Mies jätti minut kuukausi sitten toisen naisen vuoksi. Naisella kaksi noin samanikäistä lasta kuin meillä ( ala-asteikäisiä kaikki), mies muutti sinne joulun jälkeen. Meidän lapsemme eivät ole vielä tavannneet isänsä "uutta perhettä". Mies on käynyt tunnollisesti täällä lähes joka päivä lapsiaan tapaamassa ja viettänyt heidän kanssaan paljon aikaa. Minä olen tarponut metsiä ja peltoja koiran kanssa säällä kuin säällä, kulkenut kauppakeskuksessa ympäriinsä, käynyt ystävillä. Nyt vain tuntuu etten jaksa enää ja aina lähteä kodista pois, enkä myöskään pysty olemaan täällä samaan aikaan kun mies tulee tänne lasten vuoksi.
Olen puhunut tästä ja mies sitten vie lapsia täältä pois eli leffaan, McDonaldsiin, kauppakeskuksiin, juuri lähtivät Rossoon syömään. Eli hän on se kiva, joka ostaa ja vie, minä olen se joka itkuisena hoitaa aamu- ja iltatoimet, komentaa siivoamaan jäljet ja huolehtii läksyjen auttamiset jne. Olen pyytänyt, että saan tiedon etukäteen milloin lapset tapaavat uuden naisen lapsineen, jotta pystyn paremmin tukemaan omia lapsiani tähän suureen askeleeseen. Tänään sitten mies ilmoitti, että he taitavat lähteä leffaan ja kun varmistin, että siis kolmisin, niin olihan sinne muitakin suunnitteilla mukaan. Tottakai pahoitin mieleni, että näinkö me perheneuvolassa tästä hommasta sovittiin...nytkö minulle oli ilmoitettu etukäteen?! Meni riidaksi ja lapset joutuivat kuulemaan sen, vaikka olen päättänyt, ettei heidän tarvitse ja kuulu kuulla ja nähdä meitä sellaisina. Elokuvat sitten peruuntuivat, vaikka sanoin, että menkää vain kun lapsille kerran jo puhuit. Toinen lapsista ei kyllä siinä vaiheessa enää halunnut edes lähteä, enkä ihmettele.
Mietin vain, että missä vaiheessa muilla on yhteiset lapset tavanneet jättäjän uuden rakkaan, tai uuden naisen lapset? Puhuin lapsille vielä ennenkuin äsken lähtivät isänsä kanssa sinne ravintolaan, että en ole heille sitten vihainen mistään, enkä ajattele, että hei eivät saisi tavata uutta naista ja hänen lapsiaan. Sanoin, että minun on vaikea olla nyt enää heidän isänsä kanssa samassa tilassa, koska olen niin surullinen ja vihainen siitä, että minut jätettiin. Kerroin, että varmaan pian heidän pitäisikin tavata uusi perhe, koska jatkossa he tulevat varmaankin viettämään aikaa siellä eli tapaavat siellä isäänsä. Lasten ilmeet menivät kovin vakaviksi, ja tytär lähti ulos ovet paiskoen. Tuntui, että olivat minulle vihaisia siitä kun sanoin noin. Ehkä oikeutetustikin, hyvä äiti kai kestäisi mitä vain eli olisihan lapsilla mukavampi tavata isäänsä täällä. En vain jaksa tätä enää. Ja nyt tuntuu niin pahalta sekin, että lapset suuttuvat minulle asiasta. Miksi mies ei ole nyt se, joka sanoo, että hän haluaa tavata lapsensa siellä, ei täällä.
Sain viime viikolla neuvon, että kannattaisi mahdollisimman pian ihan paperilla sopia kaikki isän ja lasten väliset tapaamiset. Tyyliin, että viikonloppuja siellä jne. Mutta jos lapset eivät halua mennä sinne, mitäs sitten? Ja että minä kuulemma tarvitsisin omaa aikaa, no totta helvetissä tarvitsisinkin, ei arjen pyörittäminen kriisissä mitään herkkua ole. Mutta jos se oma aika tulee siten, että tiedän lapsien odottavan vain kotiinpääsyä ja lähtevän vastentahtoisesti sinne isän uuteen kotiin, niin tuskin se oma aika kovin minua auttaa. Päinvastoin. Ei tunnu mikään onnistuvan enää elämässäni.
Olen puhunut tästä ja mies sitten vie lapsia täältä pois eli leffaan, McDonaldsiin, kauppakeskuksiin, juuri lähtivät Rossoon syömään. Eli hän on se kiva, joka ostaa ja vie, minä olen se joka itkuisena hoitaa aamu- ja iltatoimet, komentaa siivoamaan jäljet ja huolehtii läksyjen auttamiset jne. Olen pyytänyt, että saan tiedon etukäteen milloin lapset tapaavat uuden naisen lapsineen, jotta pystyn paremmin tukemaan omia lapsiani tähän suureen askeleeseen. Tänään sitten mies ilmoitti, että he taitavat lähteä leffaan ja kun varmistin, että siis kolmisin, niin olihan sinne muitakin suunnitteilla mukaan. Tottakai pahoitin mieleni, että näinkö me perheneuvolassa tästä hommasta sovittiin...nytkö minulle oli ilmoitettu etukäteen?! Meni riidaksi ja lapset joutuivat kuulemaan sen, vaikka olen päättänyt, ettei heidän tarvitse ja kuulu kuulla ja nähdä meitä sellaisina. Elokuvat sitten peruuntuivat, vaikka sanoin, että menkää vain kun lapsille kerran jo puhuit. Toinen lapsista ei kyllä siinä vaiheessa enää halunnut edes lähteä, enkä ihmettele.
Mietin vain, että missä vaiheessa muilla on yhteiset lapset tavanneet jättäjän uuden rakkaan, tai uuden naisen lapset? Puhuin lapsille vielä ennenkuin äsken lähtivät isänsä kanssa sinne ravintolaan, että en ole heille sitten vihainen mistään, enkä ajattele, että hei eivät saisi tavata uutta naista ja hänen lapsiaan. Sanoin, että minun on vaikea olla nyt enää heidän isänsä kanssa samassa tilassa, koska olen niin surullinen ja vihainen siitä, että minut jätettiin. Kerroin, että varmaan pian heidän pitäisikin tavata uusi perhe, koska jatkossa he tulevat varmaankin viettämään aikaa siellä eli tapaavat siellä isäänsä. Lasten ilmeet menivät kovin vakaviksi, ja tytär lähti ulos ovet paiskoen. Tuntui, että olivat minulle vihaisia siitä kun sanoin noin. Ehkä oikeutetustikin, hyvä äiti kai kestäisi mitä vain eli olisihan lapsilla mukavampi tavata isäänsä täällä. En vain jaksa tätä enää. Ja nyt tuntuu niin pahalta sekin, että lapset suuttuvat minulle asiasta. Miksi mies ei ole nyt se, joka sanoo, että hän haluaa tavata lapsensa siellä, ei täällä.
Sain viime viikolla neuvon, että kannattaisi mahdollisimman pian ihan paperilla sopia kaikki isän ja lasten väliset tapaamiset. Tyyliin, että viikonloppuja siellä jne. Mutta jos lapset eivät halua mennä sinne, mitäs sitten? Ja että minä kuulemma tarvitsisin omaa aikaa, no totta helvetissä tarvitsisinkin, ei arjen pyörittäminen kriisissä mitään herkkua ole. Mutta jos se oma aika tulee siten, että tiedän lapsien odottavan vain kotiinpääsyä ja lähtevän vastentahtoisesti sinne isän uuteen kotiin, niin tuskin se oma aika kovin minua auttaa. Päinvastoin. Ei tunnu mikään onnistuvan enää elämässäni.
Vastaukset 70
Vanhimmat
Ja sinä jaksat muistuttaa lapsillenne kerta toisensa jälkeen, että jouduit jätetyksi tuon uuden naisen vuoksi!
Miksi haluat lastesi kärsivän kanssasi???
Yleensä kypsät vanhemmat kertovat yhdessä lapsilleen, etteivät syystä tai toisesta tule enää juttuun toistensa kanssa ja siksi eroavat. Onhan se paljon hellempääkin lapsille...
Sinä teet mahdollisimman paljon hallaa nyt lapsillenne, eikä nuo ole rakastavan äidin tekoja vaan katkeran naisen, joka ei säästä edes lapsiaan katkeruudeltaan.
Olet myös näköjään ottanut lapsesi aseeksesi tuossa erokriisissäsi...Mene äkkiä hoitoa hakemaan tai toinen vaihtoehto on, että joudut viemään lapsesi psykiatrille!
Juu hoidossa ollaan jo kaikki muut kolme paitsi se viisas mieheni, jonka elämä on onnea täysi. Ihanaa kun kommentoit.
Onko nyt hyvä fiilis kun saat lyötyä lyödä?
Sunlaisia pahoja ihmisiä vaan maailmassa sille ei vissiin voi mitään. Hyvää loppuelämää sulle. Paha saa aina palkkansa...
sopimuksia pitämään. se kun on vaivalloista ja noloa. minun tyttärelleni oli annettu ruusu käteen ja opastettu toivottamaan uusi rakas tervetulleeksi suukkojen ja halien kera. hah. no lapsi tekee mitä vanhemmat käskee, mutta kyllä nyt vuosia myöhemmin ihmettelee sitä touhua, mitä silloin oli.
parasta on kun yritätte vaan pitää asialinjan kaikella tavoin, annat ex miehesi hoitaa asiansa omalla vaikka typerälläkin tavalla. lapset ovat joustavia, ja kumma kyllä, osaavat ajatella ihan omilla aivoillaan. kun sinä et heidän asioihin puutu, lapset tekevät jutuista omat johtopäätöksensä ja käyttäytyvät sen mukaan. minua mm. haukuttiin anoppilassa vaikka miksi, lapsetpa eivät sitten enää halunneet mennä sinne, joka aiheutti lisää haukkuja. lapset näkevät mikä on totta ja mikä panettelua ja osaavat lopulta 'valita puolensa'.
voimia ja kärsivällisyyttä sulle.
Ei todellakaan ole mikään säälittävä marttyyri! Tilannehan on ihan akuutti vielä! Miten muuten ne lapset voivat tietää, mitä äiti tuntee ja ajattelee, ellei tämä kerro? Samalla äiti on esimerkkinä siitä, että kaikki tunteet on sallittuja eikä tarvitse teeskennellä.
