Olen seurustellut mieheni kanssa kohta kaksi ja puoli vuotta. Molemmille, vaikka ollaankin jo aikuisikään ehtineitä, tämä on ensimmäinen "oikea" parisuhde. Kun olimme vasta aivan suhteemme alussa, hullaantumisvaiheessa, hän vihjaili kovasti kihloista ja suunnitteli tulevaisuutta. Minä otin rauhallisesti, ja niin seestyimme nopsasti yhteiseen arkeen.
Minä en silloin alussa osannut puhua yhteisestä tulevaisuudesta, suunnitella lapsien määrää tai talon paikkaa. Enkä osaa sitä tehdä nytkään. Tiedän suhteemme olevan hyvällä mallilla, mies on parasta mitä tiedän, rakastamme... Mutta.
Minulla on huono itsetunto menneisyydestäni johtuen. Vaikken haluakaan, olen kuitenkin varautunut siihen, että hän jättää minut pian (vaikka mitään järkevää syytä siihen ei todellisuudessa ole!) Pidän päässäni eropuheita ja itken yksinäisyyttäni jo valmiiksi. Joskus vihjailen miehelle, että löytäisi hän parempaakin. Suorapuheisena hän kerran sanoi, että jos jatkan negatiivista ajattelua, ei se lopulta voi johtaakaan mihinkään muuhun kuin... Hän lukee mua kuin avointa kirjaa ja tietää kyllä, että mulla on meihin pessimistinen katsantokanta. Hän itse haluaa ajatella ja ajatteleekin meistä positiivisesti.
Haluaisin kovasti mennä joskus naimisiin hänen kanssaan ja perustaa perheen. Niitä sanoja mun on vain aivan hirvittävän vaikea saada suustani ulos! Joskus olen kysynyt mieheltä, että mitä hän odottaa meistä tulevan. Ähkäisi siihen, että miksi hänen aina pitää sanoa tämmösistä asioista ensin... lapsista ja muusta. Minä en osannut hänen ajatuksiinsa vastata mitenkään. Käperryin vain kainaloon ja olin hiljaa.
Miten saisin suuni auki... Hän sanoo, että voin kertoa hälle mitä vain. Toiveitani en vaan saa sanottua ääneen, vaikka hän on osa niitä!
Miten tämmösestä negaatiorinkulasta pääsee pois?
Minä en silloin alussa osannut puhua yhteisestä tulevaisuudesta, suunnitella lapsien määrää tai talon paikkaa. Enkä osaa sitä tehdä nytkään. Tiedän suhteemme olevan hyvällä mallilla, mies on parasta mitä tiedän, rakastamme... Mutta.
Minulla on huono itsetunto menneisyydestäni johtuen. Vaikken haluakaan, olen kuitenkin varautunut siihen, että hän jättää minut pian (vaikka mitään järkevää syytä siihen ei todellisuudessa ole!) Pidän päässäni eropuheita ja itken yksinäisyyttäni jo valmiiksi. Joskus vihjailen miehelle, että löytäisi hän parempaakin. Suorapuheisena hän kerran sanoi, että jos jatkan negatiivista ajattelua, ei se lopulta voi johtaakaan mihinkään muuhun kuin... Hän lukee mua kuin avointa kirjaa ja tietää kyllä, että mulla on meihin pessimistinen katsantokanta. Hän itse haluaa ajatella ja ajatteleekin meistä positiivisesti.
Haluaisin kovasti mennä joskus naimisiin hänen kanssaan ja perustaa perheen. Niitä sanoja mun on vain aivan hirvittävän vaikea saada suustani ulos! Joskus olen kysynyt mieheltä, että mitä hän odottaa meistä tulevan. Ähkäisi siihen, että miksi hänen aina pitää sanoa tämmösistä asioista ensin... lapsista ja muusta. Minä en osannut hänen ajatuksiinsa vastata mitenkään. Käperryin vain kainaloon ja olin hiljaa.
Miten saisin suuni auki... Hän sanoo, että voin kertoa hälle mitä vain. Toiveitani en vaan saa sanottua ääneen, vaikka hän on osa niitä!
Miten tämmösestä negaatiorinkulasta pääsee pois?
Vastaukset 9
Vanhimmat
ajatteli ihan samoin. Tosi pessimistinen luonne muutenkin johtuen kai sitten huonosta itsetunnosta vaikkei siihen mitään syytä olisi pitänyt ollakaan.
Lopulta hän sitten halusi erota "joksikin aikaa" ja "miettiä asioita". Samalla särkyi sydämeni. Olisin tehnyt hänen puolestaan mitä tahansa.
