Elämä on heittänyt viime kuukausien aikana kuperkeikkaa oikein kunnolla. Meillä on avopuolison kanssa takana yli kahden vuoden onnellinen ja rakastava suhde. Ongelmia kasaantui - valtaosa meistä riippumattomia: sairauksia molempien läheisissä, sairaus puolisossa, läheisen alkoholismi, sairaalloinen työstressi viimeisen puolen vuoden aikana jne...
Niinhän siinä kävi. Vieraannuttiin hiljalleen toisistaan. Ei oikein ollut aikaa... eikä ongelmista ja pahasta olosta oikeastaan edes puhuttu. Kun kissa sitten nostettiin pöydälle, olikin jo liian myöhäistä. Joku hurmuri oli pyytänyt avovaimoani kahville, ja hän halusi mennä. Ei jaksanut kuulemma kaikkea tätä pahaa oloa enää.
Valtaosa noista "ulkopuolisista" ongelmista on nyt saatu kuntoon, ne eivät enää paina mieltä. Muutimme eri ositteisiin pari viikkoa sitten ja molemmat opettelee taas elämään erillään. Työkiireet ovat nyt myös hellittäneet....nyt olisi aikaa hoitaa suhdetta ja itseään. Mutta mitä on enää tehtävissä? Onko mitään?
Ollaan kuitenkin hyviä ystäviä ja tekemisissä muutaman kerran viikossa...jutellaan ja nauretaan paljon. Tuo uusi mies ei kovin paljoa tykkää meidän tapaamisista, mutta ei hän niitä oikein voi estääkään. Itse olen huomannut rakastavanai naistani enemmän kuin koskaan ja kaipaan häntä vierelleni... mitä voin tehdä? Eron myötä molemmilla on nyt helpottava ja hyvänolon tunne...se on luonnollista. Naiseni taitaa sekoittaa sen kuitenkin rakkauteen ja luulee uuden ihmisen saavan sen hyvänolon tunteen aikaan. En usko.
Ei kai auta kuin toivoa parasta...ja rakastaa...olla tukena ja näyttää parhaat puolet itsestä ja etsiä siitä väliin tunkeneesta tyypistä ne huonot puolet ja korostaa niitä...
epätoivoista ja lapsellista...joo...tiedän...
mutta koskee kun rakastaa niin paljon.
Niinhän siinä kävi. Vieraannuttiin hiljalleen toisistaan. Ei oikein ollut aikaa... eikä ongelmista ja pahasta olosta oikeastaan edes puhuttu. Kun kissa sitten nostettiin pöydälle, olikin jo liian myöhäistä. Joku hurmuri oli pyytänyt avovaimoani kahville, ja hän halusi mennä. Ei jaksanut kuulemma kaikkea tätä pahaa oloa enää.
Valtaosa noista "ulkopuolisista" ongelmista on nyt saatu kuntoon, ne eivät enää paina mieltä. Muutimme eri ositteisiin pari viikkoa sitten ja molemmat opettelee taas elämään erillään. Työkiireet ovat nyt myös hellittäneet....nyt olisi aikaa hoitaa suhdetta ja itseään. Mutta mitä on enää tehtävissä? Onko mitään?
Ollaan kuitenkin hyviä ystäviä ja tekemisissä muutaman kerran viikossa...jutellaan ja nauretaan paljon. Tuo uusi mies ei kovin paljoa tykkää meidän tapaamisista, mutta ei hän niitä oikein voi estääkään. Itse olen huomannut rakastavanai naistani enemmän kuin koskaan ja kaipaan häntä vierelleni... mitä voin tehdä? Eron myötä molemmilla on nyt helpottava ja hyvänolon tunne...se on luonnollista. Naiseni taitaa sekoittaa sen kuitenkin rakkauteen ja luulee uuden ihmisen saavan sen hyvänolon tunteen aikaan. En usko.
Ei kai auta kuin toivoa parasta...ja rakastaa...olla tukena ja näyttää parhaat puolet itsestä ja etsiä siitä väliin tunkeneesta tyypistä ne huonot puolet ja korostaa niitä...
epätoivoista ja lapsellista...joo...tiedän...
mutta koskee kun rakastaa niin paljon.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Niin... nämä on vaikeita asioita, itse juuri jätettynä (ei (kait) liittynyt kolmansia osapuolia) olen todella masentunut, surullinen tällä hetkellä. Mies ei puheiden mukaan halunnut sitoutua, mitähän sekin sitten tarkoittaa? Nyt hän pyytää että oltais kavereita, mutta miten voin olla kaveri, kun rakastan??? Ja tämä huonouden ja riittämättömyyden tunne on kamala, etsin vain itsestäni vikoja ja syytän itseäni kaikesta, niinhän se menee, että se josta ei tykätä, täytyy olla jotenkin viallinen ;((((
Niin, sehän tässä vaikeinta on. En halua menettää tuota ihanaa ihmistä elämästäni...ja siksi haluan pysyä edes ystävänä. Kun olen yksin, elämä sujuu jotenkin...kun nähdään se on ihanaa ja tuntuu hyvältä. Tapaamisen jälkeen iskee aina ahdistus ja tuska entistä kovempana.
