valokuvat hyllyllä

albumeissa, tietokoneella - kyllä niitä löytyy joka paikasta. Mikä kenellekin tärkeää. Minulle ovat läheiset (ihmiset ja eläimet) ja niistä riittää materiaalia. Kun osaisi maalata, niin olisi vielä taulujakin;)

Mieheni äiti pitää kaikkien lapsiensa rippi- ja valmistujaiskuvia seinällä sekä kirjahyllyssä näytillä.

Myös hänen omien sisarustensa hääkuvat ovat esillä. Ihmettelen nyt kyllä, että miksei appiukon sisarusten hääkuvia ole esillä? Tasapuolisuutta....

Myös kaikkien hänen lapsiensa kihlajais- ja hääkuvat ovat kirjahyllyssä. (Kerran kyläillessämme kuitenkin huomasin, että minun ja mieheni hääkuva oli poistettu. Kysyin asiasta ja anoppi sitten nolona kaivoi hääkuvamme kirjahyllyn alakaapista esille... Joskus hieman "otimme yhteen" ja hän möläytti, ettei siedä edes katsoa naamaani hääkuvasta... Nykyään hän varmaan laittaa hääkuvamme esille edes siksi aikaa, kun tietää meidän tulevan käymään...)

Minun 80-vuotias äidinäitini pitää piirongin päällä kaikkien lasten ja lastenlasten valokuvia, joita sitten yksinäisinä iltoina katselee.

Oma äitini pitää myös sukulaisten kuvia kirjahyllyssä.

Itse en ole koskaan pitänyt esillä muita kuin omaa hääkuvaa ja lapsen kuvia.

(Hyvin kuvaavaa käytöstä anopilta pelleillä hääkuvamme kanssa. Tosin, asumme mieheni kanssa erillämme, mutta olemme edelleen naimisissa. Välini appivanhempien kanssa ovat huonot, joten hän kai saa jotain tyydytystä lynkkaamalla hääkuvamme kaappiin. Näin hän voi kuvitella, että olemme hänen poikansa kanssa eronneet, vaikka emme olekaan. Eipä silti, en minäkään kestäisi hänen naamatauluaan edes valokuvasta katsella. Tähän on tultu.) :-(

Anopillani oli myös kaikki poikiensa vauva-rippi ja hääkuvat esillä. Ylläty, yllätys myös aviomieheni ja exänsä kihlauskuva oli esillä aina. Exää anoppi sitten muisti kehua ja ihailla joka välissä ja kyseli mieheltäni jatkuvasti mitä exälle kuullu, onko soitellut on tavannut. Annoinpa anopin haikailla menneiden perään, minusta hän ei tuon taki aystävää saanut ja ihmettelikin sitten pitlkin kylää miksen hänestä pidä kun tuo exäkin tykkäs niin että kävi yksinkin kahvilla jne. Nyt on kuopattu tuo eukko eikä ikävä ole..

Anopilla on kirjahyllyssä joitakin "tavallisia" valokuvia (lasten yo-kuvat, hääkuvat, yksi kuva minusta ja miehestäni jne.). Äidilläni taas on seinällä sekä piirongilla paljon valokuvia; mustavalkoisia kuvia vanhoista sukulaisista, kuvia meistä lapsista, lomakuvia jne. He eivät vielä ole mummeja, mutta tuskin meno muuttuu lastenlasten myötä, eiköhän näistäkin sitten laiteta kuvat näytille.

Minun ja mieheni isovanhemmilla on hyllyissä kuvia lapsista, lapsenlapsien yo-kuvia ja muita kuvia sukulaisista, joita heille on annettu lahjaksi.

Meilläkin on omassa kirjahyllyssämme joitakin valokuvia: molempien yo-kuvat, mieheni armeijakuva, kuvia meistä ja jopa kuvia lemmikeistä :)

Minulla on sukulaisteni kuvia kehyksissä hyllyllä. Ei siis vain kuvia itsestäni tai lapsistani.
Kuvat kertovat missä on juureni, mihinkä "heimoon" kuulun.
Kuvat tekevät kodistani yksilöllisen, juuri minun kotini.

Yksi hailee mitä sillä kantturalla on seinillä tai korvien välissä. EVVK.

Olin tosiaan luullut valokuvien olevan vain mummeleiden hupia - mutta näköjään johtuikin vain siitä, ettei suvussani ollut kuvia esillä muilla kuin mummollani. Tämän pikaisen otannan perusteella voitaneen todeta, että kyseessä on persoonallisuus- eikä ikähaitari.

mikäli haluaa pitää rakkaiden kuvia esillä. Minulla on edes menneiden isäni, äitini,anoppini,appeni jne kuvat kauniissa raameissa olohuoneessa senkin päällä.
Samoin minulla on poikieni kuvat raameissa aina vauvakuvista aikuisuuteen. Sarja on todella kiva ja mukava katsella.
Ei kuvat ole piiloittamista varten. Jokainen tavallaan.

