Kyllä on vaikeeta!

Huh, uskon kyllä että on todella surullista ja vaikeaa. vaikka itse en ole läheskään yhtä pitkää suhdetta kokenut, saati sitten lapsia. Mutta tiedän että ei se sydänsurujen määrä loppujen lopuksi suhteen pituutta katso, vaan sitä miten paljon tuntee menettäneensä, sekä tulevaisuuden toiveiden että konkretian puolesta.

Jos olette ainoastaan tapelleet, onhan tuossa se hyvä puoli että pääset nyt ainakin siitä ja voit aloittaa rauhanomaisen elämän, sellaisen missä saat nauttia päivistä ilman energiaavieviä riitoja.

Mutta ensi tilassahan ei jaksa keskittyä muuhun kuin tärkeimpien käytännön asioiden hoitamiseen, ja se riittääkin. Pidä itsesi sopivasti kiireisenä jotta et ihan koko aikaa sure, mutta varaa joka päivä myös tunti tai pari ihan itkemiselle tai muuten vain sille että saat olla juuri niin surullinen kuin vain olet.

Puhu paljon, ystäville, työterveydenhoitajalle/lääkärille, kelle vain keneen tunnet voivasi luottaa. Kun tunteistaan tarpeeksi kertoo muille, olo kummasti helpottuu. Samaa juttua pitää jauhaa uskomattoman monta kertaa ennen kuin sydän uskoo että se on todella käsitelty. Siksi on kätevää että on useita tahoja joille uskoutua. Työlääkäriltä voit pyytää myös nukahtamislääkkeitä, ne auttavat normaalirytmissä pysymistä.

Ajan kanssa se tuska sitten muuttuu sellaiseksi nostalgiseksi ikäväksi, ja sen jälkeen onkin enää lyhyt matka siihen että olet valmis uuteen suhteeseen, tai elelemään tyytyväisenä itseksesi. Kyllä varmaan jo pian ymmärrät että koska elämä on lyhyt, ei sitä kannata tuhlata huonossa suhteessa riitelemiseen. Yksinkin on parempi, ja lapsesikin on varmasti onnellisempi kun hänen ei tarvitse elää riitojen keskellä. Ne vaikuttavat lapsiin ennemmän kuin uskoisikaan, siis vain se että he näkevät äidin ja isän aina kireänä ja vihamielisenä, vaikkeivat edes itse riitoja kuulisi. Lapset vaistoavat tosi taitavasti sen jos vanhemmat eivät toisiaan rakasta. Kun nyt eroatte, lapsellasi on isona paremmat mahikset itse onnelliseen parisuhteeseen. Jos hän koko lapsuutensa katselee huonoa suhdetta, on hänen vaikea rakentaa itselleen hyvää kun siitä ei ole mitään mallia ollut.

Mutta jaksamista ja tsemppiä sinulle. Anna itsellesi aikaa ja muista hemmotella itseäsi tänä aikana niin paljon kuin mahdollista. Ennemmin tai myöhemmin helpottaa.

..noi vuosien tappelut antaneet mitään vinkkiä, ettei kaikki ole ihan kohdallaan....

Sori, mutta joskus täytyy ihmetellä noita "yllätyseroja".

Itselläni kriisi menossa 3-vuotisessa parisuhteessa, en tiedä päätyykö tämä eroon vai ei.

Voin hyvin kuvitella tuskasi, itsellänikin ahdistus ei hellitä, tuntuu kuin joku puristaisi sydäntä nyrkissä. Itse olen jaksanut sillä, että en vaadi itseltäni liikaa, teen vain sen vähän minkä pystyn. Hyvän ystävän kanssa olen puhunut puhelimessa tuntikausia, helpottaa kun saa painoa edes vähän pois.

Alku se kauhein on, tuskaankin turtuu hiljalleen... Koita tehdä ihan mitä vain, mikä saa ajatuksesi edes hetkeksi muualle, hae vaikka rauhoittavia ja unilääkkeitä avuksi, jos ei muuten auta. Luota siihen että tuska hiljalleen helpottaa kun päivät kuluvat... Kovasti voimia ja jaksamista!