puolesta monta alakuloista ja surkeaa tarinaa päättyneistä avioliitoista ja eroa seuranneista tilanteista.
Mikä meitä ihmisiä vaivaa?! Kuunnellessani näitä juttuja vaivuin melkein epätoivoon. Voivatko nämä tarinat olla edes totta? Mutta - ikävä kyllä, ne ovat täyttä totta.
Jokaisella erolla oli oma omituinen kehitystarinansa, joka johti siihen lopulliseen ratkaisuun. Ja jokaisesta erosta oli seurannut vain enemmän vaikeuksia, kuin oli alunperin avioliitossa ollut. Tilanteet olivat mutkistuneet eron myötä melkein sietämättömiksi.
Välillä toivon totisesti, että ihmiset jaksaisivat puida asiansa aviossa ollessaan. Hakisivat apua, elleivät yksinään osaa asioita ratkoa.
Mutta kokemuksesta tiedän, että asioita ei kyetä näkemään selvästi silloin, kun ne ovat kohdalla. Vasta jälkikäteen huomataan, että jotain meni todella pirstaleiksi. Ja haikaillaan sen menneen perään.
Näköjään jokaisen on tehtävä omat virheensä ja opittava niistä kantapään kautta. Edes varoittavat esimerkit eivät auta, kun kuvitellaan, että se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.
En nyt puutu väkivalta- ja päihdeperheisiin, vaan aivan "tavallisiin" avioliittoihin, joissa kaikki tuntuu olevan hyvin ja silti erotaan. Ja sen jälkeen alkavat vaikeudet; taloudelliset, lapsiin liittyvät, terveydelliset, jne.
Mikä meitä ihmisiä vaivaa?! Kuunnellessani näitä juttuja vaivuin melkein epätoivoon. Voivatko nämä tarinat olla edes totta? Mutta - ikävä kyllä, ne ovat täyttä totta.
Jokaisella erolla oli oma omituinen kehitystarinansa, joka johti siihen lopulliseen ratkaisuun. Ja jokaisesta erosta oli seurannut vain enemmän vaikeuksia, kuin oli alunperin avioliitossa ollut. Tilanteet olivat mutkistuneet eron myötä melkein sietämättömiksi.
Välillä toivon totisesti, että ihmiset jaksaisivat puida asiansa aviossa ollessaan. Hakisivat apua, elleivät yksinään osaa asioita ratkoa.
Mutta kokemuksesta tiedän, että asioita ei kyetä näkemään selvästi silloin, kun ne ovat kohdalla. Vasta jälkikäteen huomataan, että jotain meni todella pirstaleiksi. Ja haikaillaan sen menneen perään.
Näköjään jokaisen on tehtävä omat virheensä ja opittava niistä kantapään kautta. Edes varoittavat esimerkit eivät auta, kun kuvitellaan, että se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.
En nyt puutu väkivalta- ja päihdeperheisiin, vaan aivan "tavallisiin" avioliittoihin, joissa kaikki tuntuu olevan hyvin ja silti erotaan. Ja sen jälkeen alkavat vaikeudet; taloudelliset, lapsiin liittyvät, terveydelliset, jne.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Millä ihmiset saisi ymmärtämään etukäteen sen vääjäämättömän surkeuden mihin avioero johtaa?Se kaikki on ennustettavissa,sittenkin syöksetään pää edellä huolta huomisesta.
Herätys todellisuuteen on julma,moniko miettii vasta liian myöhään ratkaisuaan tuliko tehtyä kuitenkin virhe.
....on elämistä varten. Monesti on kyllä todellakin niin että avioero on ainoa oikea vaihtoehto ! Mitään muuta mahdollisuutta ei ole.
On kuitenki jokaisella vain tämä yksi elämä elettävänään, miksi siis kärsiä?
Ehkä kannattaisi pikkuisen pysähtyä ennen liiton somimista miettimään mihin on menossa. Kun itse aikoinaan menin naimisiin, asenne oli jo sellainen, että siihen mennään ja pysytään. Kolkyt vuotta on pysyttykin, välillä tyyntä, välillä myrskyä.
