Olen elänyt kaukosuhteessa nyt vähän reilun vuoden ja kaikki mennyt hyvin.... jouluun saakka!Olemme tapailleet säännöllisesti joka viikonloppu muutamia vkonloppuja lukuunottamatta. Minulla lapsia edellisestä liitostani, hänellä ei! Hän on todella kiintynyt lapsiini ja kohtelee niitä kuin omiaan. Olemme puhuneet yhteenmuutosta, kihloista, naimisiinmenosta, yhteisestä omakotitalosta jne...Hän kertoi mm. ettei koskaan ole tuntenut kenenkään toisen kanssa olevan niin helppo olla kuin kanssani, on kertonut löytävänsä minusta elämänsä naisen ja itselläni ollut sama tunne... MUTTA, ainoa kompastuskivi jonka tiesin alusta asti minua häiritsevän on tämä välimatka. Yli 300 km. Tiedän olevani hlö, joka ei kestä pitkiä eroja ja alussa taistelinkin kovasti tätä tunnetta ja suhdetta vastaan ja sanoin myös miehelleni ettei minusta ole tämmöiseen eloon, mutta hän sinnikkyydellään sai minut vakuuttuneeksi kaiken sujuvan hyvin ja niinpä annoin itselleni luvan rakastua. Ja kaikki onkin hyvin aina kun saamme olla yhdessä. Nyt kuitenkin hänen työmatkastaan johtuen emme ole tavanneet lähes kolmeen viikkoon ja nyt on jotain pahasti vialla omassa päässäni!!!
Kertokaa mulle mitä tämä on?! Rakastan miestäni yli kaiken ja koko aika mieletön ikävä ja lasken melkein jo tunteja milloin nähdään, mutta aina kun soitan hänelle tai hän minulle (monesti päivässä)aloitan v*****lun jota jatkuu koko puhelun ajan. Vedän mukaan kaikki exät, kyseenalaistan hänen tunteensa mua kohtaan, epäilen tulevaisuuttamme jne.
Eihän tota kenenkään pää kestä! Ja jatkoa seuraa...nyt tilanne se että mun kiukuttelun myötä on myös hän alkanut epäillä suhteemme toimivuutta (ihme!!!!) :) ja haluaa miettiä asioita....ja nyt miettii jo sitäkin pärjääköhän sittenkään tulevaisuudessa lasteni kanssa jos yhteen muutamme, exä olikin toisin kuin aikaisemmin minulle kertoi, "hyvä jätkä" jne....
Kaiken huippu oli eilinen keskustelumme; hän on alusta asti halunnut pikaisesti muuttaa yhteen, mennä naimisiin, puhui mut ympäri että olen suostunut vielä yhteistä lastakin harkitsemaan, ja on saanut minut jopa harkitsemaan muuttoa hänen luokseen jättäen tänne kaiken "tutun ja turvallisen". Nyt kuitenkin heitti "pommin" ettei halua sitoutua liian pian (siis kihloihin) ennenkuin useiden vuosien tuntemisen ja varmuuden saamisen jälkeen!
Olen siis nyt ihan rikki.Enkä ihmettele yhtään mieheni reaktioita, tekisin itsekin samoin jos minua kohteltaisiin samalla tavalla, kyseenalaistaisin kaiken ja aukoisin päätäni joka asiasta! Tiedän että vika on minussa ja mustasukkaisuudessani. Mutta miten saan itseni kuriin ja olisin kuten miehenikin eilen sanoi, "se sama ihana nainen johon hän rakastui kuukausia aikaisemmin...?!"
Kertokaa rakkaat kanssasisaret onko pelini menetetty ja kaikki kaunis lopussa..?! Tyhmyyteni ja lapsellisuuteni takia..?! ... itkettää...
Kertokaa mulle mitä tämä on?! Rakastan miestäni yli kaiken ja koko aika mieletön ikävä ja lasken melkein jo tunteja milloin nähdään, mutta aina kun soitan hänelle tai hän minulle (monesti päivässä)aloitan v*****lun jota jatkuu koko puhelun ajan. Vedän mukaan kaikki exät, kyseenalaistan hänen tunteensa mua kohtaan, epäilen tulevaisuuttamme jne.
Eihän tota kenenkään pää kestä! Ja jatkoa seuraa...nyt tilanne se että mun kiukuttelun myötä on myös hän alkanut epäillä suhteemme toimivuutta (ihme!!!!) :) ja haluaa miettiä asioita....ja nyt miettii jo sitäkin pärjääköhän sittenkään tulevaisuudessa lasteni kanssa jos yhteen muutamme, exä olikin toisin kuin aikaisemmin minulle kertoi, "hyvä jätkä" jne....
Kaiken huippu oli eilinen keskustelumme; hän on alusta asti halunnut pikaisesti muuttaa yhteen, mennä naimisiin, puhui mut ympäri että olen suostunut vielä yhteistä lastakin harkitsemaan, ja on saanut minut jopa harkitsemaan muuttoa hänen luokseen jättäen tänne kaiken "tutun ja turvallisen". Nyt kuitenkin heitti "pommin" ettei halua sitoutua liian pian (siis kihloihin) ennenkuin useiden vuosien tuntemisen ja varmuuden saamisen jälkeen!
Olen siis nyt ihan rikki.Enkä ihmettele yhtään mieheni reaktioita, tekisin itsekin samoin jos minua kohteltaisiin samalla tavalla, kyseenalaistaisin kaiken ja aukoisin päätäni joka asiasta! Tiedän että vika on minussa ja mustasukkaisuudessani. Mutta miten saan itseni kuriin ja olisin kuten miehenikin eilen sanoi, "se sama ihana nainen johon hän rakastui kuukausia aikaisemmin...?!"
Kertokaa rakkaat kanssasisaret onko pelini menetetty ja kaikki kaunis lopussa..?! Tyhmyyteni ja lapsellisuuteni takia..?! ... itkettää...
