Jätin tyttökaverini tässä vähän aikaa sitten. Ajattelen että ero olisi ollut edessä ennemmin tai myöhemmin yksinkertaisesti erilaisuutemme takia. Seurustelimme vajaat pari vuotta. Asuimme yhdessä lähes koko tuon ajan. Tein ratkaisun itse, koska olen kyllästynyt riitelemään ja miettimään, että olisinko onnellisempi jonkun toisen kanssa.
Kaikki tää eroamiseen liittyvä paska syö miestä ja vähän väliä meinaa ajatukset karata linjalle "olisi helpompi vaan sopia riidat ja jatkaa tuttua elämää jossa on hyvät hetkensä", mutta silloinkin kun asiat ovat "hyvin", niin päässä pyörii ajatus, että enhän minä ihan tällaista elämää halua.
Voin vain kuvitella kuinka pahalta joskus tulevaisuudessa tuntuu nähdä "oma rakas" jonkun toisen kainalossa, mutta ei tässä auta muu kuin jaksaa päivästä toiseen ja luottaa, että aika parantaa haavat. Seurustelun aikana sitä ajatteli, että jos olisin taas sinkku (pettäminen ei minua kiinnosta) niin lähtisin kaatamaan naisia, mutta nyt eron raastaessa ajatus jonkun uuden naisen seurassa oleskelusta lähinnä ahdistaa. Kai tämäkin ajan kanssa helpottaa ja voin taas rakastua.
Olisihan helppoa jos olisi tullut joku megariita tai jotain, mutta kun ajatus on vaan kytenyt mielessäni ja jouduin itse tekemään lopullisen päätöksen, niin mieleni ei saa rauhaa. Tapaanko koskaan sopivampaa? Teinkö elämäni virheen? Luulenko vain että muilla on helpompaa? Ei auta kuin ajatella niitä kaikkia asioita, jotka suhteessa ahdistivat ja mitkä asiat toisessa tuntuivat ylitsepääsemättömän rasittavilta. Tiedän, että suhteessa joutuu tekemään kompromissejä, mutta ei niitäkään jaksa joka helvetin asiassa tehdä. Olen päättänyt, että on kummallekkin parempi, että etsii sellaisen henkilön, jonka kanssa on useammin samaa mieltä. Kaikkein parasta olisi jos joskus tulevaisuudessa pystyisi ajattelemaan toista vaan exänä/ensi rakkautena, jonka kanssa oli aikoinaan hauskoja hetkiä ja löytäisi jonkun uuden kumppanin eikä exän mahdollinen uusi seurustelukaan vaivaisi.
Helpottaa kun sai ajatuksensa jäsenneltyä kirjalliseen muotoon. Paljon jäi tässä sanomatta, mutta toivottavasti joku joka on kokenut saman lukee tämän.
Kaikki tää eroamiseen liittyvä paska syö miestä ja vähän väliä meinaa ajatukset karata linjalle "olisi helpompi vaan sopia riidat ja jatkaa tuttua elämää jossa on hyvät hetkensä", mutta silloinkin kun asiat ovat "hyvin", niin päässä pyörii ajatus, että enhän minä ihan tällaista elämää halua.
Voin vain kuvitella kuinka pahalta joskus tulevaisuudessa tuntuu nähdä "oma rakas" jonkun toisen kainalossa, mutta ei tässä auta muu kuin jaksaa päivästä toiseen ja luottaa, että aika parantaa haavat. Seurustelun aikana sitä ajatteli, että jos olisin taas sinkku (pettäminen ei minua kiinnosta) niin lähtisin kaatamaan naisia, mutta nyt eron raastaessa ajatus jonkun uuden naisen seurassa oleskelusta lähinnä ahdistaa. Kai tämäkin ajan kanssa helpottaa ja voin taas rakastua.