Jotenkin on tullut tunne, että avioero on jo otettu huomioon mahdollisuutena liittoa solmittaessa. Vaikea muuten on ymmärtää näitä vuoden kahden päästä eroavia.
Tähän on myöskin johtanut nykymaailman elämyshakuisuus, mikään ei enää tunnu miltään. Ja sitä menoa opetetaan hyvää menoa jo pikkulapsille. Ei enää kasvateta pysyviin arvoihin, tasapainoiseen elämäntyyliin. Juostaan tukka putkella hakemassa niitä elämyksiä ja lopputulos on aina se, että kohta mikään ei maistu miltään. Ei edes vakituinen aviokumppani.
Vähitellen on alkanut itsestä tuntumaan, että on joku kummajainen pysyvine elämänarvoineen. Eikä näitä pysyviä arvoja enää edes politiikot kannata presidenttiehdokkaista ja muista kärkipolitiikoista lähtien.
Myös tämän päivän seksikorostuneisuus on tähän johtanut ja sitä media ruokkii kyllä onnistuneesti. Luulen, että monissa tapauksissa esimerkiksi rakastaja/rakastajatarkäytäntö saattaisi pelastaa monia liittoja.Mutta tämähän ei ole tässä tekopyhässä luterilaisuudessa sallittua.
Mutta jatkuvasti vain kuulee korostettavan, että meillä ei ole kuin yksi elämä ja sitä ei kannata hukata. Mutta onko avioliitto perusarvoineen elämän hukkaamista? Ja ketkä tästä yhteiskunnan mylleryksestä eniten kärsii, ovat lapset. Sen seurauksia sitten maksetaan tulevaisuudessa. Mutta älkäämme syyttäkö nuoria, mitä tulevaisuudessa on vastassa, tämän kaiken olemme aikaan saaneet me suuret ikäluokat ja vähän nuoremmat. 70-luvulla ja myöhemmin syntyneet ovat melkoisen syyttömiä tähän yhteiskunnan kehitykseen.
lomassa olen tullut huomaamaan, että lapset eniten kärsivät.
Eilen juuri vatvoin je selvittelin muutaman eronneen perheen lasten kipuiluja. Yksi lapsista on jo lähes "nuorisorikollinen", jonka katseessa paistaa aito hätä, mutta asenne on: "älä puutu minun asioihini, minä teen mitä haluan"
Yksi lapsista oireilee mielenterveydellään pahaa oloaan. Yhden perheen lapset ovat kaikki kolme enemmän tai vähemmän valumassa "yhteiskunnan ulkopuolelle" johtuen siitä, että vanhemmat eivät enää jaksa, saati sitten välitä.
Nämä lapset tarvitsevat valtavasti välittämistä, peräänkatsomista ja rakkautta. Mutta he eivät sitä saa, kun vanhemmat pyörivät oman napansa ympärillä, omien ongelmiensa ryteiköissä.
Mahdollisuutemme auttaa ovat rajalliset, mutta yritämme niin kauan kuin toivoa on. Ja vielä paljon senkin jälkeen.
Lapsissa olisi valtava voima, jos he vain saisivat elää omaa elämäänsä vailla vanhempien ongelmakimppuja, sillä eiväthän vanhempien ongelmat ole lasten syytä.
Ikävä kyllä moni vanhempi on unohtanut, kenellä on vastuu näistä lapsista. Oman elämän etsimisen keskellä ei huomata, miten lapset kärsivät. Monesti ollaan jo myöhässä pahasti, kun tullaan hakemaan apua lasten oireiluun. Mutta parempi sekin, kuin ettei tultaisi koskaan. Vielä voimme ehkä auttaa, kunhan saamme mahdollisuuden siihen.
Olen itsekin pohtinut eroa. Avioliittoni on tylsä ja yksinäinen. Minulla ei olisi taloudellisesti hätää, mutta mieheni elintaso romahtaisi. Se saattaisi aiheuttaa hänelle terveydellisiäkin oireita ja sitä kautta varmasti vaikuttaa myös lapsiin.
Onko siis niin että avioliitossa täytyisi yrittää pysyä, jotta toisen ei tarvitsisi kituutella ja kärsiä taloudellisesti? En haluaisi saattaa miestäni ahdinkoon, mutta en myöskään haluaisi elää enää hänen kanssaan.