Vastaukset 22
Vanhimmat
Hei
Me näemme harvoin rakkaani kanssa, välimatkaa enemmän kun teillä, lapsia molemmilla. Ei helppoa ei. Ja olen huomannut itsestäni sen, että kun on ensin ikävöiny kovasti niin sitten kun juttelemme niin en aina olekaan niin mukava.. Olen tulkinnut sen niin, että silloin "puran" sitä pahaa oloani, ikävää, pelkoa ettei tästä tulekaan mitään jne jne Ja kellekä muulle sitä purkaisi kun lähimmälle, rakkaalle. "purkauksen" kun pystyy tekemään vain jos tuntee olevansa turvallisessa seurassa.
Kyllä kaukosuhde on vaikeaa ja tunteet menee laidasta laitaan välillä. Aika vain näyttää kestääkö suhde sen kaiken. Mutta jos kestää niin melko vahvoilla. Olen yrittänyt suhtautua tähän siten, että parempi nyt katsoa kuinka vahva suhde on, kestääkö kaiken tämän painee. Koska vaikeita aikoja suhteessa aina kuitenkin tulee, yleensä kyllä ehkä vasta myöhemmin, eikä suhteen "alkulumous vaiheessa"-Mutta parempi nyt kun sitten kun asumme yhdessä jne...
Kerro rakkaallesi, että tilanteen vaikeus, välimatka, pelko tulevasta jne herättää monenlaisia tunteita, ehkä hyvin kummallisiltakin tuntuvia. Mutta jokaisella on oikeus kaikkiin tunteisiinsa. Tilannettasi voisi verrata stressitilanteeseen; ei siinä käytöksessä silloin aina logiikkaa ole. Puhukaa, keskustelkaa! Tunteista, jokaisesta niistä.
Et ole tyhmä tai lapsellinen...olet rakastunut:) Nyt aikaa, malttia, rauhassa edetä. Onnea rakkauden matkalle, joka kohdallasi toivottavasti vie pitkälle ja kestää, kestää ja kestää.
kannustavista sanoistasi. Itsekin olen sitä miettinyt että pahaa oloa ja ikäväähän nää mun "purkaukset" on. Tiedän että välitän siitä miehestä enemmän kuin kenestäkään koskaan aikaisemmin. Tuntuu vaan niin pahalta että eikö tämä ollutkaan nyt sitä suurta rakkautta ja että näinkö pian se arki iski vasten kasvoja..?!
Yksi piirre mihin miehessäni rakastuinkin oli tämä välillämme oleva keskustelun helppous. Eli ollaan puhuttu asiasta ja tästä reagoinneistani ja PALJON! Ja aina lupaan yrittää ajatella tätä etäisyyttä ja ikävää kuten mieheni sanookin " järjellä ja niin ettei tämä tilanne jatku enää kauaa.. siis tarkoittaen että pääsemme muuttamaan yhteen..." ja hetken aikaa se toimiikin... kunnes taas mulla "naksahtaa" ja taas otetaan yhteen. Kuitenkin puolustukseksi kerrottakoon että nää meidän riitatilanteet on sellaisia että minä kiukuttelen ja mies kuuntelee ja ymmärtää ja yrittää takoa järkeä päähäni.
Ikinä vielä tähän mennessä en ole saanut miestäni "kunnolla" suuttumaan vaan hän vaan lepyttelee ja ymmärtää ikäväni ja siitä johtuvan kiukutteluni, mutta eihän se pinna loputon varmasti hänelläkään ole! Joskus se palaa ja nythän jo on merkkejä ilmassa; nämä tulevaisuuden epäilyt!?
Olemme molemmat ihmisiä jotka puhuvat paljon tunteistaan ja tuntemuksistaan, mutta mitäs kun sekään ei näköjään auta, itseänikin raivostuttaa että miksi kaivelen menneitä ja tunnen pohjatonta mustasukkaisuutta hänen exästään vaikka erosta on jo vuosia... en ymmärrä!
Eikä nämä jatkuvat riidat puhelimessakaan kyllä tätä suhdetta vahvista, lähes joka ilta saa mennä kyyneleet silmissä nukkumaan ja kirota itseään pelko korvien välissä että milloin se lopullinen ero sitten oikeesti tulee eteen..?!
Koska sehän minussa on myös "tosi aikuismaista" että joka käänteeseen otan vielä eronkin puheeksi, "kun ei kerran nähdä niin pää ei kestä joten erotaan..."
Ei tällänen tuuliviiri ketään miestä edes ansaitse! :(
Mielestäni on vain hyvä,että asia tuli esiin heti,eikä sitten,kun kamat on saman katon alla.Siinä on monta rassaavaa tekijää jo muutenkin,jommalla kummalla muutto uusiin ympyröihin,lasten sopeutuminen,uuteen tilanteeseen,parisuhteen sopeuttaminen..lapsien kannalta edullisimmin,tarkoittaen tietenkin..lasten hyvinvointi mielestäni asetettava etusijalle.Parisuhteen arjen pyöritys kaikkien kannalta mietittynä,toteutettuna mahdollisimman hyvin.Riitatilanteiden sanallinen selvitys,ilman nyrkkejä,ettei lapset joudu välikäteen.En ole pessimisti,vaan totuutta silmiin katsova.Olen kokenut kaukosuhteen ihanuuden,josta kehkeytyi parisuhde,miehen muutettua luokseni.Minulla lapsia,hänellä ei.Arki iski vasten kasvoja,jo siinä,mies ei ollut tottunut lapsiin..eivät lapset ole mitään näyttelykapineita,jotka laitetaan pois kaappiin,kun halutaan omaa aikaa.Mies oli tottunut määräämään oman elämänsä kuviot,mennä,tulla,omin ehdoin.Arvaahan sen mitä kaikkea sellainen tuo tullessaan.Kaduimme molemmat,kun liian nopeasti muutimme yhteen,jo vuoden kuluttua eka tapaamisesta.Mutta se kaukosuhdekin rassaa.Olen myös parisuhteessa mustasukkainen,läheisriippuvainen,joten ei onnistunut kohdallani.Mutta kaikkea hyvää sinulle,ehkäpä hän ei ollutkaan sittenkään se,jota etsit.Alkuhuuma katoaa melko pian,sen jälkeen vasta alkaa se arki,jossa pitisi punnita se rakkaus,ylä-alamäessä.