Olisihan helppoa jos olisi tullut joku megariita tai jotain, mutta kun ajatus on vaan kytenyt mielessäni ja jouduin itse tekemään lopullisen päätöksen, niin mieleni ei saa rauhaa. Tapaanko koskaan sopivampaa? Teinkö elämäni virheen? Luulenko vain että muilla on helpompaa? Ei auta kuin ajatella niitä kaikkia asioita, jotka suhteessa ahdistivat ja mitkä asiat toisessa tuntuivat ylitsepääsemättömän rasittavilta. Tiedän, että suhteessa joutuu tekemään kompromissejä, mutta ei niitäkään jaksa joka helvetin asiassa tehdä. Olen päättänyt, että on kummallekkin parempi, että etsii sellaisen henkilön, jonka kanssa on useammin samaa mieltä. Kaikkein parasta olisi jos joskus tulevaisuudessa pystyisi ajattelemaan toista vaan exänä/ensi rakkautena, jonka kanssa oli aikoinaan hauskoja hetkiä ja löytäisi jonkun uuden kumppanin eikä exän mahdollinen uusi seurustelukaan vaivaisi.
Helpottaa kun sai ajatuksensa jäsenneltyä kirjalliseen muotoon. Paljon jäi tässä sanomatta, mutta toivottavasti joku joka on kokenut saman lukee tämän.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mä olen joskus ajatellut samaan tapaan kun sinä, että ajatus on kypsynyt ja kypsynyt mielessä ja sitten ku on "eronnut" niin ei olekaan pystynyt ja on mennyt takaisin... sitten meni aikaa ja mulle ittelleni kävi niin että muija vaan sano että se on sen päässä kypsynyt jo pitkään ja jättimut....Arvaa vaan kuinka vituttaa vieläkin vaikka siitä on kohta viis vuotta aikaa ku näin kävi...
sama tilanne, 4 vuotta yhdessä, ja entinen on tällä hetkellä treffeillä jonkun kanssa. Arvaas miltä tuntuu ...
been there done that.
Tietäisittepä vain miltä tuntuu lukea noita teidän juttuja,kun olen lähes varma että meille käy aivan kohta samalla lailla...toisaalta tiedän että minun pitäisi tehdä ratkaisu,vaikken halua,mutta toisaalta pelkään kuollakseni että toinen tekee sen minulle,ja minä jään kun nalli kalliolle.kuristaa kurkusta.
Sua pelottaa tehdä ratkaisu, mutta pelkäät, että ellet tee sitä pian, toinen osapuoli tekee sen...ja jäät kuin nalli kalliolle...
Huomaaatko? Olet jo tehnyt ratkaisun! Et näe enää muuta vaihtoehtoa kuin eroamisen...vai?
Ei vaan,toivon enemmän kuin mitään että pysyisimme yhdessä ja asiat pelaisivat niin kuin ennen.mutta ei vaan pelaa.
Tarkoitin,että pelkään sitä että toinen on jo päättänyt että tämä loppuu vielä pian,hän vaan on,mutta ei usko enää oikeasti ja tämätunne saa aikaan sen etten itsekään enää ole täysillä mukana,tuntuu että se toivo on turhaa.Siksi siis luulen että minun olisi tehtävä se eroamis ratkaisu.En tiedä ymmärsitkö tätä sekasoppaa..
Itselläni oli sama juttu. Tunteet haluavat, mutta järki ei. Päätös oli mulle kova paikka... tunteet kaipaa vieläkin takaisin. Olen joutunut käymään taistelua jo pitkän aikaa tunteet vs. järki.
On muuten tuttu mullekin toi "tunteet vs järki"-taistelu.. itse en pystynyt jättämään naistani.. pari kertaa pistin poikki mutta aina exä onnistui kerjäämään minut takas.. halusin niin helvetisti olla hänen kanssaan mutta koska juttu ei toiminut niin se ei vaan toiminut.. lopulta hän jättikin minut. Ja mulla on vieläkin, kuukausien jälkeen, ikävä. Hänellä ei kuulemma ole, mutta mitäpä sillä on väliä..
Paitsi että en ole vielä eronnut. Mulla vaan tuntuu että haluis olla vapaa, mutta on silti sellainen pelko että en löydä enää ihanampaa ja rakastavampaa ihmistä!!! Ollaan oltu ja asuttu vuosi yhessä. Nyt jälkeen päin ajateltuna, olisi ollut parempi, että ei ois heti muutettu yhteen, tai oikeastaan hän muutti minun luo. Nyt on haettu yhteistä, isompaa, kämppää. Tuntuu välilät ihanalta suunnitella millainen se ois, ja mitä kaikkee kivaa ostettas sinne, mutta silti välillä aina tuntuu että sanonko että en mä sun kans muuta, että lähe kävelee mun kämpästä. Mul ei oo harmaata hajuakaan mitä mä teen!! Täytän 18 vee 4kk päästä, ja baarit saattaa ruveta kiinnostamaan aika lailla, mut sit mulle viimestään tulee vapauden kaipuu, kun ei saa mennä ja olla kenen kans haluaa. Jospa joku osaisi auttaa minua.