Yk-sin, eivät ne lapset sinulle suuttuneet, vaan sille tilanteelle! Kun teidän perheenne hajosi, ei hajonnut pelkästään sinun unelmasi ja elämäsi, vaan myös heidän. Kyllä kaikki lapset viimeiseen saakka toivovat, että isä ja äiti vielä palaisivat yhteen, varsinkin kun teidän iskä tuntuu olevan tosi mukava.
Joillakin paikkakunnilla järjestetään eroterapiaa, jossa aikuiset eronneet keskustelevat yhdessä ryhmässä ja eroperheiden lapset toisessa (siis samanaikaisesti, ei tartte montaa reissua tehdä). Tuntuu, että se tekisi nyt teille hyvää.
Teillä ei tunnu mitään riitaa kuitenkaan olevan exän kanssa, en näe miten joidenkin paperien teko sinun oloasi helpottaisi. Jos riidansiemeniä kuitenkin on ilmassa, on ihan järkevää, että asiat on paperilla, vaikka sitten tekisittekin käytännössä niin kuin itse parhaaksi näette.
Jaksamista! Asioilla on taipumus järjestyä!
Lapsille kerrotaan totuus, ei heille pidä valehdella. Jos isä on tehnyt väärin perhettään kohtaan, on lapsilla oikeus tietää syy, miksi isä jätti heidät. On kauheeta, jos lapsille valehdellaan ja kierretään totuus. Lasten on hyvä tietää, että syy oli isän, eikä heidän äidin.
Valehtelusta lapset kärsivät, ei totuuksista.
Toduuden kertominen sattuu hetken, mutta valehtelu voi ksetää vuosikausia. Ei ole kiva jos muualta kuulee, miten isä jätti ja petti.
Ja tuossa ei ollut kyse yhteisestä erosta, vaan mies löysi uuden ja siksi lähti, kun vieras nainen ja hänen lapset ovat parhaimmat kuin omat.
Tottakai tuossa tilanteessa onkatkera, onhan selvää jos joku tulee väliin, kun liitto on kunnossa, niin kauheeta alkaa rikkomaan lapsilta onnellista perhettä yhden ohimenevän ihastuksen kanssa.
No just joo, heti äiti lapsineen hoitoon, sillähän se selviää! Jos joku tässä hoitoa tarvii, niin kyllä se on se mies ja se nainen, jotka ovat pitkäaikaisen terapian tarpeessa. Ja syyhän oli selvästi siinänaisessa, joka taas halusi näyttää miten pystyy viemään miehen toiselta oman onnesnsa vuoksi...! Surkeeta ja säälittävää.
Kiitos sanoistasi.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että enemmän "syytä" miehessäni, ei siinä vapailla markkinoilla olevassa leskessä.
Miksiköhän mies kiinnostuu muista naisista...? Ehkäpä siksi, että sinä et häntä kiinnosta missään mielessä. Ehkäpä hän pitää sinua rasittavana ämmänä..? Hmm, enkä ihmettele. En minäkään tuollaista akkaa kauaa kattelis.
Harvinaisen selvä asiahan on se, ettei sinun tarvitsekkaan!
Itse jätettynä tiedän tasan tarkkaan mitä lapset kokee käydessään myös läpi eron. Se on totta, että riitaan ym tarvitaan kaksi. Mutta pitääkö sen jätetyn näyttää hymyilevää naamaa aina vaan ja olla reipas, siitä huolimatta että sattuu niin jumalattomasti? Tai että lapsiin sattuu?
Lapsilla on ollut erittäin paha olo isän lähdettyä yhteisestä kodista ja itse olen heille rehellisesti sanonut, että äidillä on ihan yhtä paha olla, mutta joskus aikuisten asiat vain ovat niin sekavia että lapset niitä ei käsitä.
Mutta useasti äidille(jos lapset jäävät hänen luo asumaan)jää se selittäjän rooli lapsille, miksi näin kävi, joten isän tulisi selittää myös.
Isällä on jo uusi nainen, oli jo ennen kuin erosimme ja se on lisännyt lasten tuskaa. Ja se on näkynyt niin henkisesti kuin fyysisesti. Joten vastatakseni alkuperäisenkin kirjoittajan kysymykseen, pidä itsesi ja lastesi puolta! Itse ainakin, vaikka olisin kuinka v********** akan maineen saanu, olisin pitänyt.
Nyt erosta vuosi ja lapset alkavat sopeutua. Mutta tätä ennen pidin henkeen ja vereen kiinni siitä, että niinä kahtena vkonloppuna, mitä lapset isäänsä näkevät, se on täysin omistettu vain heille. Isällä on koko loppukuukausi aikaa viettää uuden ystävän kanssa, ja jos se ei riitä, silloin on kyse jo itsekkyydestä.
Onneksi ex-miehellä oli sen verran järjen häivää jäljellä päässä, ettei suurempiin käden vääntöihin tarvinnut alkaa.
Itsellä myöskään ei ole vielä ketää uutta tuttavuutta, eikä siihen ole edes aihetta. Asian käsittely on vielä hiukan vaiheessa, ja ennen kun kaikki on omassa päässä selvää, voin vasta alkaa miettimään uusia ihmisiä.
Niin että ennenkun suuremmin kommentoi näitä, olisi syytä tietää ettei nämä ihan pikkusia juttuja olekkaa..monen ihmisen elämä on kyseessä.
Toki on toinen juttu, jos esim lapset ei reagoi mitenkän, ja ovat ok asian suhteen. Siinä tapauksessa, minä ainakaan, en haluaisi vaikeuttaa mitenkään exän ja hänen uuden ystävänsä elämää.
Mistä sä mariset? Joko menopaussi iski?
Eipä vielä moneen vuoteen ;)
Marisinko? Ohhoh, mites mä nyt sillee... :)))
Miksi mieheni (aviossa ollaan paperilla juu edelleen!) sitten sanoo, että varmaan rakastaisi minua edelleen ellei olisi "vahingossa" rakastunut toiseen...miksi hän harrasti kiimaisena ja innoissaan seksiä kanssani vielä useaan kertaan senkin jälkeen kun oli toiselle jo sanonut rakastavansa ja aikovansa jättää minut ( minä typerä, rasittava ämmä en sitä tiennyt vielä)...miksi hän vielä marraskuussa suunnitteli lomaa kanssani helmikuuksi...miksi hän sanoo, ettei minussa ole vikaa? Siksikö kun hän on mieheksi onneton vätys, puhumaton pukki ja ikävyyksiä pelkäävä kaveri? Ja silti rakastan sitä miestä edelleen. Tahdon tai en, silti.
Ja ottaisit HETI hurraa-huutojen kera takaisin, jos mies vain HALUAISI!
Nainen, kasva jo aikuiseksi ja opi arvostamaan itseäsi. Mukavaa varmaankin olisi tuon "töppösen" kanssa rakastella ja joka kerta miettiä, kuinka hän on juuri sitä samaa tehnyt Sinua julmasti loukaten, TODELLA intohimoisena ja oikeasti rakastuneena! Eihän hän muuten olisi lähtenyt luotasi....
Mieshän on avuton töppönen, eikä vähiten siksi, että viitsiikin valehdella Sinulle päin naamaa ja Sinä rassukka uskot kaiken.
Teidän avioliittonne kukostaisi, jos tuo toinen nainen ei olisi tullut ja OTTANUT...:))))
Säälittävä on tuo miehenretalekin, kun kahta naista yrittää kilpaa mielistellä!
Joo, no mies otti täältä vaimoltaan sen mitä ei vielä sieltä uudelta rakkaaltaan saanut. Se naikkonen pihtasi seksiä taktisesti tasan niin kauan, että mieheni sai sanotuksi asiansa ( olen rakastunut toiseen jne ), sen jälkeen toivottikin nahjukseni tervetulleeksi muuttamaan luokseen... Ihmiset eivät tunnu uskovan tätä kyllä, on se minustakin idioottimaista aikuisten kesken rakastua ilman seksiä, mutta olenkin itse aika seksikeskeinen tapaus. Mutta aivan varmasti nopeutti tätä minun jättämistäni kyseinen taktiikka. Ja sainhan minä nauttia koko syksyn kiihkeästä miehestä, joka tosin taatusti kuvitteli tilalleni niissä tilanteissa toisen.
Ja vaikka sanon, että rakastan miestäni, en usko, että toivottaisin tervetulleeksi takaisin kotiin. Tämä rakkaus on saanut niin pahan kolauksen, ettei luottamusta enää rakenneta. Jos olisimme riidelleet tai mikään ei olisi enää ollut keskenämme hauskaa, niin voisi mahdollisesri lähteä luomaan uutta. Vaan eipä tuo mies ole tulossa takaisin, ja jos joskus onkin, niin en voi enää sitä ottaa. Meillä ei vaan ole enää yhteistä tarinan loppua olemassa. Ei lastenkaan vuoksi olisi viisasta ryhtyä erossa-sovussa-erossa- leikkiin.
Miksi siis niin ivallisesti pilkkaat, että ottaisin hurraa-huutojen kera hänet takaisin? Kyyniset ihmiset eivät ilmeisesti vain tajua, että oikeaa rakkauden tunnetta ei vaan saa häviämään heti, vaikka itse niin haluaisikin. Toivoisin todella, että vain vihaisin häntä, mutta vihan ja surun tunteiden joukossa on itsepintaisesti ( vielä ) muutakin.
Kyllä tekstistäsi saa hyvin selkeän kuvan, että Sinun päässäsi rakkaus voittaa kaiken!
Etkä halua tuntea loukkausta, arvostuksen puutetta, alentamisen tunnetta, naiseutesi menettämistä, aliarvioimista, etkä myöskään ymmärrä, että olet matto, johon miehesi pyyhkii/on pyyhkinyt likaiset jalkansa mennentullen. Kuitenkin tunnut olevan hyvin kipakka ja sanavalmis nainen. Olet hyvin ristiriitainen, jopa kaksijakoinen persoona. (tekstiesi perusteella)
Jos et itse tunne arvoasi, etkä myöskään osaa arvostaa itseäsi, niin kuinka luulet miehesi sen osanneen tehdä?
Miehet edelleenkin kunnioittavat rehellistä ja itseään arvostavaa naista! Se on totuus.