Tuli tuossa mieleeni kun luin kirjoituksesi että saanko kysyä minkä ikäisiä lapsesi olivat tuolloin kun mies muutti luoksesi?! Itselläni on siis kolme lasta jotka jo kouluiässä. Ja tämä mies aina täällä ollessaan kuskaa heitä (vapaaehtoisesti ja omasta pyynnöstään) eri harrastuksiin ja soittelee ja tekstailee usein poissaollessaan. Tuo karkkia ja pieniä yllätyksiä...
Myös lapsille tämä mies on tosi tärkeä... tietysti oman iskä on ehdoton ykkönen ja niin pitääkin olla! :)
On vaan jotenkin niin surullista kun luulin ja uskoin löytääni sen mitä eniten olen elämääni kaivannut ja kaikki aina yhdessä ollessamme sujuu tosi hyvin ja nyt kuitenkin omalla käytökselläni voisi sanoa että lähes yritän pilata tietoisesti kaiken!!!
Outo pää on minulla, uskokaa pois! :)
Ei sinulla todellakaan ole outo pää, koska minäkin tunnen samoin suhteessani! Tilanne on meillä lähes samanlainen, kuin teillä. Välimatkaakin on tarpeeksi. Olen puhunut miehelle erosta ja hetken aina luulen, että eroamme. Sitten muutaman tunnin kuluttua puhumme taas puhelimessa ettei me voida erota.
Toivoisin, että saisin perheen. En vaadi liikoja vain ihan tavallisen perheen. Mutta mistä nämä puheet erosta sitten aina tulevat? Aivan kuin tahtoisin pilata tahallani suhteen ja mahdollisuuden perheeseen jossa on molemmat vanhemmat.Kuinkahan kauan mies jaksaa kuunnella edes tälläistä? Tuntuu kuin syyllistäisin itseäni välimatkasta ..tai ehkä meillä molemmilla on se outo pää...
Meillä matkaa välillä enemmän kuin teillä ja molemmilla lapsia. Tapaamme noin kahden tai kolmen viikon välein. Varsinkin minulla on aina suunnaton ikävä ja lähteminen toisen luota tai toisen lähtö on aina yhtä vaikeaa.
Olen kuitenkin ajatellut, että tästä miehestä haluan pitää kiinni ja uskon, että tulevaisuudessa meillä on vielä mahdollisuus vaikka asua yhdessä. Tällä hetkellä se ei oikeastaan kummallekaan sopisi, vaikka ajatuksella onkin kiva leikkiä.
Muutaman vuoden päästä lapsemme ovat jo häipyneet kotoa ja silloin voisimme tietysti tehdä uusia ratkaisuja.
Minäkin huomaan olevani välillä mustasukkainen ja ajattelen ihan tyhmiä kun kuulen, että hän esim. on jutellut jonkun naistuttavansa kanssa netissä tai puhelimessa tms. Pitää oikein itselleen puhua järkeä, ettei mene sanomaan toiselle mitään tyhmää. Tunnen nimittäin hänen tuttavansa ja tiedän, ettei minulla ole mitään syytä mustasukkaisuuteen. Mies on sitä paitsi niin rehellinen, että kertoo kaikki menemisensä ja tekemisensä minulle.
En tiedä, mitä sinulle sanoisin. Te sentään tapaatte melkein joka viikko. Olisin taivaassa, jos meillä olisi siihen mahdollisuus. Mutta pelkästään taloudellisestikin se on meillä mahdottomuus matkustaa pitkiä matkoja usein. Päivittäin kyllä ollaan yhteydessä. Tekstareilla, e-maileilla tai chatissä. Seki on kivaa, että oikeastaan koko ajan tietää, mitä toiselle kuuluu, mitä tekee jne. Se tuo ikään kuin lähemmäksi.
Välimatkan takia en kuitenkaan missään tapauksessa luopuisi tästä suhteesta. Vuosi tätä on jatkunut ja tunteeni ovat vain syventyneet koko ajan, mitä paremmin hänet olen oppinut tuntemaan.
että asustelee täällä Suomen maassa muitakin samanlaisten ongelmien kanssa painivia kuin minäkin! ;-)
Ja senkin huomasin että kun näistä vastoinkäymisistä puhuu ja tuo julki niin eihän ne enää omassa päässäkään niin isoilta tunnu! Kiitos siitä teille!
Meillä tänään tilanne se että juurikin tuossa taas kerran hetki sitten soiteltiin ja niinpä taas juttu kääntyi samaan vanhaan ongelmaan, eli millois nyt sitten nähdään?! Meidän piti tavata jo huomenna mutta kuinka ollakaan mies ei pääse lähtemään tarpeeksi ajoissa joten näemme sitten ehkä lauantaina...
Jälleen kerran oli niiiiiin "tipalla" että aloitan taas.... mutta jostain ne "voimat" tuli ja sain pidettyä kieleni hallinnassa.:)
Näköjään sitä vanhakin oppii.... pikkuhiljaa!
Ja tiedän että onnellinenhan tässä pitäisi olla kun kerran ylipäätään on kumppanin vierelleen löytänyt,ja ollaan saatu näinkin paljon yhdessä viikonloppuja viettää... Mutta välillä se nälkä kasvaa syödessä, todistettavasti!