Olet vielä sen verran nuori, että vapauden kaipuu tulee ennemmin tai myöhemmin. Elä nuoruutta silloin kun olet nuori... Ero on kuitenkin kipeämpi muutaman vuoden päästä...
Mulla sama tilanne. Vuosi miehen kans ollaan seurusteltu, mutta nykyään... Mies ei koskaan halua seksiä, ottaa viinaa... tuntuu kuin olisimme ystäviä.. aina meillä on kivaa yhdessä, mutta tuo viinan otto kolmekin kertaa viikossa rasittaa.. ja tietenkin hiljaisuus makuukammarissa saa itseluottamukseni nolliin ja suurinosa riidoista johtuukin juuri siitä.
Silti en pysty jättämään häntä, toivon että hän muuttuu.. koska tosissani välitän hänestä.. tätä menoa rakkauteni kuitenkin hiipuu pois...
Näköjään roolit voi olla kummin päin vaan. Viinan kanssa meillä ei ollut ongelmaa (kumpikin sai ottaa silloin kun huvittaa ja kumpikin otti aika harvoin), mutta tuo "Ei koskaan halua seksiä & hiljaisuus makuukammarissa" on tuttua. Me ainakin puhuimme asiasta paljon ja kumpikin tiesi suurinpiirtein mitä toinen haluaisi ja kuinka paljon (eli minun puolesta vaikka kaikkea ja kokoajan ja hän paljon vähemmän). Erilainen seksuaalinen aktiivisuus on kuitenkin loppupeleissä aika hankalaa kun kumpaakin vituttaa. Toinen ei saa tarpeeksi ja toista ahdistaa kun toinen kokoajan vonkaa. Vielä kun tähän lisätään se, että toisen into seksiin saattaa alkuinnostuksen jälkeen hyytyä kuin seinään, niin siinäpä sitä sitten ollaan: Rakkaus/sitoutuminen on jo pitkällä, mutta yhtäkkiä yksi aika tärkeä asia onkin pielessä. Riitoja tiedossa. Ei toista voi syyttääkään siitä, ettei toinen halua yhtä paljon kuin itse. Toisen täytyy tyytyä vähempään ja toisen antautua joskus vaikka fiilis ei olisikaan ihan 100% eli kompromissejä on molempien tehtävä. Varmaan aika yleinen pettämisen syy kun kotoa ei saa, mutta erotakaan ei pelkän seksin vähyyden takia haluaisi. Minulle se ei yksin riittänyt syyksi, vaan tyydyin vähempään, mutta muidenkin ongelmien kasaantuessa päätin, että meidän on parempi erota.
Harmittaa kun kirjoitin jatkoa ensimmäiseen tekstiini, mutta se katosi näköjään jonnekkin bittiviidakkoon.
Lyhennys siitä jatkotekstistä:
Eroaminen = VÄHÄN kuin viisaudenhampaan poisto. Sitä siirtää ja siirtää kun toivoo että se parantuu itsestään, mutta lopulta kyllästyy kärsimään ja aikansa rohkeutta kerättyään päättää, että nyt hoidan asian pois mieltä vaivaamasta ja kärsin aikani. Kyllä aika parantaa haavat. Harmi vaan kun sydänsuruihin ei ole olemassa särkylääkettä. Ystävät ja harrastukset auttaa. Alkoholi varmaan vaan pahentaa asiaa. Ainakin puhelin kannattaa varmaan laittaa lukkojen taakse humalan ajaksi.
ps. Tämä on vaan minun ratkaisuni. En todellakaan väitä, että jos tökkii niin kannattaa erota, vaan kyllä sen jokainen sydämmessään tuntee mitä haluaa kun aikansa miettii. Ei kannata lähteä jos ei varmasti halua. Toista ei millään haluaisi satuttaa, mutta pakko se on itseäänkin ajatella. Toivottavasti exästänikin tuntuu, että tämä oli järkevä päätös ja voimme joskus olla ystäviä edes jollain tasolla. Mitä sitä turhaan toiselle vihoittelemaan. Jos ei natsaa niin ei natsaa. Miksi pitäisi heti automaattisesti inhota toista jos seurustelu ei onnistunutkaan?