Olen nauttinut naisellisuudestani ja arvostanut sitä mitä olen, olen ollut luonteeltani sosiaalinen ja luottavainen. Kun nyt minulta hävisi kerralla elämäni tärkein ihmissuhde (lapset ovat tietenkin ykkösasia sydämessäni, varsinkin nyt), ihminen, jonka kanssa olen viettänyt yli puolet elämästäni, niin ei kai ole ihme, että nyt tunnen huonommuutta ja alemmuutta? Hyvä itsetuntoni sai aivan järkyttävän suuren kolauksen ja asia on niin tuore, että on hyvin epävarma olo siitäkin, mitä minä tulen olemaan jatkossa... Muut (ystävät ja ns asiantuntija-auttajat) sanovat kyllä, että "löydän taas itseni" eli luonteeni ei tästä periaatteessa muutu, mutta jättäähän tämä eliniäisen arven kai ja kieltämättä muuttaa ja "avartaa" maailmankuvaani, sitähän Elwiirakin niin kiihkeästi minulle toivoi. Eli luottamusta ei tule enää olemaan, ehkä joskus tulen olemaan toisen miehen kanssa, mutta enpä samalla volyymillä eli se suhde tulisi olemaan "katsotaan nyt kauanko tämä kestää, ja ole nyt siinä ja pidetään hauskaa, mutta mitäpä tässä muuta...".
"Etsin itseäni, oletko nähnyt minua jossain?"
Voimia!
Olet kriisissaä. Senkun olet. Mutta miksi kiukuttelet niille jotka täällä netissä yrittävät antaa edes jonkinlaisia neuvoja tai näkökulmia sinulle? Ei kai kukaan ole sanonut mitä sinun PITÄÄ tehdä. Mielestäni neuvot ovat olleet NEUVOJA, ei määräyksiä. Haukut ihmisiä jotka vain yrittävät auttaa. Onko se mielestäsi järkevää? Yhtä hyvin voisit mennä kadulle arvostelemaan ohikulkijoita.
En hauku ketään teistä, anteeksi jos koet sen siten.
ei sinulla ole helppoa. ja todellakin tarkoitan sitä, sillä kaikki on vielä niin uutta; uutta, että ykskaks olet lasten kanssa vain ja ainoastaan. Kuitenkin olet pystynyt huolehtimaan sen kriisin keskellä kaikesta, joka monelle ihan varmasti tuottaisi vaikeuksia, kun yhtäkkiä "maailma romahtaa" niskaan.
Yrittäkää kuitenkin exäsi kanssa keskustella asiallisesti asioista; jo ihan lastennekin kannalta, sillä silooin lapset tuntevat ja vaistoavat sen, että heistä välitetään ja rakastetaan kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Tuosta ylemmästä en lukenut muuta kuin otsikon, mutta mielestäni, mitä uusperhe- ja tätä palstaa lukenut, vaikutat kyllä hyvin asian kestävän. Varsinkin jos todellakin nämä pettivät teidän liiton aikana.
"Sanoin, että minun on vaikea olla nyt enää heidän isänsä kanssa samassa tilassa, koska olen niin surullinen ja vihainen siitä, että minut jätettiin". Eiköhän tuo saanut lapset ajattelemaan, että isä satutti heidän äitiään ja vihastuivat isälle ja hänen uudelle kumppanilleen. Sinänsä ehkä tuo lause olisi kannattanut jättää lausumatta. Mutta tsemppiä nyt ja koita mennä päivä kerallaan. Toivottavasti jotenkin pääset purkamaan tunteesi (vaikka näille keskustelupalstoille) mutta koita jättää lapset sitä huomaamatta. He ovat vielä niin nuoria olemaan surullisia vanhempien parisuhdesotkujen takia.
Niin, tiedänhän minä mitä saisi sanoa lapsille, mitä ei. Huomaan vaan, että en todellakaan olekaan täydellinen, en vaan joka hetki pysty siihen. Toisaalta, koska lapset eivät ole enää ihan pieniä, on mielestäni ehkä ihan hyvä sanoa asit oikeat nimillä, eikä vain puhua tyyliin "isi ja äiti ovat eri mieltä asioista, siksi erosimme". Minun mielipidettänihän ei ole kyllä kysytty, tuli vain ilmoitus uudesta rakkaudesta ja meidän rakkauden hiipumisesta. Olen sanonut myös lapsille, että tämä on jotain jolle he eivät vaan voi mitään, eikä missään nimessä ole heidän syytään.
Kuitenkin pyydän lapsiltani anteeksi niitä hetkiä, jolloin he näkevät minut raivoissani isälleen. Pyydän anteeksi sitä, että he joutuivat kuulemaan tämän. Näitä kertoja ei todellakaan ole ollut vielä montaa, ja haluan että niitä ei tule. Aikuisten asiat ovat aikuisten asioita.
Varmaan lapset tietyllä tavalla syyttävätkin isäänsä moisesta käytöksestä, vaikka se ei oikeastaan näy. Kiitos miehelle, hän on kuitenkin ihana isä lapsilleen. Nytkin tuolla pelailee heidän kanssaan, tulivat sieltä ravintolasta siis takaisin. Minä tulin koneelle istumaan taas, pakenen tänne siis. On hiukan rauhallisempi olokin taas, itku auttaa. En toivo, että lapset kuitenkaan syyllistäisivät isäänsä kummemmin, haluan että heidän välinsä pysyvät yhtä lämpöisinä kuten ennenkin. Lapset rakastavat meitä kumpaakin. Ja me kumpikin rakastamme lapsiamme.
Marttyyriksi haukuttiin, varmaan olenkin tavallaan. Syylliseksikin tunnen itseni. Ja huonoksi, jätetyksi. Kaikkea mahdollista. Ammattiauttaja onneksi sanoikin, että kaikki tunteeni ovat oikeita, mitään vääriä tunteita ei nyt ole.
Kiitos teille kaikille kannustajille. On hyvä, että tämä palsta on olemassa. Ja onhan tänne kai oikeus kirjoittaa myös eriäviä mielipiteitä, elämme vapaassa maassa. Sillä hetkellä vaan kun luin tuon ensimmäisen marttyyrikirjoituksen, tuntui tietenkin vaan entistä pahemmalta.
En tarkoittanutkaan, että haluaisit saada lapset isää vastaan. Mutta lapsillehan se vanhemmat kuitenkin sen verran merkitsee, että vaikka sanot ettet halua heidän syyttävän isää niin silti he sen tekevät jos vain jotenkin pystyvät sanasi niin ymmärtämään. En siis usko että he mitenkään SINULLE vihaisia olisivat. Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassakaan äläkä vaadi itseltäsi liikoja. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta joskus tulevaisuudessa olet päässyt elämässäsi yli tämän parantumisvaiheen ja silloin on hyvä asia, että pystyt pitämään hyvät välit (tai paremmin kunnioittavat sellaiset) mieheesi ja tavallaan hänen kumppaniinsa jos hän on mukana kuvioissa vielä silloin. Ei, tuskin ikinä pystyt täysillä pitämään tästä naisesta tai unohtamaan miehesi teon ja myös sinua on kunnioitettava samalla lailla. Mutta sanotaanko että silloin ei-riitaisat välit helpottavat paljon elämää. Mutta tärkeimmät ovat lapset, sen jälkeen sinä itse ja sitten vasta kaikki muu.
Vaikka sinusta nyt tuntuisi, että homma ei toimi ja olisit jotenkin huono niin usko että sinä vaikutat kirjoituksen perusteella olevan siitä vahvimmasta päästä. Kunhan et vaadi nyt itseltäsi liikoja.
"Marttyyriksi haukuttiin, varmaan olenkin tavallaan. Syylliseksikin tunnen itseni. Ja huonoksi, jätetyksi. Kaikkea mahdollista. Ammattiauttaja onneksi sanoikin, että kaikki tunteeni ovat oikeita, mitään vääriä tunteita ei nyt ole.
Kiitos teille kaikille kannustajille. On hyvä, että tämä palsta on olemassa. Ja onhan tänne kai oikeus kirjoittaa myös eriäviä mielipiteitä, elämme vapaassa maassa. Sillä hetkellä vaan kun luin tuon ensimmäisen marttyyrikirjoituksen, tuntui tietenkin vaan entistä pahemmalta."
Ei sinun koko ajan tarvitse tarpoa ulkona koirien kanssa. Voit ihan hyvin istua netissä kodin lämmössä ja rupatella meidän kanssa.
Minun erosta on jo vuosia aikaa. Raivosin ja riehuin kaiken pahan olon ulos. En säästänyt sanojani enkä kadu yhtään tekoani. Ei minua tarvitse kenenkään kunnioittaa enkä kunnioita yhtään naisia, jotka hengailivat perheensä hylänneen miehen kanssa. Ei yksinoleminen ole minuakaan tappanut. Mies olisi voinut keksiä muutakin puuhaa kuin naisten kellistämisen.
Teidän lapset ovat ilmeisesti alle kouluikäisiä tai sitten ala-asteikäisiä. Niin päättelin jutuistasi.
Usko pois. Ei lapset ole pumpulista tehtyjä.
Minun lapsuus oli karuista karuin suurperheessä maaseudulla. Kerran erotin vanhempani toistensa kurkusta. Ehkä äitini olisi tukehtunut hengiltä, jos en olisi tullut väliin. Näin ja kuulin kaikenlaista. Siksi kai mikään ei minua hetkauta.
Lapseni ovat saaneet kasvaa vapaasti. Yh-lasten elämässä on paljon hyviä puolia.
Nyt lapset ovat jo täysi-ikäisiä. Nuorimmäinen kävi äsken ensimmäistä kertaa äänestämässä.
Kuulin tänään vanhemmalta lapselta, että eräs tyttökaveri ei voi yöpyä isällään viikonloppuna.
Isä on uusioliitossa. Ilmeisesti uusi vaimo ei siedä aikuista tytärtä. Totesin siihen, että nyt tajuatte miten hyvin asianne ovat.
En halua riidellä exäni kanssa enää yhtään mistään. Masentuneen ihmisen mielenterveyttä pitää varjella kuin eksoottista kukkaa. Sen asian ole oppinut kantapään kautta.
Miehesi vaikuttaa erittäin lapsellisesta tyypiltä. Hän on rakastunut johonkin naiseen ja nainen on ilmeisesti myös typerimmästä päästä.
