Pää on ihan sekaisin enkä tiedä mitä tässä enää ajatella.
Kaikki lähti siitä, että tiedossa on juhlat joihin meidät avoin kanssa on kutsuttu. No, taas se sama kuin aina, mies ei halua lähteä. Vähän aikaa sitten sain kuulla, et ois mahdollista päästä vkl mökille laskettelukeskuksen lähelle ja kerroin miehelle, ei halua lähteä.
Tätä oon ollut koko ajan (vajaa 7 vuotta yhdessä, vajaa 2 asuttu yhdessä). Aina kun mä innostun jostain tai haluaisin lähteä johonkin niin mies ei. Se vaan tykkää olla kotona ja "pakolliset" reissut (omien vanhempiemme luona silloin tällöin) käy.
Nyt mua on alkanut mietittyää onko tässä enää mitään järkeä. Mä haluisin edes silloin tällöin yhdessä ravintolaan syömään (ei olla koskaa käyty yhdessä!), kylpylään tai jonnekin kaupunkiin Suomessa viikonlopuksi. Mutta jos lähtisin, lähtisin yksin. Ja se ei oo mun mielestä parisuhteen tarkoitus. Mä haluisin tehdä juttuja yhdessä. Myös kyläily ei oo miehen mielestä mukavaa, ahdistuu jos mennään syömään jonnekin tutuille. Onko tässä siis mitään järkeä?
Nyt sitten päässä menee kaikenlaisia ajatuksia ja en tiedä mitä tehdä. Miehelle kyllä sanoin jo asiasta, että tää vaivaa mua, mutta ei se tainnut ottaa kovin tosissaan.. Nyt sitten mökötän.
Mä en haluu elää elämääni näin. Mä en haluu tehdä kaikkea yksin, kun sen voisi tehdä jonkun kanssa. Tusakstuttaa ja ahdistaa.
Kaikki lähti siitä, että tiedossa on juhlat joihin meidät avoin kanssa on kutsuttu. No, taas se sama kuin aina, mies ei halua lähteä. Vähän aikaa sitten sain kuulla, et ois mahdollista päästä vkl mökille laskettelukeskuksen lähelle ja kerroin miehelle, ei halua lähteä.
Tätä oon ollut koko ajan (vajaa 7 vuotta yhdessä, vajaa 2 asuttu yhdessä). Aina kun mä innostun jostain tai haluaisin lähteä johonkin niin mies ei. Se vaan tykkää olla kotona ja "pakolliset" reissut (omien vanhempiemme luona silloin tällöin) käy.
Nyt mua on alkanut mietittyää onko tässä enää mitään järkeä. Mä haluisin edes silloin tällöin yhdessä ravintolaan syömään (ei olla koskaa käyty yhdessä!), kylpylään tai jonnekin kaupunkiin Suomessa viikonlopuksi. Mutta jos lähtisin, lähtisin yksin. Ja se ei oo mun mielestä parisuhteen tarkoitus. Mä haluisin tehdä juttuja yhdessä. Myös kyläily ei oo miehen mielestä mukavaa, ahdistuu jos mennään syömään jonnekin tutuille. Onko tässä siis mitään järkeä?
Nyt sitten päässä menee kaikenlaisia ajatuksia ja en tiedä mitä tehdä. Miehelle kyllä sanoin jo asiasta, että tää vaivaa mua, mutta ei se tainnut ottaa kovin tosissaan.. Nyt sitten mökötän.
Mä en haluu elää elämääni näin. Mä en haluu tehdä kaikkea yksin, kun sen voisi tehdä jonkun kanssa. Tusakstuttaa ja ahdistaa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Onko sun pakko olla sen jätkän kanssa sitten? vai riittääkö pelkkä rakkaus suhteessa? Tuskin kotihiiresi tuosta miksikään muuttuu jos kerta NOIN monta vuotta on jatkunu.Ettekä edes syömässä ole käyneet ikinä?!? Ihan tosi? Minä en kyllä ottais tuommosta miestä joka kotona nyhvää eikä mihinkään halua lähteä! Onko sanout syytä sitten? Näytä sille tämä sun kirjoitus jos sitten alkaa ukollas lanttu leikkaamaan!
Olet onneton. sitäkö haluat olla aina?
Sohvaperuna vaihtoon ja hauskan pitoon. Ystävät ovat todella tärkeitä ja mukavaa on välillä rentoutua, kun voi yhdessä käydä ulkona syömässä ja leffassa ym... Miestä niskasta kiinni ja jos ei onnistu niin vaihtoon vaan.
Sitäpä tässä olen miettinyt, että riittääkö se rakkaus. Totta on, ravintolassa ei olla yhdessä käyty koskaan. Hieman varmaan tuli liitoiteltua, että mies ei kävisi missään. On hänellä kavereita ja silloin tällöin käy niiden kanssa viihtellä ja pelaamassa. Ja käydään me leffoja katsomassa yhdessä. Mutta lähinnä mua harmittaa se, että mitään reissuja ei juuri yhdessä tehdä..