Minä pistin eilen rukkaset naulaan.. toisin sanoen siirsin ne vähät tavarat jotka hänen luonaan oli kotiin ja jätin avaimen pöydälle.
Toivottavasti pystyn olemaan vahva tämän päätöksen suhteen vaikka tunteita onkin kun ei tuosta hommasta tule mitään..
Joten.. onneksi kai pystyn mieheni kanssa olemaan vain ystäviä, toivottavasti..
Olo on helpottunut mutta haikea..
Ei muuta kuin koita jaksaa. Päivä päivältä helpottaa. Ensimmäiset päivät ovat vaikeita, mutta se että sattuu on merkki siitä että välittää.
Minullakin oli paska olo pari päivää, mutta helpotti paljon kun keskusteli pari päivää eron jälkeen exän kanssa ja kuuli että hänelläkin on helpottunut olo. Tänään on jo ollut oikeastaan iloinen olo. Näyttää siltä että pystyimme eroamaan hyvässä hengessä ja että olemme jatkossa ystäviä. Kumpikin meistä teki heti eron jälkeen jotain mitä ei seurustellessa olisi voinut välttämättä tehdä ja siten auttoi itseään tajuamaan että näin tämän pitääkin mennä. Hän päätti ottaa lisää lemmikkejä ja minä päätin lähteä Etelä-Suomeen kavereiden luo rellestämään ja aloin mm. miettimään että miten pääsisin ulkomaille opiskelemaan tai työskentelemään vaikkapa 6kk ajaksi ensi keväänä. Voisimpa vähän päivittää kotiteatterianikin ilman, että kellään on siihen mitään sanomista :)
Kirjoitin tälle palstalle aivan hetken mielijohteesta. Toivotaan että tästä oli jollekkin jotain iloa. Minulle ainakin oli, koska näitä jorinoita kirjoittaessa sai omatkin ajatukset järjestykseen.
ps. Niin ja en minä kyllä ole 25 vuotias vaan 22. Näppäilyvirhe (keypad prkl) joka sitten jäi nimimerkikseni.
Mä uskoin 4vuotta ihmiseen jota luulin elämäni rakkaudeksi... Uskoin että hän muuttuisi ja parantaisi tapansa minun ja syvästi vakuuttamansa rakkauden takia... Vaan eipä muuttunut, niin paljon kun sitä toivoinkin:( Jälkeenpäin voin vaan sanoa tuhlanneeni elämäni parhaat vuodet (17-21)... Onneksi en kuitenkaan koko elämääni! Tästä epätoivoisesta suhteestani kärsin vielä tänäkin päivänä, nykyisestä miehestäni puhumattakaan(olin neljä vuotta sinkkuna suhteen jälkeen, ajattelin sen korjaavan sydäntäni ja mieltäni, mutta ei..)=(
Olen tosin saanut exästäni mahtavan ystävän jonka tiedän seisovan vierelläni kiperän paikan tullen, vaikka harvemmin enää yhteydessä olemmekaan... On kuitenkin kovin lohduttavaa huomata että vuosien jälkeenkään hän ei ole muuttunut mihinkään, sama paska jatkuu nykyisten tyttöystävien kanssa jotka onneksi sentään tajuavat lähteä aienmin kun minä=)
Vaikka olen kovin onnellinen nykyisessä suhteessani enkä todellakaan haikaile exäni perään(enkä muidenkaan miesten), on kuitenkin tiettyjä tilanteita jotka muistuttavat siitä kuinka vahvasti tunsin tätä exääni kohtaan ja tunnen yhä, erilailla tosin... Onhan sitä joskus sinkkuaikana tullut leikittyä ajatuksella että mitä jos vielä jonain päivänä yrittäisimme uudestaan? se lohdutti silloin, vaikka nyt löydettyäni uuden onnen voin vain todeta että Ei ikinä... Hän on sitä mitä on, ystävänä mukava ja kaikkensa antava, seurustelussa kaikkea muuta... Olen iloinen siitä että hän on yhä ystäväni vaikka kovasti haluaisinkin unohtaa kaiken kokemani vääryyden ja pettymyksen... Myös hän tajuaa nykyään mitä teki minulle ja olenkin ylpeänä seurannut vierestä kun hän pyysi nykyistä miestäni olemaan minulle kiltti, olenhan saanut häneltä jo riittävästi paskaa niskaani... Hieno ele häneltä joka kuulemma menetti elämänsä naisen omalla typeryydellään, voisi siis olla mustasukkainenkin( sitä hän kyllä olikin aluksi...)No ainakin olen oppinut häneltä paljon, etenkin sen ettei ihmistä voi muuttaa mieleisekseen... Eli suosittelen lämpimästi eroa, niin kipeää kun se tekeekin... Mutta olen varma että vuosien jälkeen olet onnellinen tekemästäsi päätöksestä ja rinnallasi on ihminen joka ei satuta sinua ja tunteitsi....