Katso asiaa ulkopuolisen silmin. Asetu tilanteen yläpuolelle. Ammattiauttajat ovat usein melko nuoria keltanokkia. Heillä on päässä valtavasti kirjatietoa, mutta omakohtaista kokemusta harvalla on.
Luin aamulla Hesarin yleisöpalstaa. Siellä joku nainen omalla nimellään kertoo avoimesti tökeröstä kohtelusta lääkärikunnan taholta. Nainen oli menettänyt äitinsä leikkauspöydälle joa oli jounut surussaan shokkiin.
Mies oli ollut erittäin hyvänä tukena.
Minulle ei aikoinaan käynyt noin hyvin. Tunnevammaisesta miehestä ei ollut apua suru ym. ongelmissa. Eron jälkeen sain vain kuulla, että olen sekopää. Sairastuin lievään paniikkihäiriöön ja se lukitsi minut omituiseen aviollittoon alkoholistin kanssa.
Tilanteesi on minun silmin nähtynä melko hyvin.
Reagoit tilanteeseen täysin normaalisti. Pura raivo ja paha olo kirjoittamalla. Liikuntaa näköjään jo harrastat koirien kanssa yllin kyllin.
Miehen oleilu kotona ei tee sinulle hyvää.
Jos hän on jättänyt kotinsa, niin tapaamiset pitää järjestää toisella tavalla.
Onneksi en ole perheneuvoja. Minä en siedä nykyistä exän elämänkumppania silmissäni. Ihan turha toivo, että meistä ikinä tulisi ystäviä.
Hyvin moni miesreppana luulee, että naisista tulee keskenään kavereitä. Mikä sen parempi järjestely miehen kannalta.
Anna lapsille hyvä malli naiseudesta. Itsenäinen, vapaa ja omillaan toimeentuleva nainen on hyvä roolimalli.
Tämä netti on siunattu asia. Olen melko varma, että moni ammattiauttaja kiroaa minut maan rakoon.
Olen kritisoinut vuosien saatossa monta asiaa.
Oikeuslaitosta ehkä eniten. Katsoin eilen saksalaista dekkarisarjaa Siska. Siinä suomittiin juristeja melko räväkästi. Oikeus ja laki on niin kuin se luetaan. Onneksi Suomessa on sananvapaus. Harvemmin näitä nettijuttuja sensuroidaan. Olen oppinut kirjoittamaan niin taitavasti, että pahinkaan kyylä ei enää löydä jutuistani moitittavaa. Luulisin tietäväni melko tarkkaan mistä kirjoitan.
Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Hyväksy kaikki tunteesi äläkä pakota itseäsi mihinkään, mitä et oikeasti halua. Ei edes ns. sivistyksen nimissä.
Mun terapeutti oli ikäiseni (siis keski-ikäinen) nainen. Ihana ihminen, joka auttoi tapaamisten aikana ja seurauksena paljon.
Älä syyllisty. Pikku hiljaa huomaat, että asiat lutviutuvat. Pärjäät kyllä!
että äitiä (tai isää) sattuu? Miksi tunteet ja ajatukset pitäisi piilottaa? Normaalia elämää elämällä ja asiaankuuluvat tunteet näyttämällä lapset kai oppivat, että on aivan hyväksyttyä olla surullinen, että itkettää, että toista ihmistä ei voi kohdella miten vain. Empatiaa ja toisen huomioon ottamista. Onhan suru myöskin merkki siitä, että äiti (tässä tapauksessa) tosissaan ja aidosti välitti isästä, ja välittää vieläkin.
Hölmöähän olisi tuputtaa lapsille sitä toista naista ikään kuin kaikki ihmissuhteet olisivat tuosta vain korvattavissa.
Ja mielestäní on pelkästään isän asia järjestää ne tapaamiset, silloin kun on niiden aika. Kantakoon vastuun - ajatelkoon lapsia - antakoon lapsilleen (pelkästään heille) AIKAA ja rakkautta. Ei siihen niitä toisia lapsia heti tarvita.
Kiitos.
Mutta kunhan lapset eivät katkeroidu mukana.
Voiko tapaamiset järjestää esimerkiksi isovanhempien kotiin aina välillä? Silloin saisit olla kotonasi rauhassa ja isovanhemmista olisi varmaan kiva nähdä lapsia myös.
Lisäksi voisit harkita, jos on mahdollista, että lähtisit yökylään jonkun ystävän luo, ja isä voisi siksi aikaa tulla elämään miniarkea lasten kanssa.
Lapsista luulisin, että niillä on vähän aikaa kiva käydä isän kanssa mäkkärillä, mutta siihenkin kyllästyy. Jopa lapset.
Lisäksi voi yrittää ajatella positiivisesti silloin kun jaksaa. Ethän sinä se heikko osapuoli ole, vaan se vahva, joka hyvin yllättävän shokin jälkeenkin vielä ottaa vastuun perheen arjen pyörittämisestä. Siitä kannattaa olla ylpeä.
Sinun ei tarvitse luovuttaa kotiasi tapaamisiin. Annat lapset exälle kun on hänen aika tavata. Näkevät sitten muualla missä haluavat.
Oma exäni rupesi seurustelemaan naisen kanssa heti erottuamme ja myöhemmin kävi ilmi, että hän oli osasyy eroon. Se petetyksi tulemisen tunne oli valtava, vaikka syitä ja vikoja avioliiton kariutumiseen olikin meissä molemmissa. Hän vei lapseni tapaamaan uutta naista kahden viikon seurustelun jälkeen ja tämän kuulin lapsilta, jotka olivat aika järkyttyneitä isin nopeasta toiminnasta. He kun olivat vasta tajuamassa, että isä ja äiti eroavat. Itse ne järkytystäni pystynyt peittämään vaan kyllä lapset näkivät että olin pois tolaltani ja itkin. Kyllä siinä tuli huudettua exällekin kaikenlaista ja lapset tiesivät, että uusi oli osasyy eroon.
Kun siitä rauhotuin, niin kerroin lapsille, että unohtavat koko jutun ja tutustuvat uuteen äitipuoleensa ja että minun takiani ei tarvitse häntä karsastaa. Ja kun on aikaa kulunut, niin kaikki ollaan nykyään ihan väleissä vaikkei sydänystäviä ollakaan.
Anna itsellesi oikeus surra ja itkeä sekä vihata, että pääset eteenpäin eron työstämisessä. Koeta tehdä se kun olet yksin. Mutta lapset eivät ole lasista, joten epäinhimillinen ei tarvitse olla. Laittakaa tapaamiset paperille ja anna lapset isälle, kun on hänen tapaamiset. Pääsette kumpikin jatkamaan elämäänne eteenpäin ja saat omaa aikaa, jota kyllä tarvitset. Kyllä yksinhuoltajuus on aika rankkaa, vaikka olisikin jo omilla jaloillaan. Muista pitää itsestäsi huolta ja muista ettet ole yksin. Meitä kohtalotovereita on monta. Tsemppiä!
kaikkia vistejä, mutta vastaan silti. Minusta tuntuu, että lapset kyllä tajuavat tämän tilanteen, että sinä olet kotona ja hoidat ja huolehdit heistä. Ja isä on muualla ja hänen kanssaan mennään sitten jonnekin pitämään hauskaa. Ei se pitemmän päälle lapsia jaksa kiinnostaa, jos isän tapaa vain jossain ruokapaikassa ja kivan perässä.
Sinä olet aina paikalla, kun he tarvitsevat. Vaikka oletkin itkuinen ja turhaantunut, niin olet paikalla. Isä ei ole.
Siinä on vissi ero.
Lapset eivät ole tyhmiä, vaikka niin monesti luullaan. Lapset ovat yllättävän fiksuja.
Ole sinä vain se äiti heille, joka huolehtii ja on läsnä. Älä yritä olla mustis isän hauskanpidosta lasten kanssa.
Sopimuksista täytyy pitää kiinni, ei niuitä ole tarkoitettu rikottaviksi. Lapsetkin tietävät sen.
Kuulehan, puhu lapsillesi että eivät enää suostuisi isän ehdotuksiin tavata niitä uuden naisensa lapsia.
Muista itkeskellä aina silloin tällöin ja painota joka kerta sitä ettei se johdu heistä vaan isästä.
Joka kerta kun treffit isän kanssa menee metsään, muista hymyilä ja halata lapsia ja palkitse heidät leffalla tai jollakin hyvällä syömisellä tai leluilla.
Menkää perheneuvolaan uudestaan ja sopikaa tarkemmin että isä saa tavata lapsiaan ainoastaan sinun luonasi. Ja koska he eivät voi ajaa sinua kotoasi niin vaadi että saat olla paikalla.
Anna koira pois ettei sitäkään tarvitse ulkoiluttaa. Tai ainakin sano lapsille että koira on täysin heidän vastuullaan, koska sinun vastuullasi on lapset ja koko perhe muuten, etkä sinä jaksa kaikkia. Lapset ymmärtävät että eivtä he voi koiraa ottaa vastuulleen. Sitten annat koiran pois ja kerrot syyksi kun sinulla on niin kauhea stressi kun isä on poissa.
Nyhjää yksin kotonasi, älä päästä lapsia pois luotasi sillä sinähän tarvitset tukea ja ymmärtämystä. Kun isä tulee luoksesi pyydä häntä lohduttamaan. Kysy lasten kuulen isältä, että eikö teidän perhe ollutkin paljon parempi kuin tämä nykyinen stressaava elämäntilanne, puserra pieni itku ja saat lasten sympatiat puolellesi. Lasten isällä ei pian ole muuta vaihtoehtoa kuin luikkia häntä koipien välissä takaisin luoksenne.
Taitaa olla siellä itse toinen nainen kirjoittelemassa...
Miksi et ole kannustanut ja rohkaissut lapsiasi tapaamaan toisen naisen lapsia? NHyvä äiti tekisi niin, eikä olisi jarruna lasten maailmankuvan kehittymiselle. Haluat hallita tilannetta väärin keinoin, haluat manipuloida lapset kääntymään isää vastaan. Kiristät lapsilla isän elämää.