Tsemppiä ja jaksamista teille kanssasisarille!
Toivotaan että jokainen meistä saa sen oman kullan jonain päivänä lopullisesti kainaloonsa eikä sitä sunnuntai-iltaa ja tulevaa eronpoikasta tarvii kyyneleet silmissä pelätä ja odottaa!
Voi kuule, kuulostaa niin tutulta! Höyrypää löytyy täältäkin! Tilannekin muistuttaa omaani. Samanlaisia tunteita olen itsekin käynyt läpi suhteessani ja kohtauksikin on tullut järjestettyä sekä puhelimessa että kasvotusten. Ja jälkikäteen on aina harmittanut. (Tuskin olen vielä niistä täysin päässyt eroon...) Anna aikaa itsellesi, opit kyllä luottamaan suhteeseenne samalla tavalla kuin miehesikin. Ja yritä olla kärsivällinen (paraskin puhuja täällä;)) kyllä tulee vielä aika, jolloin voit sanoa kullallesi hyvää huomenta joka ikinen aamu. Sitä minäkin odotan.
Viisasta ystävääni lainaten: "Jokainen suhde on ainutlaatuinen". Näin ajatellessani saan voimia jaksamiseen. Ainutlaatuista ihmistä odottaessa tietää, että ajalla ei olekaan enää niin suurta merkitystä.
(PS. Tällainen sivuhuomautus vielä, itse aloin syödä e-pillereitä suunnilleen samoihin aikoihin, kun aloimme seurustella, ja rupesin tässä jo miettimään sitäkin, olisiko osaksi niilläkin mahdollisesti jotain tekemistä tämän minun ylireagointini kanssa...)
Rauhoitu. Oikeesti. Asioilla on tapana järjestyä ja rakkaudella on tapana koetella ;) Olen elänyt 300km:n kaukosuhteessa ja kerronpa nyt omista tuntemuksistani, jos olisi apua..Muutaman viikon ero sai ainakin minussa aikaan just samanlaisia reaktioita ja tunteita. Epäilin suhteen toimivuutta ja kiukuttelin puhelimessa toiselle. Tuntui että ei ästä tule mitään. Mutta taas kun tapasimme niin kaikki oli ok, ja yhtä ihanaa kuin aikaisemminkin... kunnes tuli uusi kuukauden tauko ettei tavattu. Joka hemmetin kerta kun meni useampi viikko väliä että tavattiin niin minulla nousi pintaan tuo kiukuttelu ja paska olo ja epäusko. Tietysti siinä toinenkin alkaa miettiä tahollaan asioita jos puhelimessa vain kiukutellaan...
Nyt oikeasti lopetat asian mietiskelyn sen enempää, heitä kaikki pois mielestäsi ja asennoidut siihen että ajattelet niitä sitten joskus jos vielä on tarve. Odotat nyt vain tapaamistanne yhtä innolla kuin aina ennenkin, kyllä se siitä taas tasaantuu. Niin meilläkin tasaantui, nyt opetellaan elämään saman katon alla...
TOSI ISO KIITOSHALAUS SINULLE!!! ;-)
..olet enkeli! yritän muistaa tuon! ;) Ja kaikki muutkin ihanat neuvonne....
Lupaan panostaa suhteeseemme enemmän ja ajatella kaks kertaa ennen kuin avaan suuni, aikaa se varmasti vie ja kärsivällisyyttä koetellaan mut mitäpä sitä ei rakkauden eteen tekisi!:-)
Nyt vaan odottelemaan että pääsisin tänä vkonloppuna oman murun kainaloon...Kauniita hetkiä teillekin kaikille ja jaksamista ja sitä KÄRSIVÄLLISYYTTÄ myös jokaiselle joka ei vielä tänä vkonloppuna pääse omaa murua halimaan!
Hyvä jos oli jotain apua. Olisi kiva kuulla miten viikonloppu meni? Toivottavasti asiat loksahtivat taas kohdilleen siellä oman kullan kainalossa :) Itselläni alkaa kaihertaa jo mieltä kun kesällä taitaa tulla parin kuukauden ero töiden takia. Äsken just oli puhetta aiheesta niin alkoi pänniä koko kesä. Ei vielä kannattaisi tässä vaiheessa kesää miettiä...
Niin että mies ei sovi sinulle, koska tulee epävarma olo: eli ei osaa puhua tunteistaan niin että tulet mustasukkaiseksi. Kokemusta on. Nyt on mies, joka sanoo joka tekstarissa on kova ikävä, halauksia, suukkoja, helliä hyväilyjä... Mieti. Jos sinulla on huono olo, niin älä jatka suhdetta. Olette molemmat tarvijoita, joten kumpikaan ei koskaan pysty tyydyttämään toisen tarpeita siinä mielessä. Hae mies jolla helmompi pitää sinut tyytyväisenä. Ongelmasi pahenee vaan.
siinähän se meni... koko vkonloppu, taas kerran - ihan liian nopeasti!
Kaiken kaikkiaan meni hyvin siihen saakka ja aina muulloin kuin silloin kun tuli puhetta seuraavista viikonlopuista. Taas mennee ens viikonloppu yksin( mies töissä) eli jurppimaanhan se taas alkoi! :-)
Ja paljon puhuttiinkin, mutta hänen mielestään meillä EI ole ongelmaa... ainoastaan pitkä välimatka!!! Huh huh, mutta mä koen taas välimatkan ongelmaksi! :)
Otin mm. puheeksi että josko sitä yhteiselämää kannattais nyt sitten alkaa miettiä tosissaan kun ei tää meikäläisen polla näitä eroja oikein sulata niin sanoi vaan että "siitä nyt on vielä turhan aikaista puhua!!! "
Just, näin siis sanoo mies joka muutama kk sitten suuttui mulle kun nauroin sen yhteenmuutto ajatukselle!
