Mikä siinä on, että multa puuttuu ihmissuhteessa itsesuojeluvaisto? Tuntuu, etten osaa pelätä tarpeeksi, että mulle käy suhteessa huonosti. Tämä näkyy lähinnä siinä, että en millään tasolla pelkää esim. sitoutumista tai tehdä jotain "uhrausta" toisen vuoksi. Ollaan avomieheni kanssa seurusteltu kohta kaksi ja puoli vuotta. Yhdessä ollaan asuttu reilu vuosi. Kun oltiin muutama kuukausi oltu yhdessä tunsin rakastavani poikaystävääni. Mietin reilun viikon asiaa, kunnes uskalsin kertoa hänelle . Valitettavasti hän ei tuntenutkaan samoin ja epäili josko itsekin liioittelin. Vaikka se tuntui pahalta ymmärsin häntä, koska tuohan on aivan normaalia. Reilu kuukausi myöhemmin (pitkän odotukseni päätteeksi) hän sanoi rakastavansa minua. :) Tuosta jäi kuitenkin sellainen olo, etten halunnut enää tehdä aloitteita suhteessamme.
Mutta toisin kävi. Jokin aika sitten tunnustin avomiehelleni, että olisin valmis hänen kanssaan kihloihin. Tätäkin mietin yli kuukauden ennen kuin uskalsin sanoa ääneen. Pelkäsin, että käy niin kuin kaksi vuotta sitten, mutta tuntui, että oli pakko saada kerrottua asiasta. Vastaukseksi sain, ettei hän ole siihen vielä valmis. Ymmärrän kyllä häntä, koska olemme vasta parikymppisiä, mutta minua turhauttaa, että tunteemme ovat niin eri tasoilla. Varsinaista syytä hän ei osaa sanoa. Ei kuulemma johdu sitoutumispelosta (hänen ehdotuksestaan muutimme yhteenkin), eikä seurustelun kestosta tai iästä. Hän sanoo myös tietävänsä varmasti, että haluaa elää loppuelämänsä kanssani ja mennä naimisiin. Lapsistakin olemme puhuneet.
En halua missään nimessä olla painostava, mutta tuntuu silti tosi pahalta, enkä oikein jaksaisi odottaa. Väkisin tulee mieleen, että hän ei luota suhteeseemme tai siihen, että olisimme oikeat toisillemme, vaikka niin jatkuvasti minulle sanoo. Miksei minulle tule tunnetta, että pitäisi vielä odottaa? En keksi mitä pahaa kihlauksesta seuraisi. Haluaisin todella vahvistaa suhdettamme ja lupautua miehelleni.
Kaipaisin asiallisia neuvoja ja kokemuksianne aiheesta. Kiitos.
Mutta toisin kävi. Jokin aika sitten tunnustin avomiehelleni, että olisin valmis hänen kanssaan kihloihin. Tätäkin mietin yli kuukauden ennen kuin uskalsin sanoa ääneen. Pelkäsin, että käy niin kuin kaksi vuotta sitten, mutta tuntui, että oli pakko saada kerrottua asiasta. Vastaukseksi sain, ettei hän ole siihen vielä valmis. Ymmärrän kyllä häntä, koska olemme vasta parikymppisiä, mutta minua turhauttaa, että tunteemme ovat niin eri tasoilla. Varsinaista syytä hän ei osaa sanoa. Ei kuulemma johdu sitoutumispelosta (hänen ehdotuksestaan muutimme yhteenkin), eikä seurustelun kestosta tai iästä. Hän sanoo myös tietävänsä varmasti, että haluaa elää loppuelämänsä kanssani ja mennä naimisiin. Lapsistakin olemme puhuneet.
En halua missään nimessä olla painostava, mutta tuntuu silti tosi pahalta, enkä oikein jaksaisi odottaa. Väkisin tulee mieleen, että hän ei luota suhteeseemme tai siihen, että olisimme oikeat toisillemme, vaikka niin jatkuvasti minulle sanoo. Miksei minulle tule tunnetta, että pitäisi vielä odottaa? En keksi mitä pahaa kihlauksesta seuraisi. Haluaisin todella vahvistaa suhdettamme ja lupautua miehelleni.
Kaipaisin asiallisia neuvoja ja kokemuksianne aiheesta. Kiitos.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kärsivällisyyttä tyttö hyvä. Miehes ottaa ne askeleet vähän hitaammin kuin sinä. Taitaa vähän pelätä tätä nykytrendiä jossa ollaan vanhempia jo ennen kuin nuoruus päättyy. Eikä välttämättä tunne itseään vielä riittävän aikuiseksi että veisi sinut kihloihin ja siitä parin vuoden päästä vihille. Sitä vartenhan kihloihin kai mennään?