Eniten se sattuu lapsiin, jotka kyllä ovat fiksuja mutta menevät velvollisuudentunteen mukana. Heidän tunne-elämänsä kehittyvät sekaviksi, kun he eivät saa äidiltään lupaa rakastaa isää sellaisena kun isä on, vaan he saavat rakastaa isää äidin ehdoilla. Isän uusi nainen ei varmastikaan ole mikään lapsille vaarallinen olio, vaan tavallinen ihminen, jolla on tavallisia lapsia. Lapsillesi olisi rikkaampaa ja mielekkäämpää tavata nuo ihmiset ja opetella elämään heidän kanssaan. Sinun pitää olla siinä tukena eikä jarruna. He eivät ole osa sinun elämääsi, vaan osa lasten isän elämää, ja sitä myöten myös osa lasten elämää. Mutta sitähän sinä et halua.
Tiedän tunteesi täysin omasta kokemuksestani. Pilasin noilla keinoilla suhteet omiin lapsiini vuosia sitten. Ei heti, vaan vasta kun he kasvoivat tarpeeksi vanhoiksi älytäkseen tilanteen. Et voi edes aavistaa millainen viha omasta lapsesta lähtee kun hänellä välähtää, että äiti se onkin ollut se paska eikä isä tai isän uusi perhe.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä puheilla parannetta haavoja. Toinen lapsi on opetellut tulemaan toimeen kanssani, toisesta en ole kuullut nyt neljään vuoteen. Molemmat ovat hyvissä väleissä isän kanssa, mutta tältä toiseltakaan en saa mitään tietoa isästä tai toisesta lapsestani. Sukulaisetkin ovat lähes hylänneet. Kyllä heidän kanssaan voi jutella mutta jos mainitsen vähänkään nykyiseen elämäntilanteeseen tai yksinäisyyteen, välit menee poikki pitkäksi aikaa. Heidän mielestään olen itse syyllinen. Ja niin olenkin. En vain keksi keinoja korjata tilannetta.
Siksi neuvon sinua, kun olet vielä alkutekijöissä: älä sotke lapsia MILLÄÄN tavoin omiin tunteisiisi. Kannusta heitä tekemään asioita joita et ehkä hyväksy nyt, mutta tiedät itsekin hyväksyväsi ajan mittaan. Lapset eivät ole koneita jotka muuttavat ajatusmaailmaansa äidin mukana. He oppivat nyt jotain ja siitä on paha päästä enää eroon vaikka josksus haluaisitkin.
Anna miehesi elää elämäänsä uuden perheensä kanssa ja anna lastenne elää isän mukana. Rohkaise heitä. Et sinä heitä menetä sillä keinoin. Nykyisillä keinoin on varmempaa menettää lapset jossain vaiheessa. Se toinen nainen ei varmasti halua olla lastenne äiti, hänellä on omiakin, ja jos lisää haluaa hän tekee niitä miehen kanssa. Sinun lapsiasi hän ei vie sen enempää kuin sinäkään veisit kenenkään toisen lapsia.
Luota lapsiisi.
En ole väittänyt, että en aio lasteni antaa mennä sinne toisen naisen perheeseen. Juuri eilen sanoin itkuni rauhoituttua lapsille miehen kuullen, että en ajattele niin, että lapset eivät saisi tavata uutta naista ja hänen lapsiaan, VAAN että heidän pitäisi nyt pian tavata, koska he tulevat jatkossakin viettämään siellä paljon aikaansa. Se paikkahan on heidän isänsä koti ja isällä on oikeus heitä tavata, ja nimenomaan siellä. Meidän lapsemme ovat aika arkoja ja ujoja, uskoisin, että heille voi olla vaikea kohdata se ihminen, joka on "vienyt" (ja tämä sana ei todellakaan tule minun suustani) heidän isänsä. Kyllä 9 - ja 11-vuotiaat ymmärtävät, että ilman toista naista me kaksi olisimme vielä yhdessä. Näin muuten ajattelee mieskin. Kuulin tänään erään tarinan 9-vuotiaasta tytöstä, joka rukoili isänsä uuden naisystävän kuolemaa, jotta isä palaisi takaisin. Ja tämän tytön äiti oli nimenomaan kannustanut tapaamaan isän uuden naisen, mutta lapsethan päättävät itse mielipiteensä, eivät he aivottomia ole. Lapsethan varmaan aina haaveilevat siitä, että joskus vielä vanhemmat sopivat tämän "riitansa" ja palaavat yhteen ydinperheeksi. Olen itse puhunut lapsille, että pian me totumme elämään näin ja palaamme normaaliin arkeen vähitellen, ja korostin että se normaali tarjoittaa siis nimenomaan sitä, että emme enää asu isin kanssa. Vaikka he kuinka sitä ehkä toivoisivatkin, niin se ei tule koskaan enää olemaan varmaan mahdollista. Näin siis olen minä heille puhunut.
Eilen vaan mies jälleen kerran osoitti kykenemättömyytensä puhua minulle eli rikkoi yhdessä sovitun asian eli että hän sitten kertoo minulle etukäteen milloin lapset tulevat tapaamaan uuden perheen. Ja näin sovittiin siksi nimenomaan, että osaisin tukea ja kannustaa lapsia menemään sinne!! Onko se nyt niin vaikea ihmisten käsittää, että tämä on minulle hel**tin vaikea asia, mutta haluan todellakin tehdä sen lapsia kohtaan oikein. Ei vaan eilen omia tunteitaan pystynyt hallitsemaan, kun ei mies kertonutkaan etukäteen eli ei antanut minulle mahdollisuutta olla tarpeeksi hyvä äiti. On tosi v-mäistä lukea sitten kirjoituksestasi, että olen jarru lasten maailmankuvan kehittymiselle? Minun maailmankuvani on muuttunut ainakin radikaalilla tavalla, usko ihmisiin kadotettu. Mahtavaa, kehityn siis kun opin uusia asioita? Varmaan lapsetkin tässä kehittyneet hurjasti... Anteeksi tyhmät sanani, en vaan kestä nykyään mitään, kun itsetunto on pakkasen puolella.
No joka tapauksessa en aio pilata välejäni lasten kanssa, enkä anna heidän pilata välejään isänsä kanssakaan. Huomenna he sitten menevät tapaamaan isänsä uutta perhettä ja aion heille tänään ihan rauhallisesti ja kannustavasti siitä puhua. Itken itkuni itsekseen sitten siitäkin.
En aio käyttäytyä arjessa lasten kanssa kuin hymyilevä robotti tyyliin että kaikki hyvin kullanmurut! Kun minulla on paha olla, en voi liikaa esittää muuta. Hysteerisimmät hetkeni pidän piilossa, mutta kyyneleiltä ei voi eikä pidäkään välttyä. Olisi luonnotonta esittää, että eipä tässä mitään ole tapahtunut? Meidän elämämme on järkkynyt, se on tosiasia ja jos sen kieltää, en minä, eikä lapsetkaan toivu kriisistä ja saa surutyötään eteenpäin.
Pitkälti olen pohdintasi kanssa samoilla kannoilla .... mutta, mutta...
Kirjoitit: "Meidän lapsemme ovat aika arkoja ja ujoja, uskoisin, että heille voi olla vaikea kohdata se ihminen, joka on "vienyt" (ja tämä sana ei todellakaan tule minun suustani) heidän isänsä. Kyllä 9 - ja 11-vuotiaat ymmärtävät, että ilman toista naista me kaksi olisimme vielä yhdessä. Näin muuten ajattelee mieskin."
Eiköhän miehesi tahtonut lähteä liitostanne syystä tai toisesta, joka kieltämättä helpompaa jos on "se kolmas pyörä" ... mutta hän valinnan silti on tehnyt... ei viety ... aikuinen kirjoitaa ja ymmärtää sitaatit tuohon viemiseen, lapsi ei ... minusta ei ole viisasta "demonisoida" lastesi isän uutta puolisoa, koska hän ei miestäsi vienyt, miehesi päätti lähteä jotka syyt saa itse aikanaan lapsilleen kertoa.
Mutta jos miehesi itsekin on sitä mieltä, että hänet viety ja ilman tätä uutta puolisoaan te olisitte ollellisesti yhdessä ... niin hänen lääkitystään syytä lisätä tai vaihtaa.
Tarkoitin siis, että moni avioero lapsi miettii päässään tuon "isin viemisen", siitä kuulin tänään tarinan elävästä elämästä taas.
Itse syytän nimenomaan miestä, joka lähti rikkomaan liittomme tietoisesti, en toista naista, joka oli vapaa. Hän teki siis valinnan, en demonisoi toista naista kuin ehkä epätoivoisimmilla hetkillä, jolloin millään ei tunnu olevan mitään järjellistä merkitystä. Syytän myös itseäni, joku vikahan rakkauden antamisessani ja minussa on, koska mies lähti hakemaan jotain uutta toiselta ihmiseltä. Tunnen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi puolisoksi.
Ja ihan todellinen esimerkki kahdenkeskisestä keskustelusta miehen kanssa:
- "Osaatko kuvitella tilanteen, ettet olisi koskaan tavannut toista naista? Miten meidän avioliittomme silloin jaksaisi,mitä ajattelisit minusta, vieläkö rakastaisit minua vai olisiko se rakkaus myös siinäkin tapauksessa vain hiipunut pois?"
- " Kyllä olisin varmaan ihan onnellinen kanssani, ja varmaan rakastaisin sinua. Nyt vain kävi näin, että me rakastuimme X:n kanssa."
Että silleen. Rakastumisen huumako hänet vei? Ei, ei aikuinen kahden lapsen isä voi rakastua vahingossa minun mielestäni? Käsittämätöntähän tämä on minulle ainakin. Mutta ehkä hän on pikkupoika, joka vaihtoi tikkarin paremmanmakuiseen. Ja oliskin tyypillä joku lääkitys, jota voisi vaihtaa tai edes hänelle määrätä. Mutta niin minun kuin perheneuvolan ohjeesta huolimatta hänhän ei ulkopuolista ammattiauttajaa tarvitse "ainakaan tässä vaiheessa". Hän on onnellinen kai.
Eikö se ole miehen/isän asia valmistaa lapset tuohon uuden perheensä tapaamiseen? Sinullehan asian ei pitäisi edes kuulua, kuin siltä osin jos lapsiasi on kohdeltu väärin. Ethän tiedä itseasiassa koko perheestä, etkä heidän parisuhteestaankaan kuin sen, jonka miehesi on hyvin yksipuolisesti kertonut.