En tiedä, kivaa siis kaikenkaikkiaan oli, mutta taashan sitä piti kiukutella tänään kun sitten lähdön aika tuli ja hetki sitten vielä piti mieltä osoittaa kun tuossa soitteli!!!!
Eli en tiedä mitä tässä pitäis tehdä... Rakastaa vaan niin pirusti eikä se yksinolokaan mitään autuaallista ainakaan mulle ole... Toisaalta onko tässäkään mitään järkeä nähdä silloin tällöin ja sekin aika käyttää tän suhteen puintiin ja sen iänkaikkiseen ongelmaan....ja jospa käykin niin kuin toi viimeinen kommentti oli että "tilanne pahenee vaan!"
voi minua...
Voi kuule, tässä kohtaa mun pitäis sua lohduttaa ja rohkaista, mutta minkäs teet, kun itselläkin on siipi maassa.
Me emme edes ole nähneet kolmeen viikkoon ja kolme seuraavaa on tiedossa samanlaista yksinäistä (lasten kanssa tosin) viikonloppua. En tiedä, miten tätä kaikkea oikein jaksaa, välillä tulee todella epätoivoinen olo. Lisäksi mies tuntuu olevan niin kiireinen, ettei kerkeä/jaksa pitää yhteyttä kovin usein. (Pari-kolme kertaa viikossa tekstareita, ja joskus puhelukin, yleensä minun aloitteestani...) Tiedän, että hänellä todella on kovasti töitä tällä hetkellä, mutta itselläni on koko ajan kuitenkin jotenkin tyytymätön, väsynyt ja kurja olo. Itse en soittele, kun aina tuntuu, että siellä on kuitenkin joku tärkeä homma menossa:(
Itse olen elänyt tähän asti luulossa, että ensi kesä ratkaisisi tämän erillään asumisen, mutta nyt kuuluukin miehen puolelta sellaista, että pari vuottahan tässä menee vielä samaan tahtiin, olosuhteiden pakosta. Eli hänellä työ ja asunto (jota ei voi myydä kuin vasta kahden vuoden päästä) 150 km:n päässä ja minulla opiskelut kestävät vielä kaksi vuotta omalla paikkakunnallani. Itse olin jo ajatellut muutosta omalta/lasteni kohdalta muutosta elämään, mutta nyt ei tarvitse siis sitäkään enää pohtia...En ole yhtään varma, haluanko enää tällaista suhdetta, ts. jaksanko enää kauan, vaikka kipeää tekeekin ajatus, että pitäisi hänestä luopua. Välillä tuntuu, että tämä suhde menee pelkäksi itkemiseksi, vaikka kuinka yrittäisi olla reipas ja ajatella positiivisesti, en tiedä mistä ammentaisin sitä voimaa itselleni. Miehen mielestä olen vain liian kärsimätön, kun halauisin järjestää asioita nopeammassa tahdissa. Olenko liian vaativa??
Mainitsiko jossain, kauanko te olette toisenne tunteneet? Meillä suhdetta on takana vasta puoli vuotta, koko ajan olemme siis käytännössä asuneet eri paikkakunnilla.
miks tän elämän pitää olla näin....?! :(
Tiedän kuules leijonamieli ihan tarkalleen miltä sinusta tuntuu.... todella. Epätoivo täyttää minunkin pään. Ja sama tilanne täällä myös siltä osin että mieheni tekee paljon töitä ja kuulosti niin tutulta toi ettei itse halua edes soittaa vaikka kuinka ikävä vaivaa... usein ja helposti saa vastauksen että nyt on tilanne pahasti päällä, en ehdi nyt jutella... soitellaanko muru myöhemmin...?! niinpä niin, ja sitä puhelua saakin sitten odottaa.. syöhän se vankalla pohjallakin olevia tunteita.
Meillä on yhteistä taivalta takana vuoden päivät ja alkuun nähtiin joka viikonloppu ja usein viikollakin hän järjesti työnsä niin että pääsi käymään paljon useammin kuin nyt viime aikoina. Ja kyllähän se tuntui sujuvan vaikka itse sitä epäilinkin jo alun alkaen.
Nyt kuitenkin nämä yhteiset hetket on vähentyneet ja olenkin miettinyt että johtuuko se tämän alkuhuuman alkaessa haihtua ja toisen alkaessa tuntua jo itsestäänselvyytenä, tiedä häntä!
Mä olen myös ajatellut (kerroin tunteistani myös miehelle viimeksi sunnuntaina)tulevaisuutta tosi paljon. Välimatkaa kun on paljon ja molemmilla työt omilla paikkakunnilla. Mulla lapset ja "elämä" täällä. Jossain kohtaa olin jo valmis siirtämään elämäni miehen perässä ja lastenkin kanssa sitä ajatusta hiottiin. Mutta nyt olen jo ajatellut etten enää olekaan aivan varma että olenko sittenkään tähän kaikkeen valmis. Miksi ainoastaan mun pitää joustaa kaikessa, mies kun ei halua "maisemaa" vaihtaa.
En tiedä, ahdistaa vaan niin pirusti nämä ilmassa kelluvat tuhannet kysymykset! Ja mies vaan sitä mieltä ettei meillä ole mitään hätää. Mutta minkäs teet kun on sattunut syntymään tähtien alle joille kärsivällisyys ja ymmärrys ei ole niitä vahvimpia luonteenpiirteitä! ;-)
Ja mitäs sitten jos tästä suhteesta irrottautuukin?! löytääkö sitä enää yhtään sen parempaa suhdetta? siis ilman ongelmia..?
Aina kun niitä vastoinkäymisiä on ja tulee, joka parisuhteessa! Ja kun muuten kulkee hyvin...