ei voi olla totta! Minäkin aloin heti etsimään paikkaa ulkomailta ja matkaoppaaksi ajattelin, paperit lähti jo viime viikolla =)
Niin, kyllähän tää aikansa vie, ja hyviksi ystäviksi mekin jäätiin. Sanoinkin hänelle että parempi erota vielä kun voidaan jäädä ystäviksi.
Hänelle tämä oli kyllä ehkä kovempi paikka kuin minulle.. itkuinen olo on ohi itselläni jo ja tulevaisuus mielessä =>
On aina hienoa erota tällä tavalla, viime erossa mies uhkaili tappaa itsensä varmaan puoli vuotta ja se söi kyllä aika ikävästi omaa sisintä..
Useammassakin viestissä puhutaan siitä, kuka jättää kenet. Ainakaan sellaista suhdetta, johon tuntee jo sitoutuneensa, ei mielestäni kannata lopettaa yksipuolisella päätöksellä. Poikkeuksena ehkä väkivaltaiset suhteet ja tilanteet joissa toinen osapuoli jatkuvasti ja tietoisesti kiusaa kumppaniaan. Yhteinen päätös ja siihen liittyvällä keskustelu ovat tärkeitä, että kumpikin saavat tietää miltä toisesta tuntuu ja mitä syitä erolle on.
Jätetyksi tuleminen jättää hirvittävät jäljet: katkeruutta, vihaa ja ylipääsemätöntä surua. Jättäjän osa kai kuvitellaan helpommaksi, mutta seuraukset on tässä keskustelussa hyvin esillä. Epävarmuus omasta päätöksestä on raskas kantaa.
Ehkä kerron omasta tilanteestani
Olen itse eroamassa. Takana on kuusi yhteistä vuotta, joista kaksi avioliitossa. Nykyiset vaikeudet alkoivat oikeastaan jo häämatkalla. En vielä edes tiedä kaikkia syitä, miksi suhde kaatui. Rakkaus loppui vaikka sängyssä meni lujaa, yhteiset asiat loppuivat vaikka on yhteisiä harrastuksia, yhteinen tahto loppui vaikka molemmat toivoivat suhteelta hyvää.
Olen tuntenut että vaimoni kasaa vastuun suhteen kaatumisesta minun harteilleni. Olen jo sanonut hänelle, että jos hän ei kanna omaa osuuttaan, ero tulee vuoren varmasti. En edes vielä tiedä mikä hänen osuutensa on, mutta varma on että minä en eräistä töppäyksistä huolimatta suostu enää kantamaan yksin vastuuta koko suhteesta.
Pahojen asioiden lisäksi tuntuu että minä kannoin vastuun myös hyvistä asioista. Ei kai pesukoneen hankkiminen tai muuttojen järjestäminen hohdokasta ole, mutta ne ovat olleet niitä arkemme asioita, jotka eivät ole olleet pahoja. Ja lisäksi olen mielestäni kantanut vastuun yhteisistä huippuhetkistämme.