Valokuvat, siis suuri määrä niitä, pilaavat sisustuksen. Koska nykyään, onneksi, arvostetaan enemmän selkeää linjaa kodin ilmeessä, ovat valokuvatkin vähentyneet. Ainakin koulutetun väen keskuudessa. Jos sen sijaan vierailet bunkkereissa, noissa ah niin kauniissa betonilähiöissämme, niin kirjahyllyt ovat edelleen valokuvilla ja tilpehöörillä täytetty. Ja kaiken kruunaa muutama tyhjä "tyylikäs" viini- ja kaljapullo Sotkan hyllyn päällä. Jep.

Anopillani on hyllyissään ja seinillään VAIN ikivanhoja valokuvia: esim. omista pojistaan (2) ja sukulaislapsistaan VAIN lapsuudenaikaisia kuvia. Tällainen mielestäni osoittaa anopistani sen, että hän elää vieläkin jossain 70-luvulla -eikä koskaan haluakaan havahtua 2000-luvulle?!

Ja muutenkin...ällöttää ne kaikenmaailman tekokukat ja tyhjät pullot siellä hyllyissä, kaikkien näkösällä. Yäk.

itse en ole lähelläkään mummoikää, oma lapsikin vasta 12 v., mutta kuvia on hyllyllä, tosin vain yhdellä. Siihen sitten mielialan mukaan vaihtelen niitä, pysyviä on vain pojan koulukuva, siis aina se uusin ja oma hääkuva (kavereitten ottama, vapaamuotoinen), muita kuten kummilapsia ja sensellaisia laittelen joskus.

Kirjahyllyihimme ei mahdu muuta kuin kirjoja. Muutamaa valokuvaa pidetään jollakin sivupöydällä.

Omassa kodissani ei ole mitään kuvia jotka kertovat täällä asuvista ihmisistä.
Eikä kyllä ole koriste-esineitäkään.
Mieheni mummille ensimmäisiä kertoja mennessä hän (mummi), teki tikusta asiaa ja otti puheeksi vanhan valokuvan joka oli miehestäni ja hänen ex:tään.
Otti oikein kuvan käteen ja näytti sitä miehelleni ja minulle.
Tyrmistyin, oli selvä osoitus minulle etten ole toivottu.
Ilman hänen mainintaansa en edes olisi katsonut koko kuvia, siksi kai hän kiinnittikin huomioni niihin.
En enää edes ole muistanut koko tapausta ellette olisi muistuttanut.
Hän on elossa vielä ja oikein vanhan ajan matriarkka, hienovaraista vihjailua minkälainen ihminen hän on ja millainen hän on kun "suuttuu",
suuttunuthan tuo on kun ei ole kuulunut sukujuhliin kutsua.
No annoin samalla mitalla takaisin.
Olimme tietenkin rauhallisia ja sivistyneitä, silmät vain kipunoivat.
Kai se kuva on siellä vieläkin.
Anoppilassa ei ole muiden kuin lastemme kuvia.

valokuvia seinillä (toissakesäisiä hääkuviamme) sekä lasten kuvia. Onpa myös häämatkaltamme kolme kuvaa raameissa keittiön seinällä.

On niin narsistinen persoona että pitää omaa kuvaansa olohuoneen hyllyllä.
Miehestäni ja minusta ei ole yhtään yhteistä kuvaa omistuksessa.

Älykkäänä ihmisenä selvitäpä milloin ja miksi valokuvia alettiin pitämään esillä.
Valokuvien historia ei ole vanha.

Minun tietojeni mukaa tapa yleistyi, kun mies, lapsi, sukulainen lähti sotaan/muuti kauas Ameriikkaan tai Ruotsiin tai Austraaliaan.
Itse nosti valokuvia esille, muutama vuosi siitä, kun lapset muuttivat kotoa -lievitti ikävää.
Olen Äitinä mallia -48
Vanhemistani heidän kuoltua, muistuttamaan he elivät -12 ja -18.

Nyt, kun nostan katseeni, näen päivän vanhana otetun valokuvan, lapsenlapsestani -05.
Seuraksi laitoin isänsä kuvan -75 ja Sedän kuvan-78 molemmista alle neljä vuotiaina otettuja.

Kuvia en palvo, ihmisiä muistan, kait olen se *pintaliitäjä*, kun käytän kuvia, niihin liittyy kirjaimellisesti muistoja.

Kerään kerään, valokuvia hyllyille. Tulin kerran ajatelleeksi lasten kuvia katsellessani, että joka vuosi tulee hienot kuvat päiväkodista ja koulusta, jotka sitten saman tien hautautuvat muiden kuvien joukkoon jonnekin laatikkoon tai albumiin. Siitä sitten innostuin laittamaan ensin lasten kuvat ja sitten kummilasten kuvatkin seinälle. Mummon ja papan kuoltua heidän kuvansa on oikeutetusti myös esillä. Ja joka vuosi tulee kuvia lisää.

Ikää on nyt 40.

Tapa on saattanut tosin periytyä mummoltani. Muistan, miten mukava oli käydä mummolassa, kun oli oma kuva hyllyllä. Kuvat merkitsevät myös sitä, että arvostan, ajattelen ja välitän kuvissa olevista henkilöistä.

Jonain päivänä hankin sellaisen vitriinin, jossa on lasiset ikkunat joka suuntaan. Sinne sitten kaikki kuvat.... tai jotain.