Ja onko tämä loppujen lopuksi lyhyt aika ajatellen lopuuelämää? Tällä iällä kun niitä suuria rakkauksia ei ihan joka mutkassa vastaan kävele...
En tiedä... tiedättekö te? ... kannattaako heivata tämä elämä ja hypätä taas kerran tyhjän päälle, odottamaan sitä mitä ei ehkä koskaan enää voi saavuttaa....
Aivan! Samalla tavalla meilläkin, aluksi nähtiin joka viikonloppu, nykyisin joka kolmas tai harvemmin. Minä olen tähän asti ollut se, joka on matkustanut hänen luokseen (paitsi suhteen alussa), kun käytännön asioiden vuoksi on tuntunut helpommalta niin. Jouluna olin jo niin väsynyt koko syksyn reissaamisesta, että meni täysin joulu itkiessä ja nukkuessa. Vaikka jollain tasolla ymmärränkin, että miehellä on ihan oikeasti todella aika tiukilla (työ ja talonsa rakentaminen), silti toivoisin, että voisimme edes vaihtaa kuulumisia useammin, kun emme voi tavatakaan. Itse pidän tärkeänä, että arkipäivän asioista jutellaan, silloin tuntuu olevan lähempänä toista - ainakin henkisesti. Itse ajattelen, että jos todella on haluja eli pitää toista tarpeeksi tärkeänä, järjestää sen puhelinajan jostain. Nyt on sellainen tunne, että en enää odota hänen soittojaan, pikemminkin sitä, ettei hän soita. Jatkuva pettyminen tyhjää odottamiseen tekee olon mitättömäksi. Itsetunto alkaa pikkuhiljaa myös tässä kärsiä.
Samalla tavalla minäkin olen alkanut miettiä sitä, että miksi minun pitäisi muuttaa kaikki elämässäni ja jättää kaikki "omat jutut" taakseni. Ei ole yksinkertaista ottaa ja lähteä, kun on vielä lapsetkin, joiden elämässä on ollut tarpeeksi jo nytkin muutoksia. Kun esitin asian näin, kommenttina olikin sitten, että eletään näin tämä kaksi vuotta. Tiedän, että tämä ei ole niin mustavalkoista, enhän voi olettaa, että mies puolestaan jättäisi elämänsä, työnsä, rakenteilla olevan talonsa jne. En tiedä, onko meidän suhde aivan mahdoton jo käytönnön hankaluuksien vuoksi.
Niin, tässä iässäkin on todella vaikeaa aloittaa alusta niin ihmissuhteissa kuin muussakin. Pelottaa, että jos nyt lopettaa tämän suhteen, ei sitten löydäkään enää yhtä mukavaa ihmistä. Jokainen ihminen on kuitenkin ainutlaatuinen, eikä sitä voi kukaan muu korvata. Sekin on totta, että sellaista ihmissuhdetta ei ole, jossa ei tulisi jotain ongelmia aina eteen.
Tuli tuossa mieleeni et onkohan nää meidän "miehet" veljeksiä" ?! ;-) Ainakin tuntuvat olevan samasta puusta veistettyjä!!! :)
Aivan samoja asioita läpi käydään!!! Ja tuntuu kyllä mukavalta kuulla että muillakin samoja mietteitä.. huomata ettei tässä nyt ihan turhista valiteta tai hulluksi leimauduta! Nämä kun on meille isoja asoita vaikka joku lukija varmasti ajatteleekin että voi miten pienistä joku voi valittaa...
Mekin soittelimme aikoinaan( tai siis hän) kymmeniäkin kertoja päivässä mutta eipä enää...
Joka aamu tuli hyvän huomenen toivotus jne. mutta nyt kun soittelee niin tosi pikaseen käydään asia läpi (siis jos on ylipäänsä aikaa
jutella) ja sit onkin jo kiire "johonkin"!Ja jos minä erehdyn soittamaan niin aika usein jo työ pahasti kesken ja soittelee takasin päin "hetken päästä" kuten kävi juurikin eilen illalla. -Soitin, oli tottakai kiire, aikoi palata hetken päästä takaisin mutta taitaa kiire olla kova kun ei vielä tähän mennessä ole mitään kuulunut!!! :-) Ja sitten se ihmettelee jos oon vähän hiljainen tai "kummallinen" puhelimessa kun sitten jossain kohtaa soittaa tänään takaisin.
ei noita miehiä ymmärrä!!!!
Niinpä ehkä olisikin paras tosiaan lopettaa näiden puheluiden odottaminen ja sitten kun jotain kuuluisi voisi olla puhtaasti yllättynyt ja iloinen. Säästyisipä oma pää monelta pettymykseltä ja mielipahalta.
Kaipa se aika on paras lääke... tuntuu vaan kuitenkin pahalta kun on rakastunut ja tunteet vaan tässä AIKAA myöten syvenee ja sitten kun se mahdollinen lähteminen ja suhteen lopettaminen tulisikin ajankohtaiseksi niin mitenpäs siitä sitten yli pääsee ilman traumoja kun juuri on sydän saatu kokoon ja kasaan kahden vuoden takaisesta avioerosta!?
Itsesuojeluvaisto on tässä vuosien myötä jo niin vahvistunut ettei halua jatkaa tätä kissahiirileikkiä jollei ole varma että tämä saattaisi johonkin johtaakin....