Miksi tunteistaan ei osaa päästää irti? Vai pitäisikö niistä edes ylipäänsä päästä irti? Itse tekisin mitä tahansa jos saisimme uuden mahdolliuuden...
niin minäkin tekisin tällä hetkellä...mitä tahansa...
ole yksin : (
Minäkin tekisin mitä vain, mutta miksi se on niin
vaikeaa : (
irti.. muuten olosi ei kohennu pitkään aikaan, ja katkeroidut päivä päivältä enemmän.
Nainen vedättää sua niink että lopuksi tuut hulluksi, tai heilut hirressä.
No.. aina ne on itse päätökset tehtävä ja oppia lopuksi kantapäänkautta=)
Mut onnea mitä ikinä päätätkin tehdä!
meillä tuli kans naiseni kans ero heti joulun jälkeen, oltiin yli 5 vuotta porukassa mutta myös meillä parin viime vuoden aikana tapahtui kaikkia murheellisia asioita lähipiirissä jotka muuttivat yhteisiä suunnitelmia. Päätettiin olla ystäviä ja antaa toisille tilaa toistaiseksi, en kyllä tosiasiassa usko että enää palaisimme yhteen vaikka hän sanoikin sen olevan mahdollista jos vain saadaan molemmat omat elämämme raiteilleen, naisia on vaikea ymmärtää mutta kai tässä oppii jotaki niistä....
Rikot vain itseäsi enemmän, jos yrität roikkua kuviossa mukana "ystävänä". Jos niillä kahdella sitten meneekin poikki, olet vain laastari - et se todellinen rakkaus.
se toinen mies sitä laastarin virkaa hoitaa nyt...
ihan hyvin aloittaja voi olla se todellinen rakkaus-vielä jossain vaiheessa uudelleen.
Voi kyllä, mutta alkuperäisen ei kannata jäädä sitä odottamaan, olla saatavilla, lohduttajana, hyllyltä otettavissa. Siinä menee vaan itsetunto ja oman itsen arvostus, sattuu ja syvältä.
Jos heidät on tarkoitettu toisilleen, siis alkuperäinen ja tämä vaelteleva nainen, maailma johtaa heidät uudelleen yhteen. Mutta järjestämään sitä ei pysty. Ja matkan varrella alkuperäinenkin muuttuu - ehkä he muuttuvat samaan suuntaan. Mutta edelleen sanoisin: anna mennä nyt. Äläkä suostu hyllyltä otettavaksi, vaikka itse kuinka rakastaisit. Kyse on siitä, kuinka paljon tulet itse rakastetuksi ja arvostetuksi.
Mutta voi sitä päivää,kun myöntää itselleen suhteen olevan loppu ja sen,ettei toinen tule takaisin,vaikka mitä itse tekisin.Se koskee,viiltää ja PAM..Elämä tulee takaisin luoksesi!Alat hymyilemään,katselemaan ympärillesi..jne.Elämään!
Kyllä se elämä palaa uomiinsa....aikaa se vaatii, mutta lopulta alkaa helpottamaan. Odottele vain kärsivällisesti-
tsellä sinkkuelämää takana nyt kuukausi. Koskee edelleen ja rakastan naistani suunnattomasti.Aloittaisin kaiken heti alusta jos vain saisin... Mutta tähän uuteen elämään alkaa myös hiljalleen tottua. Elämää siis on, eron jälkeenkin!
jaksamista sulle!
Taas on vierähtnyt aikaa eteenpäin...hengissä ollaan edelleen, vaikka välillä tuleekin vaikeita aikoja. Oma pääkoppa ei vain oikein millään meinaa ymmärtää tätä tapahtunutta...ei vieläkään.
Aamulla kun heräsin, surun tilalla olikin suuri ikävä. Eihän noilla tunteilla kovin isoa eroa ollut, mutta kaipaus sekä henkisellä että fyysisellä tasolla on iskenyt vasta nyt oikein kunnolla. Soitin exälle ja sovimme huomiselle tapaamiseen. Viikkoon emme ole nyt nähneet; menemme urheilemaan, mutta tarkoitus olisi saada samalla juteltua myös jotain.
Samalla kun minuun on nyt iskenyt kaipaus exään oikein kunnolla, alkaa pintaan nousta aiempaa voimakkaammin vihantunteet tuota uutta miestä kohtaan. Kai nekin kuuluu asiaan?
Olen nyt viime aikoina lukenut paljon aihetta käsittelevää kirjallisuutta. ...sieltä saa ainakin hivenen ohjeita miten omia ajatuksia tulisi käsitellä...
Niin...elämä jatkuu...
Toivottavasti!