Miehesi vaan tahtoo asua yhdessä tietyn aikaa ennenku ottaa ne ratkaisevat askeleet. Sinä tahtosit vissiin mennä vähän eritahtia?
se sitten on. Myönnän, että olen kärsimätön. Kyllä kihloihin meno mulle tarkoittaa lupausta naimisiinmenosta, mutta en liitä siihen mitään rajattua aikaa, koska pitää mennä naimisiin. Sekin askel otetaan sitten kun siltä tuntuu ja on esim. varaa. Ihmettelen vaan, miksi itse olisin jo valmis kihloihin ja toisaalta miksi poikaystäväni jarruttelee...
Oiskohan mahdollista, että miehesi vähän kuin kiusaa sinua kun tietää että sinä tahdot kipeästi juuri nyt kihloihin.
Tosin miehelläsi saattaa olla se ajatus päässä että kun mennään kihloihin, niin siitä kolmenvuoden kuluttua alkais olla jo aika joko vihille tai jopa muksuille. Sellaiset aatokset saattaa pyöriä sen miehen mielessä. Ja luulisin että siihen hän ei ehkä ole aivan valmis.
tai oletko lukenut lapsena liikaa satuja rakkaudesta? *|*
tosin mie luen vieläki satuja :D Mut rakkaudesta... joo kyllähän ne aina sitäki aihetta sivuaa.
Sen jälkeen kun ollaan kihloissa, niin kaikki tietävät sen, kun näkevät sormuksen. Myös sukulaiset saattavat olla ärsyttävän kiinnostuneita asiasta, joka voi olla monesta ahdistavaa.
Juuri se asian virallisuus saattaa ahdistaa. Ainakin minua ahdistaa ajatus siitä, että olisi jonkun kanssa virallisesti yhdessä. Jos menisi poikki, niin joutuisi selittämään sitä kaikille jne.
kanssasi vain paremman puutteessa. Etsi joku toinen ja jätä hänet.
Epäilen, että mies haluaa vain sanoa sen mitä kulloinkin haluat kuulla. Ei hän mikään patologinen valehtelija ole, koska ei lupaa kuita ja tähtiä, mutta roikkuu suhteessa kanssasi ihan vääristä syistä. On varmaan niitä miehiä, jotka eivät kestä sinkkuutta ja joilla pitää olla vaan joku..
Heipä hei!
Itselläni yksi entinen mies oli hyvin samanlainen. Sen jälkeen kun olin ilmoittanut kihlauskiinnostuksestani, hänellä meno yli vuosi ennenkuin kosi (muistuttelin kyllä asiasta). Oli niin hidas tekemään vakavampia päätöksiä.
Valitettavasti omat tunteeni (ja pettymykseni) kasvattivat minut ulos suhteesta tässä odotusaikana. Toivon ettei sinulle käy näin!
Ihanaa kun jollakin on vihdoin omia kokemuksia aiheesta. :) Vaikka teidän tapauksessa kävikin noin, oli silti jotenkin helpottavaa lukea sun kirjotus. Toivon todella, että jaksaisin sinnitellä, mutta kuvaamasi tunteet liippaavat aika läheltä... Vuosi olisi kyllä pitkä aika jos kerran vakuuttaa, että haluaa elää kanssani koko elämänsä. Tekisi mieli näyttää tämä keskustelu miehelle, mutta se olisi kai painostamista. :( Kiitos todella paljon, sun viesti auttoi.
Olisiko muilla vielä kokemuksia/mahd. ehdotuksia mikä mättää?
Kuullostaa hankalalta, vähän samantapasta kun meijän tilanne, paitsi että ei oo tiedossa mitää tarkaa ajankohtaa. Kun mies lähti ulkomaan komennukselle yksin vähintään vuodeks, ehkä kahdeks) ja mä en voinu mennä mukaan (ei mennä nyt yksityiskohtiin, mut on mm. terveyden kanssa epäselviä juttuja jotka rassaa). Ensin meinattiin että kihloihin kuiteski ennen ku se lähte mut sitte tajuttiin että ei se rakkaus mihinkään häviä vaikkei rinkuloita laitetakkaan. Elämässä ei koskaan tiiä mitä tapahtuu mutta jos on paljon yhteistä pohjaa ja samantapaset haaveet nii kannattaa vaan antaa niitten kantaa. Ja kun ei se rakas ihan tavottamattomissa oo, äänen kuulee ja ajatuksia vaihdetaan. Onpa mitä oottaa ku nähhää :)