Taitaa olla ne "veljekset" saada vielä samanlaiset naisetkin itselleen! Niin samanlaista rataa kulkee ajatuksemme;)
Niin, eilenkään ei puhelin soinut, mutta pitääkö siitä sitten hermot menettää - tai edes tulla pahalle tuulelle? Joskus tulee mietittyä, että ehkä - ja varmasti onkin! - omassa asenteessakin korjattavaa. Se, ettei odota liikaa toiselta ihmiseltä varsinkin, kun tietää toisen tilanteen. Vaikka tuleehan siinä väkisinkin paha mieli, kun ei saa sitä pientä huomiota, jota toiselta kaipaa. Meillä ovat jutukin menneet siihen, että kerrotaan vain arkijuttuja ja hellittelyt ovat jääneet ihan kokonaan. Mukavat pikkuviestit välittämisestäkin tuntuvat olevan jo historiaa:( Väkisin tulee mieleen, että kun toisella jo tässä vaiheessa on tullut "arki" eteen, niin voiko tämä sitten kestää vuosia. Jotekin sekin vähän nyppii, kun tuntuu, että olen liian itsestäänselvyys eli enää ei tarvitse rakkauttaan hehkuttaa. Tiedän kyllä, ettei hän ole muutenkaan sellainen ihminen, joka joka käänteessä tunnustaisi rakkautensa, enkä toki sellaista odotakaan, mutta eriyisesti nyt, kun kuitenkin näemme harvoin, huomioiminen tuntuu vieläkin tärkeämmältä. Itse olen kyllä sellainen, että mielelläni osoitan kuitenkin toiselle välittämistäkin, vaikka en kovin hyvä siinä olekaan. Mutta tässä tilanteessa en siis itsekään puhu mistään ikävästä tai tykkäämisestä, kun tuntuu naurettavalta itse toistaa itsekseen sellaisia asioita.
Juttelin tässä yhden miespuoleisen opiskelijakaverini kanssa ja hänen kommenttinsa kyllä noudatti niin paljon samoja ratoja kuin miehenikin. Eli täytyisi ajatella, että tilanne on tämä ja tulevaisuudessa tilanne voi olla toinen. Miehet (ainakin nämä kaksi kappaletta)tuntuvat noudattavan usein periaatetta, että on vain hyväksyttävä tämän hetkinen tilanne ja ottaa rauhallisesti asioiden suhteen. Näin kärsimättömälle ihmiselle se kyllä tuottaa varsinaista tuskaa. Tällainen suhde, joka "leijuu ilmassa" eli vain on, raastaa hermojani. Jokin tavoite ja päämäärä mielestäni pitää olla suhteessakin. Jokin johon voi tarttua ja jonka vuoksi jaksaa eteenpäin. Tällä hetkellä se "jokin" on jossain kahden vuoden päässä, ja se on todella kaukana se!! Ihmiselämää ajatellen tietysti lyhyt aika, mutta kuitenkin.
Olisi tietysti mukavaa tietää, tuleeko tämä kestämään vai ei, ettei "kerkeäisi" niin paljon toiseen kiintymään. Itse myös eronneena (6 vuotta sitten!) vieläkin poden silti jonkinlaista itsesuojeluvaistoa. Tunnetta on vaikea kontrolloida, eikä sitä voikaan, jos ja kun rakastuu, sille ei voi mitään. Ja jos - eihän näin välttämättä ole pakko käydä - suhde loppuu, tulee kolhuja sydämeen ja kipeää tekee. Mutta se on kuitenkin elämää, valitettavasti. Miksi siis pelätä pahinta kun hyvinkin voi käydä?;)
Käsittämätöntä miten joku toinen voi omistaa ihan samoja ajatuksia kuin minäkin!:-) Tuntuu ihan hullulta kun lukee tuota viestiäsi, ihan kuin omasta ajatusmaailmasta napattuja!
Mä olen myös ihminen joka haluaa/uskaltaa näyttää tunteensa ja olenkin sellainen kyhnääjä.. tykkään halailla ja pusutella, rapsuttaa ja hieroa toista, tykkään salaa suukotellakin vaikka ihmisjoukossa enkä häpeä näyttää tunteitani esim. miehen vanhempien luona. Samoin kuin omassa kotonanikin on aina tunteita näytetty. Jotenkin se on osa minua ja niin luontevaa.
Miehenikin tykkää siitä (ainakin aikaisemmin) että osoitan rakkauttani ja itsekin oli alkuun tosi aktiivinen sillä saralla. Piti kädestä ja suukotteli vaan eipä tapahdu sitä enää... ei kuulemma tässä vaiheessa enää!!!!!!
huh huh, eli sama juttu meillä! Nyt on sitten näköjään se arki tosiaankin astunut kuvioihin kun ei TARVI ENÄÄ EDES TUNTEITA NÄYTTÄÄ!!! Vuoden seurustelun jälkeen! Eikös niitä tunteita ja välittämistä näytetäkään ja tunnusteta läpi koko liiton??!! ....olen kai käsittänyt jotain väärin!
Ja jos kerran ei "tunteilla" niin en sitten minäkään! Yksipuolinen hellittely kun ei kovin mieltä ylennä! Ja silti mies sanoo rakastavansa ja tiukan paikan tullen (selkä seinää vasten)ei koskaan halua minusta luopua ja tekee kaikensa saadakseen mut pitää ja sitten kuitenkin toisaalta...
Ymmärrän jos joku omaa sellaisen luonteen ettei se "tunteilu" vaan ole luontevaa mutta mikäs sitten kun tässä tapauksessa sitä oli alkuun -paljon- ja siihen juuri miehessä tykästyinkin. Jos sitä ei olisi alun perin ollutkaan niin eihän sitä sitten kaipaisi niin paljon eikä osaisi vaatia!Ja tottakai kun sitä läheisyyttä ei enää sillä lailla ole niin tottakai tulee mieleen ettei se toinen enää välitäkään...ja alkaa jonkin asteinen itsesyyttely ja hakee vikaa itsestään jonka taas sitten peilaa toiseen ja siitähän se soppa alkaa sitten muhia...
" Nyt vain on hyväksyttävä tämän hetkinen tilanne ja ottaa rauhallisesti...." ja "tilanne on tämä ja tulevaisuudessa se voi olla toinen" - nää lauseet on suoraan mieheni suusta! Aina kun mulla on "naksahtanut" niin nämä jo kliseiksi muodostuneet lauseet kuulen häneltä!