Sinulle myös hiukan ulkopuolisen silmin nähtynä...voi, voi, kun mielestäsi tuo nainen VEI rakkaan miehesi..En voi kuin sääliä sinua!
Onko mies minkään arvoinen, jos hän on noin helppo viedä? Tai voitko sinä katsoa peiliin rehellisesti, että jospa sinustakin löytyisi syitä tuohon eroon?
Tyttölapsen pään miehiä kohtaan ainakin katkeroitat noilla "kohtauksillasi"!
Pikemminkin lukisin siitä kipua lasten puolesta. Äitihän se on varsinaisena lähihuoltajana se, joka hoitaa kohtaamaan jälkireaktiot. Mies niin helposti kuorii vain kerman päältä, ehkä ikävöikin lapsiaan, mutta nimen omaan isän tehtävä on vakuuttaa lapset siitä, että he ovat edelleen tärkeitä ja rakkaita, että heitä ei "vaihdeta" näihin toisiiin lapsiin ts. tässä vaiheessa varsinkin viettää aikaa vain omien lastensa kanssa silloin, kun on tapaamisten aika. Pikku hiljaa tutustutettakoon tähän uuteen perheeseen, jos/kun luottamus ja suhde isään säilyy. Jos isä jätti äidin, voivatko myös he (lapset) tulla hylätyiksi, sitä saattaa miettiä pieni pää.
Ex-vaimolla ei taatusti ole aikaa ajatella vain minä-minä-minä, kun arjen pyöritys on hänen vastuullaan. Ja siihen soppaan vielä nämä "kirjanoppineet" uusperheiden jäsenet.
Minä-minä-minä on pyörinyt pääasiassa miehen päässä. Ex-vaimon tunne ei ole (pelkkää) katkeruutta - se on voimattomuutta, surua, tulevaisuudettomuutta, jaksamista (ainakin lasten nähden), epätoivoa, mitättömyyttä. Ulkopuolisen (ja toisen osapuolen sen nyxän) on niin helppo kuitata se katkeruudeksi ja toisen heikkoudeksi, "kun ei pysty tunnustamaan tosiasioita". Tosiasiat ovat exällä läsnä joka hetki, niitä ei pääse pakoon, vaikka Luoja tietää, että useinkin haluaisi.
Alkuperäiselle: et ole yksin. Meitä empaattisia, tuntevia äitileijonia on muitakin. Älä anna asiattomien kommenttien loukata. Se paljon peräänkuulutettu sielun sivistys ja elämänkokemus, toisen ihmisen arvostus tai sen puute näkyy kyllä kirjoituksista. Pikku hiljaa pääset tilanteeseen, jossa vesi valuu hanhen selästä. Rakennat elämäsi sellaiseksi, että Sinulla on hyvä olla. Että lapsilla on KODISSAAN hyvä olla. Elämä kantaa.
- pahimmillaan. Sinulla on paha olo, mutta lapsillakin on. Eri asiasta tosin. Lapsilla on enemmänkin epävarma olo, eikä sinun käytöksesi ainakaan paranna tilannetta. Lapsenne ovat sen verran pieniä että heidän olisi helppo sopeutua tähän uuteen tilanteeseen.. JOS sinä äiti tukisit heitä etkä käyttäisi lapsia sinun tukenasi. Jos tarvitset henkistä tukea eroon ja sen aiheuttamiin tunteisiin, niin älä tee sitä lasten kuullen tai nähden. Jos entinen miehesi jaksaa kuunnella niin hyvä, mutta mielummin joku muu. Ystävä, terapeutti. Sinun on päästävä jaloillesi ilman lasten tukea. Lapset eivät ymmärrä miehen ja naisen välistä suhdetta.
Sinun pitäisi antaa lapsille kaikesta huolimatta tukea ja osoittaa varmaa käytöstä, vaikka tuntisit itsesi kuinka epävarmaksi tahansa. Tämä ei vaikuta ainoastaan lasten suhtautumiseen isän uuteen perheeseen, tai miehiin yleensä. Tällä on vaikutuksensa kaikkiin ihmissuhteisiin. Tällä keinolla lapsista tulee helvetin epävarmoja, eivätkä taatusti sopeudu tilanteeseen. Mutta sitähän sinä haluat, että isä palaisi kotiin kun lapset haluaa... Kuinka äiti voi olla noin itsekäs?
Eikö lapsilla pidä olla hyvä myös isänsä kanssa?
mutta jos isä selvästi pistää tärkeysjärjestyksessä ykköseksi uuden suhteensa, ja jättää lapset sivuun tai yrittää sulauttaa omat lapsensa uuden puolisonsa lapsien kanssa tuosta vain ("lapsethan sopeutuvat"), niin äiti on se, joka joutuu kokemaan ylimääräistä stressiä paikatessaan aiheutettuja vahinkoja.
Kerran lapsen saatuaan on AINA äiti/isä. Siviilisääty sinänsä voi muuttua, mutta ainakin minulle suhde lapsiin on se ykkönen, itsestäänselvyys, jota ei tarvitse edes miettiä, vaan lasten olemassaolo vaikuttaa ratkaisuihini ja elämääni luontaisesti.
Ja voi se olla myös nainen, joka "heivaa" lapsensa ja lähtee lentäen uuteen "elämään".
Hyvin perusteltu näkemys. Ei silti muuta minun kantaani eron suhteen. Puhumattakaan prioriteeteista. Kerrompa omasta elämästäni ja siitä että laitoin itseni lasten edelle.
Meillä oli ihan mukava perhe, joka tosin sai alkunsa kun oltiin miehen kanssa tunnettu pari kuukautta. Ensimmäinen lapsi syntyi, mentiin naimisiin, saatiin toinen lapsi. Asiat oli mielestäni hyvin. Sitten mies alkoi muuttua ihan vähitellen. Lasten ja muiden ihmisten nähden mies oli normaali, mutta iltaisin ja öisin sängyssä aivan kamala. Seksielämämme loppui aika pian toisen lapsen syntymän jälkeen. Sitten se jatkui taas, mutta minä olin miehelle vain hätäinen hyödykse. Jos en olisi halunnut hän pakotti. En voinut muuta kuin suostua, sillä lapset olisivat heränneet. Asiasta ei puhuttu, mies ei puhunut vaikka lapset olivat poissa. Vaikeni kuin muuri. Sitä helvettiä jatkui lähes kolme vuotta. Siinä kaiken välissä tapasin miehen johon rakastuin. Tapailimme vain satunnaisesti, seksiä ei meillä ollut, en voinut antaa kenenkään koskea itseeni, mutta suhteemme oli silti hyvin lämminhenkinen ja henkisesti läheinen. Jossain vaiheessa mitta mieheni suhteen tuli täyteen. Olin niin monet itkut itkenyt ja masennnuksen takia pois töistä, enkä aina kyennyt juuri mihinkään. Toinen mies piti minua jaloillani ja hänen seurassaa unohdin kotihelvetin.
Eräänä päivänä jäätyäni pois töistä kun mies oli taas yöllä hoidellut minua, tein päätöksen erosta. Mies suostui yllättävän suopeasti, että muutan pois ja eroamme. Selitimme lapsille jotain että se on parempi, lapset tulivat minulle ja tapaavat isää sopimuksen mukaan. Lapset eivät ymmärtäneet eroa. Ei keksitty mitään selityksiä jotka olisivat kelvanneet, sillä totuuttahan ei voitu sanoa. Alle 10-vuotiaat lapset eivät ymmärrä seksielämä-käsitettä. Ainakaan minä en olisi osannut asiaa kertoa, en ainakaan isää syyttämättä. Mies otti kyllä oman vastuunsa asiassa, vaikkei totuutta lapsille kertonutkaan. Joka tapauksessa lapset alkoivat kiukutella ja oireilla erosta. Ehkä hekin vaistosivat etteivät tiedä totuutta. Tällä hetkellä olen todella vaikeuksissa vanhemman lapsen kanssa. Asun lasten kanssa. Toinen mies tapasi lapset vasta muutama kuukausi siitä kun muutin omilleni ja hän on käynyt meillä usein. Emme itse asiassa tavanneet lainkaan heti muuton jälkeen, sillä halusin sopeutua tilanteeseen itsekseni. Lapset ovat muuten asiallisia ja mukavia miehelle mutta joskus iskee känkkäränkkäkohtaus jolloin kiljuvat suoraan että miksi isä ei voi olla meillä vaan tuo mies. Joka kerta he kyllä myöhemmin pyytävät mieheltä anteeksi.
Toisin sanoen, minä priorisoin oman mielenterveyteni lasten edelle ja rikoin perheen. En suin surminkaan voi uskoa tehneeni väärin. Voit toki moralisoida ja osoittaa "ylemmyytesi", en silti kunnioita näkemystäsi että lapset menevät kaiken edelle. Meidän lapsille ongelmana ei ole toinen mies vaikka purkavat kiukkunsa häneen. Meidän ongelma on äidin ja isän ero jota lapset eivät ymmärrä. Enkä tiedä voinko koskaan heille edes kertoa. Sehän tietäisi että joutuisin puhumaan pahaa heidän isästään.
(tässä tapauksessa äidistä) olemaan pyhimys. Pitäisi kestää kaikki ja tukea muita ja ymmärtää ja olla vahva. Vihan ja kiukun tunteet on täysin ymmärrettäviä, oikeutettuja, enemmän huolestuisin, ellei tuntisi mitään.
Lasten kanssa voi puhua ja kertoa, ettei paha olo johdu heistä. Oppikirjojen mukaan ei tosin myöskään tule mollata vastapuolta, eikä estää tapaamisia. Mutta ei myöskään tarvitse näytellä, että "kunnioittaa" tai "arvostaa" exää tai uutta, ellei niin tunne. Ja varsinkaan ei tarvi tykätä.
Jätetyksi tulleellakin on oikeus olla tunteva ihminen!
Mistä sinä tiedät miten sekavat tunteet miehellä on? Miksi aina kuvitellaan että jättäjä on tunteeton paska joka ei välitä mistään mitään? Miksi jätetyt tekevät itsestään marttyyrin: MINÄ olen ainoa vääryyttä kärsinyt, MINUA pitää ymmärtää, eikä minun tarvitse ymmärtää ketään. itsekästä.