Vaimoni ei oikeastaan koskaan ole itsenäistynyt. Aloimme seurustella kun hän oli kahdenkymmenen ja juuri muuttanut kotoaan opiskelemaan. Muutimme yhteen muutaman kuukauden tiiviin seurustelun jälkeen. Nyt hän on jo muuttanut takaisin vanhempiensa luokse. Tavarat ovat enää minun asunnossani. Olen jossitellut sinne ja tänne tämän asian kanssa, ja päättänyt että annan hänen olla rauhassa itsenäistymisensä kanssa. Aloittaessamme seurustelun hän oli olevinaan hyvinkin aikuinen, eikä edes tajunnut olevansa tytönhupakko jonka äiti surumielellä toi toiselle puolelle suomea yliopistoon. Nyt hänestä on tulossa kauhean riippuvainen eronnut vaimo, joka ei saa sanottua että tarvitsee ihmisiä ympärilleen. Tällaisessa erotilanteessa olisi kauhean helppo sanoa, että omapa on katkeruutensa. Mutta kun minä välitän hänestä. En tosin samoin kuin ennen, mutta kuitenkin toivon hänelle hyvää.
Tiedän että ero on pitkä prosessi. Sen aikana vilpittömätkin halut ja toiveet saattavat vaihdella laidasta toiseen, ja kyllähän joidenkin eroprosessi päättyy siihen että pari palaa yhteen. Uskon vakaasti että se prosessi kannattaa käydä läpi. Jättäminen saattaa äkkisiltään satuttaa vähemmänkin, mutta jo pelkästään tieto siitä että on yrittänyt selvittää ongelmia, helpottaa myöhemmin.
Ehkä vielä lopuksi sanon anteeksi pyytämisestä ja antamisesta. Joillekin nämä sanat ovat uskonnollista huuhaata, mutta käsitykseni mukaan joka ainoa tekee suhteessaan virheitä ja kohtelee kumppaniaan myös huonosti. Anteeksi pyytäminen on tärkeää, mutta etenkin jos liitto tai ero on ollut vaikea, olisi syytä pyrkiä antamaan antamaan anteeksi. Antaminen ei ole mitään uhrautumista, vaan kyse on siitä että asiat on käsitelty loppuun, eikä katkeruutta enää tarvitse kantaa. Katkeruus nimittäin tappaa elämänilon, jota myöhemmin elämässä tarvitaan.
erossa onkin vaikeinta se päätöksen tekeminen ja siinä pysyminen. Kadun sitä että olen päästänyt kauniin rakkauteni hitaaseen kuolemaan. Olisi varmaan kannattanut lopettaa jo aikaisemmin, ettei tällaista paria vuotta olisi tarvinnut kummankaan nähdä. Olen yrittänyt lähteä suhteesta jo muutaman kerran. Sitten avomieheni sanoo että yritetään vielä tai itse saan jostain kuvitelman että kaikki muuttuu taas hyväksi. Mutta ei muutu. Riitelemme yhdessä enkä pidä siitä millaiseksi tulen hänen seurassaan. Koskahan päätös pitää? Olen kuvitellut, että lähtisin kamoineni enkä katsoisi taakseni. Toisaalta tiedän etten siinä onnistuisi.
En taida olla yksin tämän asian kanssa.
Itsellä sama homma, puolitoista vuotta sitten erosimme miehen kanssa minun tahdosta, olin miettinyt eroa jo pitkään. Aluksi, muutamien kyynelten jälkeen, asia tuntui kohtuu helpolta käsitellä. Luulin että pääsen asian yli muutamassa kuukaudessa. Ensimmäinen takapakki tuli puolen vuoden eron jälkeen. Näin miehen baarissa toisen naisen kanssa. Se sattui niin kovaa ja yritin saada häntä takaisin. Hän ei halunnut. Olin murheenmurtama noin kuukauden kunnes pääsin jaloilleni ja tajusin etten oikeasti halua enää häntä kuin ystävänä.
Toinen takapakki tuli vuoden eron jälkeen kun hän rupesi seurustelemaan. Se oli valtava isku. En voinut hyväksyä sitä, ahdistus helpotti välillä, mutta on vieläkin olemassa.