Oletko kysynyt mieheltäsi miksi hän ei halua lähteä mihinkään? Voisiko kysymyksessä olla jokin suuri pelkotila? Uusien asioitten pelkääminen, ujous tms?
Jotenkin epäilyttää, ei tuollainen sulkeutuminen kotiin voi johtua plkästään siitä että on "sohvaperuna/kotihiiri".
Ollaan puhuttu. Hän vaan ei tykkää tuommoisista julkisista tilanteista. Pelkää myös jonkin verran lähinnä jos pitää syödä. Puhuttiin, että menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa, mutta ei ole mennyt.
Käy yksin siellä. Kyllä sen miehen täytyy ymmärtää menosi, jos kerran ei itse jaksa lähteä. Luottamuksellisessa suhteessa voi toki antaa toisen välillä käydä ihan itse kodin ulkopuolella. Vai onko sinulla jokin päähän pinttymä kuljettaa miestä mukanasi menoihisi?
Tähän saakka olenkin käynyt yksin jos en ole miestä saanut mukaan. Ja se tässä onkin se juttu. En enää haluaisi aina vaan mennä yksin vaan haluaisin useammin miehen mukaani.
Anna sille kofeiinipillereitä tai lupaa että tuot jonkun hyvännäköisen ystävättäresi ryhmäseksisessioon vastapalvelukseksi makkariinne tms. Kyllä lähtee!
olla masentunut..koitappas ottaa selvää ihan juttelemalla asiallisesti mistä kenkä puristaa.. kysymällä ja juttelemalla asiat pitää selvittää.
Ollaan puhuttu kyllä. Hänellä siis on vähän pelkoa liittyen julkisiin tilanteisiin, mutta ei se hänen mukaansa ole se syy. Hän vaan ei tykkää hirveemmin käydä esim. juhlissa, matkoilla, kyläilemässä..
Minä taas epäilen, että nimenomaan ns. kahvikuppineuroosi on se perimmäinen syy, miksi miehesi ei halua mennä kanssasi ulos syömään tai juhlimaan. Hän pelkää, että kädet rupeavat tärisemään tai hän jotenkin muuten mokaa koko tilanteen ja joutuu naurunalaiseksi. Ei hän varmaan nauttisiskaan ravintolassa syömisestä tai vastaavista sosiaalisista tilanteista, koska kahvikuppineuroosiin liittyy käsien vapinan lisäksi paljon muitakin kiusallisia fyysisiä oireita: hengenahdistusta, huimausta, sydämentykytystä, kämmenten hikoilua jne plus tietysti koko ajan kalvava pelko siitä, että jotain vielä karmeampaa tapahtuu.
Vaivaan on olemassa lääkkeitä, joista monet ovat saaneet apua, mm. Propral. Pyydä miestäsi käymään lääkärissä juttelemassa asiasta.
olen kyllä samaa mieltä Kollin kanssa.
Miehesi ei välttämättä anna itsensä tiedostaa, miksi hän kokee matkat jne niin epämiellyttäviksi. Sinulla tuntuu olevan hyvä puheyhteys hänen kanssa, varmaan saat hänet ennenpitkää puhumaan ammatti-ihmisen kanssa. Jokin ahdistus hänelle ilmeisesti tulee 'ulkomaailmassa'.
Tulee mieleen, että voisitko ensin järjestää tavallaan sellaisia hyvin 'suojattuja' pikku matkoja ja tilanteita? Sellaisia joissa ei tarvitse mennä sinne, missä on paljon ihmisiä. Tai matkustaa julkisilla välineillä. Vaikka joku pieni retki lähiseudun kauniiseen luontoon (yritä kiinnostua siitä, jos et vielä ole ;D) tai johonkin Kämppään tai sellaiseen.
Ja siitä sitten pikkuhiljaa sellaisen Siedätyshoidon kautta-- ties vaikka lopulta yhdessä ihana pitkä viikonloppu Pariisissa...
"April in Paris" ... vaivun haaveilemaan -
Tätä olen ajatellut ja yrittänytkin. Mutta kun mies sanoo myös, että ei vaan oo semmoinen ihminen, että tykkäisi noista jutuista. En mä sit tiedä onko tuo vaan peittelyä eli pelko olisi todellinen. Eihän tässä auta kuin keskustelu, mutta kun ei tuo ota tätä asiaa kovin tosissaan. Pitää vaan saada hänet ymmärtämään, että tämä ei oo mulle enää mikään pikkujuttu. En vaan tajua, miten oon kulkenut "silmät kiinni" tän asian kanssa. Nyt vain jotenkin on alkanut ajattelemaan kaikkea paljon enemmän. Ja ajattelemaan tulevaisuutta, ei vain tätä hetkeä.