Minäkin olen jättäjä ja tiedänpä vaan että mielummin olisin jätetty! Kun kaksi ihmistä ei tule toimeen keskenään eikä toinen pysty tai halua tehdä päätöstä yhteiselämän loppumisesta niin se vastuu jää sitten toiselle. Ihan yhtä lailla paskalta tuntuu jättäjästäkin, kun omat ja yhteiset haaveet, kuvitelmat, suunnitelmat, yhteiseksi rakennettu koti, toiseen rakentunut luottamus jne., kun ne kaikki kaatuu eron hetkellä. Olihan ne kaatuneet jo aikaisemminkin, mutta vasta ero konkretisoi tilanteen.
Edellinen mieheni kuoli syöpään. Siihen osasi varautua, oli monta kuukautta aikaa sopeutua ajatukseen, itkeä ja surra. Silti kuolema tuli kuin yllättäen. Ei siihen osaa varautua, eikä niihin tunteisiin. Eroa ja kuolemaa ei tosin voi verrata, sillä mielummin menetän puolisoni erossa kuin kuolemassa. Eikä eron tarvitse olla menetys. Se voi olla vain yhden elämäntavan päätös, jos asioihin suhtautuu kypsästi eikä ala syyttelylinjalle, kuten näitä nettipalstoja lukiessa tulee mieleen.
Kenestäkään ei tarvitse pitää, se on totta. Silti voi suhtautua asiallisesti. Sitä kautta lapsetkin oppivat suhtautumaan asiallisesti eikä kiukuttelemalla. Sitä kautta lapset oppivat suthautumaan asioihin objektiivisesti.
Olen ylpeä lapsistani, molemmista vaikka kummallakin on eri isä. Heillä on erinomaiset käytöstavat. Heilä on myös tunne-elämää, ja kumpikin puhuu aika avoimesti tunteistaan kanssani. Heillä on myös järkeä. Kun ovat ensin purkaneet tunteensa jonkin asian tai ihmisen suhteen, ja rauhoittuneet hieman, vasta sitten he miettivät miten olisi viisasta toimia tai suhtautua. He ymmärtävät osoittaa rakkauttaan niille ihmisille jotka ovat olemassa, ikävöidä niitä joita ei enää ole ja ottaa ennakkoluulottomasti elämässä vastaan se mitä tulee.
Itse asiassa, suuri kiitos että tällainen sivistymättömän syyttelyn palsta on olemassa, sillä nyt taas ymmärrän miten hyvin meidän asiat ovat.
lapsistasi noin erinomaisia. Olet juuri niitä kanoja, jotka raatelevat maassa makaavan ja verta vuotavan. Jokaisella on oikeus tunteisiinsa ja niiden käsittelyyn tällä palstalla. Jos sinua ei ole hylätty sen takia, että kumppanisi on löytänyt uuden, älä esiinny täällä asiantuntijana. Jokaisen suru ja viha on ihan oma ja henkilökohtainen, vain tyhmä syyllistyy yleistyksiin.
että nimimerkin Yk-sin mies on ihan itse sen jättämisratkaisunsa tehnyt joten tietenkin joutuu sen seuraukset kärsimään. Olkoot tuskasi olleet kuinka kovat tahansa, sinä myös päätit jättää. Jätetyllä vaan ei ole minkäänlaista sanan valtaa eikä veto-oikeutta. Elämässä on vaan jotenkin selvittävä eteenpäin. Sellaista kykyä, jossa kykenee asettumaan toisen asemaan, sanomaan empatiaksi. Varmasti Yk-sin ajattelee elämästään toisella tavalla vuoden kuluttua, mutta kukaan ei voi vaatia häntä ajattelemaan sillä tavalla juuri nyt.
Erikoiselta tuntuu mielipiteesi siitä, että minulle ei pitäisi kuulua lasten valmistaminen isän uusperheen kohtaamiseen?
Ja ilmeisesti olet jonkin verran lukutaidoton, koska en ole väittänyt, että toinen nainen vei mieheni, vaan mies se päätti lähteä. Ja syytän myös itseäni.
Taidat saada hyvät kiksit haukkumisestani?
Jos minä ja lapseni eivät ole ainoat vääryyttä kärsineet, niin ketä sitten? Se minut jättänyt mieskö? Vai sinä...tai siis mieheni toinen nainen? Niinpä niin, kirjoituksesi tarina tuntuu kumman tutulta toisen naisen taustoihin nähden, mutta ehkä se on vain outoa sattumaa, kuten sekin, että rakastuminen vain "tapahtui suunnittelematta...se oli vahinko...olemme oikeasti pahoillamme..." ? Minähän olen vain se itsekäs ja hullu? Millä lailla muut ovat siis kärsineet kuin lapseni ja minä? Mies ainakin itse sanoo olevansa onnellinen, vaikka ei tämä kuulemma niin helppoa ole. Se uusi nainenko siis kärsii?
Enkä todellakaan aio vaatia lapsia olemaan kiukuttelematta tilanteen vuoksi! Sehän olisi idioottimaista pakottaa heidät "oppimaan olemaan asiallisia" silloin kun tunteet ovat pinnassa?! Kun olitte syöpään kuolleen miehesi hautajaisissa niin sanoitko heille, että muistakaa sitten käyttäytyä ASIALLISESTI? Toivon, että lapseni pystyvät ilmaisemaan tunteensa itkuin, kiukuin ja raivonpurkauksin, koska ilman sitä heille ainakin jää käsittelemätön möykky syvälle sisimpään ja sillä on loppuelämän pituiset seuraukset.
Olen sanonut miehelle ja edelleen ajattelen niin, että hänen kuolema esimerkiksi äkisti onnettomuudessa olisi ollut minulle helpommin kestettävä menetys kuin hylkääminen aivan yllättäen liitossa, jossa tuntui toimivan kaikki ennen syöpään miehensä menettäneen naisen ilmestymistä kuvioihin. Lapsillehan tämä avioero on tietenkin parempi ratkaisu, he eivät menetä isäänsä. Ja heidän isänsä on loistava edelleen siinä roolissaan, eipä paljon parempaa voisi kai olla. Eli onneksi emme menettäneet häntä onnettomuudessa, tiedän, että lopulta oikeasti ajattelen niin, koska rakastan lapsiani.
Ja on kai todella ikävää, että mielestäsi ajattelen minä, minä, minä....vaikka olen lasteni äiti. Minä olen kuitenkin se henkilö, joka jätettiin toisen naisen vuoksi. Naisen, jota mies ei oikeasti edes tunne niin lyhyen tuttavuuden perusteella.
Hienoa! Kerrankin järkevä mielipide ja järkevä ihminen sen takana! Ole ylpeä itsestäsi. Jatka samaan malliin, lapsistasi tulee erinomaisia, he valloitttavat maailman! Luuserit ja kohteliaat paskaipanat jää jalkoihin. Vain röyhkeydellä ja itsekkyydellä pärjää! Laitatko puhelinnumerosi, voisimme ehkä tavata ja tehdä lisää laatulapsia maailmaan?
Sinä et ilmeisesti ymmärtänyt että myös mieheni oli halunnut eroa, mutta ei osannut sitä asiaa ilmaista. Meillä on nykyisin hyvät välit, vaikka miehenä ja vaimona emme voineetkaan elää. Mies seurustelee todella mukavan naisen kanssa. Lapset viihtyvät molempien luona. Myös se lapseni, jonka oma isä on kuollut.
Jos et ole itse elämää kokenut monesta näkökulmasta älä sitten vaivaudu arvostelemaan niitä jotka ovat.
Niin sinulla, kun täällä muillakin on oikeus omiin tunteisiin ja mielipiteisiin. Ja hienoa että sinullekkin tästä palstasta oli hyötyä...siksihän tänne kirjoitetaankin.
Ja uskon myös että useasti erotilanteessa(varsinkin kun lapsia mukana)miehellä myös on paha olla, mutta jos tämä "jättäjä" käyttäytyy kuin tunteeton paska, niin ehkäpä hän juuri onkin sitä!?
Ja ehkäpä juuri siksi moni(en yleistä)mies mm. aloittaakin suhteen niin nopeasti eron jälkeen, ettei tarvitse käydä niitä paskimpia tunteita läpi, ja täten antaa ulkopuolisille sen kuvan että menee hyvin. Kun siinä vaiheessa nainen esim käy niitä pahoja fiilareita omalla tavallaan läpi, sekä ehkä jonkun aikaa rypee siellä itsesäälissä, niin hänet leimataan marttyyriksi ja sekopääksi.
On hienoa että sinä olet jaksanut olla noin vahva lasten takia, itse olen itkuni itkenyt heidän nähtensä muutaman kerran ja kertonut pahasta olosta. Se tekee mielestäni äidistä vain ihmisen. Haluan heidän kasvavan siinä tiedossa, että aikuisetkin murtuvat joskus, ja että on ok isonakin ilmaista tunteita. Ja heidänkään ei tarvitse isona olla mitään superäitejä eikä superisiä, joita ei hetkauta mikään asia. Se ei silti tarkoita, ettenkö olisi parhaani tehnyt sen asian eteen, että heillä olisi turvallinen ja vakaa koti olla. Ja että kuitenkin olen heille se turvasatama, joka on ja pysyy.
Nyt vuosi eron jälkeen, olen vahvempi kuin koskaan. Ja uskon, että se, että lapset ovat nähneet kuinka olen selvinnyt pahasta olosta, vahvistaa vain sen että pahoista asioista voi selvitä. Ja kaikki kääntyy loppujen lopuksi parhain päin. Tein heille lupauksen, että tästä selvitään kaikki, ja olen lupaukseni pitänyt, ja he ovat olleet eturivissä katsojina.
Saat ainakin täältä ;) kirjoitellutkin olen aikani kuluksi tuonne muutamiin kommentteihin omia ero kokemuksia...
Joidenkin vaan nyt jostain syystä on pakko pahoittaa jonkun mieli täällä, tiedä sitten syytä. Mielipiteitä saa ja pitääkin sanoa, tai kokemuksia jos itselle on sattunut samankaltainen juttu. Mutta minäkään en ymmärrä miksi ihmisten pitää olla ilkeitä täällä.
No voimia sulle kuitenkin sinne :))
LOPETTAA!!!!
Sinä olet äitinä parempi kuin minä. Voi voi, ja parhaani tein.....
siis koskaan ole jätetty uuden rakkaan takia joten ymmärrän sen, että et voi todellakaam tietää miltä se tuntuu. Minä tiedän kokemuksesta.