Toisaalta neuvotaan eroamaan, ennenkuin aletaan pettämään ja toisaalta sitten taas sanotaan että ei saa erota ennenkuin on jotain todella pahasti pielessä. Eli pitää hakeutua tilanteeseen jossa on tosi lähellä pettämistä ja sitten erota?
myytti nykyaikana. Seksiähän se on. Se tarve tulee sieltä avioliitosta, mitä siellä onkaan pielessä.
Voipi olla läheisyydentarvettakin. Ymmärryksenhakua. Hyväksymistä sellaisenen kuin on, eikä vaadita muuta.
En hyväksy pettämistä, mutta jos kerran hairahtuu, niin miksi sitä ei voisi antaa anteeksi? Jos itse haluaa ja toinenkin sitä anelee?
Luottamuksen kasvattaminen onkin sitten taas työläämpi juttu. Mutta mielestäni se on aviopuolisoiden välinen asia, eikä kuulu kenenllekään ulkopuoliselle. Hittoako ne muut ihmiset teidän avioliitossanne tekevät? Omine neuvoineen, omine intresseineen he eivät muuta kuin levittävät kaaosta liittoon.
Luepa ylläoleva vastaus vuosikymmeniä naimisissa olleelta: ajattele, onko kyse juuri tuosta.
Avioliittoonsa saa säpinää, kunhan käyttää mielikuvitusta. Ajattele lapsiasi. Mieti ja ajattele vielä kerran: haetko vain sitä säpinää, vai onko takana muuta?
Älä ainakaan tee hätiköityjä johtopäätöksiä. Jokaisessa parisuhteessa tulee aina vastaan tuo tylsyys. Jossakin kohtaa.
Puhuin yhden 65 vuotta aviossa olleen parin kanssa, mikä on heidän liittonsa salaisuus. Mielikuvitus, sanoi vaimo ja mies vaan hymyili vieressä kaunista hymyä. He eivät sen kummemmin asiaa selvittäneet, mutta tuokin sanoo jo paljon, kun hiukan käyttää omia hoksottimiaan.
Tuskin kukaan menee naimisiin ajatellen että voihan sitä erota jos asiat eivät luistakaan. Kyllä ihmiset varmasti taistelevat viimeiseen asti, mutta jossain kohtaa voivat ongelmat kärjistyä siihen pisteeseen ettei muuta vaihtoehtoa enää ole. Tai jos toinen haluaa lähteä liitosta, mitä siinä toinen voi tehdä? Ei ketään voi omistaa tai pakottaa jäämään.
Meillä tilanne on se, että mies on pettänyt, hullaantunut erääseen vapaaseen naiseen.
Ykskaks yllättäen hän haluaa erota (avioerosta ei tosin olla puhuttu vaan asumuserosta tässä vaiheessa) ja "etsiä itseään", ja miettiä mitä elämältään haluaa kun meidän avioliitto on niin arkinen ja tasainen.
Eli juuri niin; juuri se tasaisuus ja arkisuus tappoi tämän liiton.
Joku mainitsi mielikuvituksen; se onkin tärkeä liitossa kuin liitossa. Kuvittelin että meilläkin sitä on ollut; väärässä olin. Se ei riittänytkään, mutta vaikeahan se on kilpailla vapaata neitokaista vastaan, jonka ei tarvi miettiä lapsia, kodinhoitoa tai työtä. Kyllä sellaisella mielikuvitus paremmin laukkaa, totta kai.
Hyvästi jää 13 vuoden yhteiselo. Tänä viikonloppuna pidän "hautajaiset".
kuulin useankin parin menneinä vuosina tokaisevan avioliiton kynnyksellä, että erotaan sitten, jos ei sovitakaan yhteen. Kehotin silloinn harkitsemaan toisenkin kerran naimisiin menoa, mutta arvaas, harkitsivatko?
Nyt on melkein kaikki eronneet ja uusineetkin touhun, mutta siltiu ei olla varmoja mitä itse haluaisi. Tyhmiä on monenlaisia!