Ja voin kertoa ettei paljoa lohduta... mun pitää saada tietää missä mennään, nyt eikä puolen vuoden päästä!!! perkule!!!
Niin, tosiaan alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa, että tällä pallonpuoliskolla asustelee toinen "minä", niin samanlaisia kommentteja tulee sieltä!
Toistan siis sanojasi, kyllä meilläkin noita tunteita näytettiin alussa ja hänkin saattoi jopa erehtyä ottamaan kädestä kiinni, vaikka väittikin, ettei ole sellainen ihminen, joka muiden nähden osaa olla liki. Kerran jopa moiskautti koko työpaikkansa nähden pusun keskelle suuta, josta minäkin olin todella hämmästynyt! Mihin lie on hellyys meilläkin hävinnyt? Ja meillä sentään ei olla tunnettu kuin puoli vuotta! Eipä todellakaan kovin mukavalta tunnu, sillä kyllä näitä hellyyden tunteita olisi vielä täällä päässä jakaa. Ja sitä rapsuttelua, hieromista ja pusuttelua on minullakin ollut niin runsaasti annettavana, ettei ukko ole ainakaan hellimisestä jäänyt paitsi! Ja ihan on onnessaan mumissut kun on on saanut kosketusta! Mutta, milloin mahtaa olla minun vuoroni??! Onhan sitä hellyyttä ja huomiota niin kiva itsekin vastaanottaa. Täytyy kyllä tunnustaa, ettei ole kyllä tullut itsekään paljon hierottua viime aikoina, kun tuntuu, ettei itse sitten saa sitä hivutusta ollenkaan. Tulee mieleen, että olemmeko hemmotelleet ukkomme niin piloille, että eivät mokomat osaa edes hyvää arvostaa?
Kyllähän on meilläkin kotona tunteiltu, välillä on ratkettu riemusta ja välillä on tuuleteltu varsin avoimesti. Olepas nyt tässä sitten jonkinlainen viilipytty, kun se ei ole itselle ole luontevaa, ihan kuin puolikierroksilla kävisi.
Mitä rakkauden tunnustuksiin tulee, kyllä niitä saa ihan kaivella jostain mudista nykyään. Eipä ole kuulunut mitään hellää viime kuukausina, mitä nyt kerran taisi kolme viikkoa sitten lipsahtaa heikkona hetkenä sanomani jälkeen: "Niin minäkin sinua". Joopa joo.
Tässä on varmaan pakko alkaa kehitellä jotain sotasuunnitelmaa ukon pään menoksi, eihän tästä muuten mitään tule! Jotain joka herättää miehen jostain prinssiunesta uinumasta. Ei tässä ole varaa vain istua ja märehtiä kaiket illat puhelinta kytäten. Jollain tapaa pitäisi saada mies huomaamaan, että onhan niitä muitakin ottajia, jos ei ala kohta sieltä päästä jotain tapahtumaan. Ihan ensiksi ajattelin mennä kampaamoon ja sen jälkeen purkki väriä päähän, eiköhän siinä jo vähän alkua sotamaalaukseen;)
päivitetäänpäs taas tilanne pienen tauon jälkeen! ;-)
Otin sitten muutama päivä taaksepäin itseäni niskasta kiinni ja pistin vähän vauhtia rattaisiin...Se kun tuo siippa ei mikään ajatustenlukija ole niin tuskimpa se elämä ns. paranee jos ei itse ole valmis mitään asian eteen tekemään!
Ajattelin siis puhdistaa ilmaa ja kirjoitin miehelle pitkän meilin suoraan sydämestäni. Laitoin kaikki mitä ajattelin ja mitä olin mieltä suhteestamme ja sen jatkuvuudesta ja kaikki mikä oli mieltäni kaihertanut!
Kovasti jännitti mikä on reaktio mutta tais olla hyvä veto koska sain takaisin meilin jossa ykskantaan lause: "olet oikeassa! Rakastan sinua!"
... Ja kylläpäs muuttui ääni kellossa!... ainakin toistaiseksi! ;-)
Nyt kahden viimeisen päivän aikana olen saanut hellittelyviestejä ja puheluitakin on satanut tuplasti aikaisempiin päiviin verrattuna.
Ja kaiken kruunaa tämä päivä ku eilen mies soitti illalla puoli kymmenen ja ilmoitti ajelevansa tänään luoksemme ja lähtee VASTA sunnuntaina töihin!:-)
Kyllä se näköjään toi rehellisyys ja pieni "herättely" auttaa asiassa kuin asiassa...
Joten kanssasisaret; avoimuus ja asioista suoraan puhuminen, rehellisyys ja aitous... se auttoi ainakin minua. Ja pieni "riski" kannattaa näköjään ottaa.... Yrittänyttä ei laiteta, niinhän sitä sanotaan!
Olen iloinen puolestasi!:)
Itse en ole saanut niin mukavaa kohtelua. Olen tässä muutaman päivän odottanut yhteydenottoa ja tänään itse laitoin omasta mielestäni mukavan hellittelyviestin hänelle. Vastauksena tuli ykskantaan lyhyt raportti omista kiireistä, eikä sanaakaan mitään hellää tai huomaavaista. Kuulosti lähinnä närkästyneeltä sattuneista vastuksistaan tai yhteydenotosta?! Kieltämättä tuli taas todella surullinen ja yksinäinen olo. En tiedä uskaltaisinko kirjoittaa hänelle vastaavanlaisen kirjeen, joskus tuntuu, että hänkin "kuuntelee" paremmin kun kirjoitan hänelle. Eihän siinä kyllä mitään häviäkään tai jos kohtelu jatkuu yhtä tylynä, alan miettiä todella sitä, kannattaako tätä kaikkea enää jatkaa.