaan että on parempi lähteä ja etsiä uutta, jos joku mättää!
Mutta vihjeenä yksi fakta:
EI SE MIES/NAINEN VAIHTAMALLA PARANE! Oma kykenevyys olla ja pysyä suhteessa on täysin omasta pääkopasta kiinni, tuskin ketään alkujaankaan valitsee itselleen kumppanin, joka ei hänelle sovi! Eri asia on tietenkin, jos toinen esimerkiksi pettää tai muuta, mutta nyt tarkoitan näitä "se ei enää toiminut, rakkaus kuoli" -juttuja! Kummakun kaikkii tuntuu vaan hakevan jotain täydellistä parisuhdetta ja täydellistä kumppania(ihmistä), mut hei EI SELLAISTA OLE OLEMASSAKAAN!
että toisen on oltava "täydellinen",enhän itsekkään ole,mutta kun kumppanista alkaa paljastua ajan myötä piirteitä jotka tulevat "yllätyksenä". Esim. tuskin kukaan tunnustaa ensi tapaamisella,että"Hei,mulla on muuten tapana viinapäissäni hakata sua sitten,käyhän se sulle?". Tällänen asiahan voi paljastua vasta vuosienkin päästä! Ja sitten kun mies heittää sut seinään,niin sitäkö pitäisi vaan kiltisti sietää,kun "eihän ne muittenkaan liitot täydellisiä oo"?!? Ja kuka suostuu tapailemaan miestä muutaman kuukauden-vuoden enneku tekee seurustelu päätöksen...??
Meillä oli alussa ihanaa ja kun molemmat tottakai näyttää parhaat puolensa,niihinhän on helppo ihastua.Mutta sitten ne huonot puolet onkin niin huonoja ettei sitä kestä. Joku piereskely tai kuorsaus on aika pientä pahoinpitelyn rinnalla!:(
on sitä varten että toisesta ihmisestä otetaan selvää. Seurustelu pitäisi olla nimenomaan tutustumista ihmisen luonteeseen ja siihen, sopivatko he henkisesti yhteen. Siinä vaiheessa ei tarvitse toisiaankaan tutustua toisten jalkoväleihin, kuten on tapana. Silloin koko idea menee pilalle. Eihän lapsikaan lähde kontaamisesta ajamaan pyörällä, vaan ensin hän opettelee kävelemään. Jos lapsi opetettaisiin ajamaan suoraa päätä pyörällä, uskoisin kävelyn kärsivän. Perusteet ontuu.
Kun tarpeeksi kauan seurustelee, huonojakin puolia tulee ilman muuta jo siinä vaiheessa esille. Silloin seurustelun voi lopettaa ja todeta ettemme sovikaan yhteen. Nyrkispäissään tappeleminen näkyy takuulla toisen kunnioittamisena ja sellaisen asian saisi selville, jos tutustuttaisiin toisiin ihmisiin kuten järkevin tapa on. Mutta on myös miehiä, joiden nyrkispäissään tappelu johtuu riivatunmoisesta nalkutuksesta ja halveksimisesta. Ei sellainen tule seurustelussa ilmi, se tulee ilmi kun menee seisomaan peilin eteen. Ettei ajattelekaan "Minä hyvä ihminen" vaan "Mikä minun osuuteni on asiassa"
Asiaa: Parisuhteessa pitäisi ennenkaikkea ja joka asiassa miettiä OMAA käytöstään, koska vain sitä pystyy välittömästi korjaamaan.
Olen hämmästynyt myös kuinka nopeasti "lyödään hynttyyt yhteen". Jopa kuukauden päästä ensitapaamisesta. Ensin kannattaisi todella seurustella..
arvostaa itseään, arvostaa muita. Jos arvostaa itseään ja puolisoaan, ei heti mieti eroa jos tulee mutkia matkaan.
Erot johtuvat siitä, ettei luoteta itseensä eikä kykyihinsä ratkoa ongelmia. Sellaista henkilöä ei ole kuin "parisuhde", on vain sinä ja minä. Minun mielipide ja sinun mielipide. Heti kun ne eivät täsmää on mukama "parisuhteessa ongelma", vaikka parisuhteessa voi olla vain minun ongelma tai sinun ongelma. Ne voi ratkaista, joko yhdessä tai erikseen. Ei tarvitse heti erota!
Missä on kuuluisa suomalainen sisu?
Kirjoitit aikuisten näkökulmasta, ja siten, että lapsella on mukamas aina paras kummankin vanhemman huomassa.
Minun vanhempani riitelivät ja torasivat 30 vuotta ennen kuin älysivät erota. Me lapset kärsimme tavattomasti. Siskoni sanoo, ettei hän koskaan muistele lapsuuttaan, koska siinä ei ole mitään onnellista muisteltavaa. Monet ahdistukseni ovat peräisin vanhempieni onnettomasta suhteesta; mm. turvattomuuden tunne. Me lapset juttelimme aina välillä siitä, miten mukava olisi, jos vanhemmat eroaisivat. Ajattelimme, että olisimme kyllä köyhempiä, mutta kotona olisi rauhallista.
Mietipä sitä.
koin välissä turvattomuutta ja minua kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Jossakin välissä itsekin sanoin, että olisi ehkä ollut parempi jos vanhempani olisivat eronneet. Nyt sanon että oli hyvä asia, kun he pysyivät yhdessä.