Mutta siinähän sitten miettii. Itse jatkan elämääni jonkun toisen kanssa. Jonkun joka edes suunnilleen tietää mitä haluaa elämältään. Ei vois vähempää kiinnostaa mihin miettimiset on johtanut. Tunnen häntä kohtaan enää lähinnä inhon sekaista sääliä.
Keksi jotain muuta ajateltavaa. Tuollainen negatiivisuus on itsekkyyttä. Mieti valmiiksi esim. jos menettäisit hänet. Mitä siitä seuraisi.
Olisiko se sittenkään maailman loppu? Mieti niitä joilla ei ole moista suhdetta ikinä ollutkaan. Mieti heidän tunteitaan ja omaa valitustasi.
Tällainen kertoo minusta suuresta pinnallisuudesta ja kyvyttömyydestä hyväksyä oma kuolevaisuus. Voisit aivan yhtä hyvin alkaa miettiä kuolemaasi. Menettäisit kaiken omaisuutesi silloin. Ei elämä ole pelkäämistä varten vaan elämistä.
Pelkäämisestä ei ole muuta kuin haittaa. Rakkaiden turvallisuuden puolesta pelkääminen on ainoa terve hyve. Kipua saa pelätä, muttei henkistä tuskaa.
Elämä ei ole pumpulia. Olet ehkä ollut liian kauan onnen kukkuloilla ja alkanut pelätä kärsimystä sen puutteessa. Niinhän se on. Onni ei ole ikuista, välillä sattuu. Sitten onni voi taas tuntua onnelta.
En ole elänyt elämääni pumpulissa. Minulla on huonoja kokemuksia ihmisistä, olet menneisyydessäni pettynyt paljon ja niin minusta on tullut yltiövarovainen.
Yritän päästä eroon pessimistisyydestäni, mutta ei se pois pyyhkäisemällä lähde. Minun pitää oppia luottamaan, ja kuten sanoit, keksiä muuta ajateltavaa. Meidän suhde on kuitenkin vasta alkutekijöissään. Kaukona elellään suurimmat osat vuodesta. Vakiintuminen on vain pilvi, joka tuntuu vaan pysyttelevän jossain kaukana horisontissa.
"Huono itsetunto menneisyydestä johtuen", tietääkö miehesi tämän syyn ja miten hän siihen asiaan reagoi? Kyllä nyt selvittäisin tuon itsetuntokysymyksen todella perusteellisesti. Sen todelliset syyt ja miten sitä voisi parantaa.
Kaikilla ihmisillä tulee hetkiä, joissa itsetunto joutuu koetukselle. Samoin useat ihmiset pakenevat pessimismin tielle, sillä silloin ei omasta mielestä putoa ainakaan korkealta. Mutta huono itsetunto ja pessimismi yhdessä rajoittaa ja sulkee sinun omaa elämääsi todella pahasti.
Mikä avuksi? Itsetuntoa paremmaksi, mutta miten? Olisi tietysti hyvä, jos asiasta voisi puhua jonkun "ammattilaisen" kanssa luottamuksella. Usein toistuvat keskusteluhetket luotettavan henkilön kanssa auttavat hahmottamaan ongelman, syyt ja seuraukset. Kun itsetunto on huono, ei siihen enään kaipaa epävarmuutta lisää vaan pientä tukemista jokaisella osa-alueella ihmisen mielessä. Itsetuntoa on rakennettava pala kerrallaan, aloittaen niistä asioista missä koet olevasi vielä vahva. Niitä vahvoja asioita sinullakin vielä varmasti on, usko pois.
Ihmisen ajatuksia ei voi noin vain käskeä muuttumaan, ei aivot niin toimi. Mutta ihmisen ajatuksia voidaan harjoittaa, ajatuksia voi kehittää pikkuhiljaa tai sitten aivoille voidaan antaa muuta puuhailtavaa. Toivon, että itsetuntosi saisi jostain kohottajan, joka saisi sinut hyväksymään jotkin asiat itsessäsi ja ennekaikkea sinun hyvien piirteiden kautta parantamaan parisuhteessanne tarvittavia itsetuntokohtia. Naimisiinmeno, lapset jne voivat olla hyviäkin juttuja itsetunnolle.
Kyllä mies tietää, että minulla on ongelmia itseni kanssa (outo ilmaus mutta menköön)... "Huono itsetunto" on ääneenlausuttu usein. Se rauhottaa mua vähän, kun mies tietää ja haluaa ymmärtää.