Nyt pelkään tulevia takapakkeja, tulenko murtumaan taas täysin kun hän kenties muuttaa yhteen tytön kanssa tai menee kihloihin.
Kellään kokemuksia tästä?
Itse olen niin väsynyt yrittämään...mieheni on muuttunut niin paljon vuoden aikana etten pysy enää perässä.Ennen niin hellä ja rakastava mies on nyt ns.itsekeskeinen paskiainen.Olemme nuoria,päälle kaksikymppisiä,ja seurustelleet 3,5 vuotta.Mieheni haluaa elää nuoruuttaan ja välillä tuntuu etten minä kuulu siihen ollenkaan.Minun kanssani ei voi lähteä baariin bailaamaan,ei vaeltamaan tai yleensä urheilemaan(mistä molemmat pitävät valtavasti).Kuuntelen vain vierestä kun hän suunnittelee matkoja työ tai kaveriporukan kanssa.Olen yrittänyt suunnitella meille yhteisiä reissuja mutta juuri silloin tuntuu olevan niin kiirettä töissä, että homma menee mönkään.
Hän vaan toitottaa haluavansa elää nuoruuttaan, muttei näköjään minun kanssani.
Riitoja on jatkuvasti, kun halut ja toiveet eivät kohtaa enää ollenkaan.Avioliitto on nykyään kirosana, jota ei voi lausua edes keskustelu mielessä.Itse en nimittäin välttämättä halua ollenkaan naimisiin, sillä en katso sen muuttavan rakkauttani mieheeni millään tavalla.Olen nyt yhtä tosissani suhteemme suhteen kuin olisin avioliitossa.Olemmehan sentään jo kihlautuneet.
Erosta ollaan keskusteltu ja kerran jo päätettiin jatkaa omia polkuja, mutta illalla ajatukset olivat kummallakin aivan toiset.Ei pystytty olemaan erillään.
Mieheeni on nyt iskenyt ilmeisesti se vapauden kaipuu ja hän varmaankin kaipaa olla vapaa ja tehdä asiat miten huvittaa.Lukiessani aikaisempia tekstejä, en voinut muuta kuin itkeä.Niin pahalta tuntui tajuta että suhteemme tulee loppumaan.En kestä ajatusta ns.välivuosista,että toinen voisi tyydyttää vapauden kaipuun.Se ei ole minun juttuni.En kestäisi sitä henkisesti ollenkaan.
Edessä on siis enää pahin.Kai se sitten todellakin on niin ettei nuoruuden rakkaudet voi kestää loppuelämää....sattuu vaan niin helvetisti.
seurustelin puoli vuotta itseäni 10 vuotta vanhemman miehen kanssa.rakastuin tähän mieheen tuossa ajassa, hän kuitenkin jätti minut syyllä että olen liian nuori.murruin täysin, minulla oli todella vaikeaa monta kuukautta, ja nyt kun erosta on aikaa puoli vuotta, yhä vaan tätä miestä rakastan.olemme olleet yhteyksissä, mies tapailee uutta naista yms.haluaisin niin kovasti hänet takaisin.mies tykkää ja välittää minusta edelleen, on sanonutkin sen.mutta kun en tiedä kannattaako se, vaikka kumpikin haluaisikin yrittää vielä uudelleen.mutta tää rakkaudentunne, miten se voikaan vieläkin olla näin voimakas?? en tiedä mitä teen jos hän ei haluakkaan minua enää takaisin.mutta onko tässä edes mitään järkeä?!
Jännä lukea näitä juttuja nyt 4-5kk myöhemmin. Ero on kaukainen muisto vain ja elämä jatkuu uusilla urillaan. Sinkkuelämä tuntuu mukavalta ja olo on kevyt. Mukava nähdä, että nämäkin jutut on luettu jo tuhansia kertoja. Toivottavasti jollekkin muullekkin oli näistä hyötyä kuin minulle.
Näin jälkeenpäin miettiessä erosta toipuminen oli suht koht pitkällinen prosessi. Kai siinä kuukausi pari meni asioita miettiessä, mutta nyt on jo mennyt kuukausia ilman, että asiaa on edes ajatellut. Näin se elämä etenee. Uusi vuosi, uudet seikkailut!
Ai niin. Ollaan exän kanssa hyviä ystäviä nykyään.