Aloin ymmärtää miksi vanhemmat riitelivät vaikka he selvästi tykkäsivät kuitenkin toisistaan ja halusivat elää toistensa kanssa. Sen jälkeen olen pitänyt onnena, että he silti olivat yhdessä.
Sinun tapauksessa vanhempiesi riitely on jättänyt ikävät jäljet. Ehkä heidän riitelynsä on ollutkin erilaista, toista halveksivaa. Sellaista se ei meillä ollut vaan riitelyaiheet olivat asioista. Sen vuoksi en sanokaan sinun tilanteestasi mitään. Ehkä jonakin päivänä osaat laskea leikkiäkin heidän hampaat irvessä tappelusta. Tokihan lapsuuteen jotain hyvää on jäänyt, edes pieniä hetkiä.
Sinun tehtävähän on muuttaa suuntaa eli hankkia elämä, joka ei missään tapauksessa ole samanalainen. Kokemuksesta tiedän että se onnistuu ja sen jälkeen näkeekin asioita toisella tavalla.
...erossa on aina kaksi osapuolta eroamassa.
Vuodet ja kokemukset muuttavat ihmisiä, arvot ja arvostukset kypsyvät. Aina ei kuitenkaan kypsytä samaan suuntaan, vaan henkisesti ajaudutaan eri puolille avaruutta.
Itse olen eronnut. Ja se oli minulle ainoa vaihtoehto säilyttää oma ihmisarvoni, oma psyykkinen hyvinvointini. Vuosien kuluessa olin muuttunut miehelleni itsestäänselvyydeksi, huomaamattomaksi kotipiiaksi, joka hoiti lapset, kodin ja miehen - kiitosta tai muutakaan huomiota ei minulle sitten siitä herunutkaan, vuosiin.
Vuosia yritin keskustella asiasta, kertoa hänelle, miten minä koin tilanteen ja mitä mielestäni pitäisi muuttaa. Vastaus oli aina sama, ei nyt, en jaksa/ehdi jutella, joskus myöhemmin, älä puhu roskaa, hullu akka olet kun tommoisia puhut.. jne.. samantyylinen vastaus satoja kertoja.. Moniko jaksaisi yrittää vuosikausia?
Ei kukaan pysty yksin pitämään parisuhdetta yllä, vaikka rakastaisi kuinka syvästi ja sitoutuisi koko sydämestään. Molempien on oltava mukana yhtä tosissaan, avoimesti ja sitouduttava keskustelemaan kumppaninsa kanssa kipeistäkin asioista, vain siten voi suhde kypsyä, syventyä ja lujittua vuosien saatossa.
Puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Ehkä teidän liittonne silloin toimii paremmin... ja pidempään.
Onnea matkaan. :))
Luin ja hämmästelin. Miten helppoja, yksinkertaisia neuvoja maailman monimutkaisempaan asiaan täällä heitelläänkään: ihmismieleen, rakkauteen, parisuhteeseen. Voi jos se olisi noin helppoa, ei tässä maailmassa olisi yhtään onnetonta liittoa, onnetonta lasta, aikuista - kaikki ihmiset voisivat hyvin ja rakastaisivat ja kunnioittaisivat toisiaan ja riidatkin olisivat ns. rakentavia ja ilmaa puhdistavia riitoja. Miten hyvä meillä olisi työpaikallakin olla!
Toki välissä oli elämää kokeneiden ja miettineidenkin kommentteja ja kokemuksia. Onneksi.
Voi kun sitä etukäteen näkisikin, kuka on sellainen ihminen, jonka kanssa yhteiselo ei sujukaan... eihän sitä silloin onnettomia liittoja olisikaan, jos tämmöinen ennustaja osaisi olla. Ei tähän ole helppoja vastauksia tai neuvoja, vaikka niitä onkin helppo heitellä.
Totta on kyllä, että parisuhde on kahden kauppa. Sitä pitää yhdessä hoitaa ja ruokkia, tehdä töitä sen eteen. Siis yhdessä. Yksin ei pysty. Miksi sitten valitsee kumppanin, joka ei ole yhtä sitoutunut tai joka muuttuu vuosien myötä toisenlaiseksi jne.? Miksi se toinen menee yhteen sellaisen kanssa, joka on sitoutuneempi kuin itse?
Jos itse on heti kerralla löytänyt kumppanin, jonka kanssa kaikki menee hyvin (riidoista ja kriiseistä huolimatta) se on hyvä. Kaikilla vain ei ole samaa onnea tai näkemisen kykyä. Jos ja kun aina onnistuu vetämään oikeista onnennaruista, on kait vaikea ymmärtää, että elämässä ihan oikeasti kaikki ei aina ole itsestä kiinni ja monet asiat ovat monimutkaisempia ja hankalampia kuin äkkiseltään näyttääkään. Helppoja vastauksia ei olekaan, ei ainakaan kun sorkitaan toisen elämää.
"Et voi ymmärtää toisen elämää ennen kuin olet kävellyt kaksi viikkoa hänen mokkasiineissaan" vanha intiaanien sanonta meni jotensakin noin. Ei siis pidä tuomita tai lyödä toisia, vaikkei ymmärräkään.