Toisinaan mietin, lietsonko itseäni vaan pahempaan kurjuuteen ja millä ilveellä ajattelen kaikesta aina pelkästään huonolta kantilta. Se on opittu ajattelumalli, josta on tosi vaikea pyristellä eroon. Toivon, että mieheni jaksaa minua. Yritän pitää mölyt mahassani, vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaikka mitä typerää.
Menen vaikka kallioille ja ulvon taivaalle... Voi voi.
Kyllä huonossa itsetunnossa kyseessä on nimenomaan siitä, että itse lietsoo itselleen lisää ongelmia. Hyvä, että miehesi tietää ja ymmärtää ongelmasi, mutta toivottavasti hän ei korosta ongelmaasi liikaa. Jos ominaisuutesi on ajanmyötä opittu ja omaksuttu, niin yhtäpaljon aikaa ja positiivista vasta-ajattelua se vaatii. Hetkessä ei menneisyyden asioita poisteta ja korjata.
Jos mahdollista, niin huuda vaikka kalliolla jos se auttaa. Yksi "ympäristöystävällinen" tapa purkaa tuntojaan on myös kirjoittaminen.
Teidän suhteenne ei ole ongelma, vaan sinulla on ongelmia. Sinun pitää selvittää ne ennen kuin alat pohtia suhdettanne. Hakeudu jollekin kallonkutistajalle, terapetuille tms. joka auttaa sinua pääsemään menneisyytesi kanssa tasapainoon.
Kuullostaa jonkin verran tutulta. Itsekin olen kokenut aika suuria menetyksiä elämässäni. Sen jälkeen olen tavannut nykyisen avomieheni ja rakastan häntä aivan älyttömästi. Arvostan tätä rakkautta tosi paljon mutta samalla pelkään sitten tietysti että menetän sen. Kun on ennenkin menettänyt niin miksei voisi menettää nytkin? Se tuntuu melkein todennäköisemmältä kuin se että kaikki menisi hyvin. Tuntuu että onni on muita varten.
Olen käynyt terapeutillakin ja hän sanoi tästä menettämisen pelosta että se on normaalia. Menettämisen pelko kuuluu rakkauteen. Se esiintyy eri ihmisillä eri lailla. Minulla se esiintyy niin että haluaisin mahdollisimman pian naimisiin ja lapsia että olisi edes vähän vaikeampi erota tai jos puolisoni kuolisi niin olisin edes lähiomainen ja kuulisin asiasta ensimmäiseksi ja ehkä ehtisin jopa sairaalaan näkemään hänet vielä. Tai sitten jos olisi lapsia niin minulle jäisi silti edes osa hänestä. Joidenkin menettämisen pelko taas ilmenee kuten sinulla ettei uskalla sitoutua.
Terapeutti oli sitä mieltä että pelko vähenee itsestään kun niistä "kovista kolhuista" kuluu aikaa ja toisaalta kun aikaa kuluu siinä uudessa suhteessa ja oppii luottamaan siihen toiseen.
Itse olen koittanut elää tämän kanssa niin että ajattelen etten ole epänormaali, menettämisen pelko kuuluu rakkauteen. Kun rakastaa paljon, on paljon menetettävää. Ja toisaalta, muistutan välillä itseäni että vaikka kumppanini onkin minulle nyt kaikkein tärkeintä niin sen menettäminenkään ei lopulta olisi maailmanloppu. Kaikesta selviää.
Tsemppiä sinulle!
Niinpä niin, se on ristiriitaista että hyvä, luottamuksellinen parisuhde on parhaita lääkkeitä huonoon itsetuntoon, mutta hyvän, luottamuksellisen parisuhteen saavuttaminen edellyttää niin hyvää itsetuntoa että VOI luottaa.
Käytännön vinkki: off-line-viestintä, siis kirjallisesti, voi olla monelle helpompaa. Siinä kun saa sanoa rauhassa, miettiä sävyjä ja mitä haluaa sanoa. Romanttisia rakkauskirjeitä! Päiväkirjamaisia pohdintakirjeitä, humoristisia tiedustelukirjeitä. Itse olen harrastanut miehelle kirjallisia kyselylomakkeita, tyyliin "10 vuoden päästä olemme a) yhdessä, b) naimisissa, c) lapsiperhe d) sinkkuja..." Ne voi sitten täyttää yhtä aikaa (poistuu ensin sanomisenkin kynnys) ja lisäksi ne on helpompi ottaa (myös) huumorilla.