....sorruin provoon näköjään...:))
olla noin lapsellinen?? "Apua, mä en oo sun kaveri kun sä oot ilkee.."...
Eihän täällä kukaan paremmuudesta ole kilpaillut..Sinä toimit omalla parhaaksi näkemälläsi tavalla, ja toinen äiti(tässä tapauksessa "jepjep") omallaan. Jokaisen päämäärä lienee sama; olla se paras äiti lapsilleen?
Yks-sin ja jepjep on kai yksi ja sama henkilö? Jos olet lukenut ne jutut niin ymmärrät miksi joku saa sen käsityksen että hän on oikeassa ihan kaikessa ja kaikki mikä poikkeaa hänen näkemyksestään on väärä. Sen kuvan mäkin sain. Elwiiralla oli ihan asiallnen kommentti mutta tämä jepjep hyökkää päälle kuin yleinen syyttäjä. Näihin juttuihin ei ole oikein kommentoimista . Aloittaja hakee sympatiaa, myötätuntoa ja tukea omalle ajatusmaailmalle. Sellaista ihmistä on näköjään paha herättää näkemään maailmaa vähän laajemmin. Tää koko aihe on aika turha. Järkevämpi ja avarakatseisempi suhtautuminen tolta alottajalta olis ehkä saanut ajatteleemaan asioita laajemmiinkin mutta itsestänä ja kaltaisistaan vaan teki narrin.
...ole sama kuin aloittaja. Ihan oma itseni. Olen todella pahoillani jos olen "hyökännyt päälle kuin yleinen syyttäjä", se toki ei ollut tarkoitukseni.
Nämä asiat nyt sattuvat vaan olemaan arkoja, ja usein tunteella ajateltavia. Ja yhdyn siihen että jokainen äiti varmasti haluaa olla se paras mahdollinen lapselleen, ja niinhän sen pitää ollakkin.
Omasta mielestäni kommenttini oli täysin asiallisia, en haukkunut ketään, enkä yleistänyt. Kerroin vain oman kokemukseni aiheesta.
Siitä tosin olen eri mieltä, että tämä olisi turha aihe, ja se joka niin ajattelee, ei varmasti kannata kommentoida koko asiaa. Miksi kommentoisikaan jos tämä on turhaa?
Siksihän ihmiset tänne kirjoittelee, että saavat sitä sympatiaa, tietenkin! Halutaan saada samoissa asioissa pohtivien näkemys. On sitten eri asia nämä provo-viestit, joiden on tarkoituskin herättää monia mielipiteitä enemmän.
Harmillista on, että tästäkin keskustelupalstasta on tullut taistelutanner ;)Nimettömänä kun on niin helppo huudella.
Minä en taasen pitänyt elwiiran tavasta kommentoida. Musta taas jepjep toi vain oman näkemyksen omast asiast.
Mut näähän onki näkemyseroja..
Ihan sama kun joku nainen kommentoisi vaikkapa miltä tuntuu kun on munat! ;)
Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta uskoo tietävänsä mistä puhuu.
Pidä vaan puoles, tunnut tietävän mistä puhut!
Tsemppiä sulle ;))
Olen kirjoittanut vain tällä nimimerkillä, joskus ihan ensimmäiset viestini taisin kirjoittaa rekisteröitymättä ( nim. yksin), mutta koska se nimi oli jo rekisteröity, piti tavuttaa.
Minäkin hämmästyin kommenttia äitien paremmuudesta, aloitin kerran jo siihen vastaamaan, mutta sitten tajusin, että se ei ollutkaan ehkä minulle tarkoitettu, vaan jepjepille.
Eiköhän jokainen juu halua olla paras äiti lapsilleen.
En tajua miksi sitten kirjoitat minulle jos olen mielipiteiltäni suppea ja aiheeni turha? Älä edes lue tätä, ettei tyhmyys vain tartu...
Ja aivan varmasti haen sympatiaa ja myötätuntoa, sitä olen onneksi saanutkin muilta paitsi kaltaisiltasi. En edelleenkään aio suhtautua asiaan "järkevämmin", rakkaus kun ei ole järkijuttu ja minä olen ihminen jolla on tunteet, en ole kylmä robotti.
se oli tarkoitettu elwiiralle =)sinne se viivakin menee...ihan näin epäselvyyksien välttämiseksi, joita tämä aihe näyttää herättävän..
juu :)
Välillä vaan tulee jo tunne, että miksi kirjoittaa tänne ja pahoittaa mielensä vieraiden mielipiteistä. Sellaisten, jotka juuri sitä haluavatkin nimenomaan; tuupata heikoilla jäillä oleva suoraan avantoon. Mutta onhan täällä valtaosa meitä toisiamme kannustavia ihmisiäkin. Kiitos teille.
Mites tässä näin kävi? ;)
Meitäkö luullaan siis samaksi hlöksi? Ehkäpä siksi koska ajatuksemme ovat aikalailla samoilla linjoilla, ja siksi minäkin tähän viestiin reagoin, kun kuulostaa samankaltaiselta tilanteelta...
Nämä on tunneperäisiä asioita aina kun kyse on omista lapsista. Ehkäpä siksikin aiheesi herätti niin paljon kiinnostusta ja mielipiteitä. Ja niinhän pitäisi tietenkin ollakin, mutta oikeaa ratkaisua kun näihin ei kai ole..
Ja niinkuin aikasemmin sanoinkin, minun tarkoitukseni ei ainakaan ollut loukata ketään. Mutta jokaisella tietääkseni on oikeus mielipiteeseensä, kunhan sitä ei yleistä. Oman tarinani kerroin minäkin..noh, se siitä. Loputtoman kiistan kai tästä saisi.
Pääasia varmasti on että jokainen äiti tietää sisimmässään ainakin yrittävänsä parhaansa, siksi sanoinkin elwiiralle, että on hienoa että hän on noin vahvana pysynyt ilman tunteiden purkausta lasten edessä, minä olen ollut heikompi.
Jepulis, eipä kait muuta. Edeleen anteeksi jos olen jotain mielipiteelläni loukannut.
Nii ei ole välttämättä lapsille mikään traumaattinen tilanne jos ne tapaa vanhempien uusia puolisoita. Mieti nyt eniksikin niitä sun lapsia. Lapset voi yrittää estää kaikki muutokset kun niitä jännittää ja ne pelkää. Jos sun lapset on herkkiä niinku kirjotit niin sitä enemmän niitä pitäis rohkaista. Minun vanhemmat oli riidelleet ainakin pari vuotta silleen ettei pikkuveljeni enää viihtynyt paljoa kotona. Sitten vanhemmat kertoivat meille yhdessä että aikovat erota koska eivät enää voi asua saman katon alla. Molemmilla oli paha olo yhteiselämästä. Se ei johtunut lapsista ja molemmat vakuutti ettei kumpikaan halua luopua meistä ja ne kysyikin meidän mielipidettä. Mietittiin veljen kanssa asioista ja haluttiin jäädä äidille. Puhuttiin sitten tästä asiast uudestaan muutaman päivän päästä. Ne kertoivat että isä muuttaa pois, toisen naisen luo. Se nyt ei ehkä olisi ollut sillä tavalla dramaattista, mutta äiti alkoi siinä keskustelun aikana syyttelemään isää pettämisestä ja valehtelusta ja kaikenlaisesta. Olen aina ollut isän puolella kaikessa ja musta tuntu tosi pahalta isän puolesta kun se ei voinut mitenkään puolustautua. Olihan se tietysti väärin tehnyt mutta olisi äidin pitänyt tajuta olla tappelematta isän kanssa aina. Silti mua ensin ällötti se isän toinen nainen. Tai ei ehkä ällöttänyt kun ehkä mä olin epäluuloinen ja mustasukkanen minkälainen se olisi. Veli olisi halunnut tavata isää meillä kotona mut mun mielestä se oli huono ajatus koska ne olisi kuitenkin äidin kanssa riidelleet. Äidille se olisi sopinut että isä tulee meille. Isä oli sitä mieltä että me mennään niille sen naisen luo, koska se nainen oli isän mukaan osa isän elämää ja hän ei halunnut sulkea naista pois. Sillä lailla ne päätti asian, teki sopimuksenkin että tavataan isää joka toinen viikonloppu sen luona.
Isä ei muuttanut heti ja oltaisi saatu tavata se nainen milloin vain mutta veli ei halunnut, eikä äiti, enkä minäkään. Mun mielestä, ja tää on vaan mun mielipide, niin äidin asenne vaikutti mun veljeen paljon. Vaikka juttelin sille ja isä jutteli niin veli ei olisi halunnut nähdä sitä naista, koska "äidin sanojen mukaan" se nainen oli suttuinen huora. Tuo järkytti aika pahasti isää ja minua. Veli kertoi mulle miten se kuvitteli sen naisen näyttävän! Suttuiselta huoralta En paljon äitiä kiitellyt.
Isä muutti ja kaks viikkoa siitä me tavattiin se nainen ensi kertaa. Mun piti lahjoa veli´että tulis edes kerran ja jos ei sitten enää halua tulla niin ei sitten tule. Nainen ei ollut mikään suttuinen huora, vaan ihan tavallisen näköinen, siisti nainen. Ihan kivan oloinen. Tietysti mua jännitti enkä osannut sanoa mitään mutta kyllä sitä naistakin jännitti. Se sekoili sanoissaan ja pyysi sitten anteeksi kun sitä jännitti. Veli oli aika hiljanen. Pelkäsin ettei se enää tule isän luokse kun en olisi sitten yksinkään halunnut siellä alkaa käymään. Mut kyllä se tuli vaikka oli muutaman kerran vaisu. Sitten sekin rentoutui ja ne viikonloput alkoi mennä ihan kivasti. Muutenkin jossain vaiheessa kävin siellä muulloinkin. Äiti ei tykännyt yhtään. Sen näki mutta se ei sanonut mitään suoraan. Joskus se puristi väkisin että kiva kun tapaatte isää. Sitten äitikin alkoi elää tilanteen mukana ja nykyään sekin tapailee yhtä miestä. Mies on eronnut ja sillä on lapsi, veljen ikäinen poika. Veli haluaisi tavata tietenkin mutta äiti kai ei ole ihan varma vielä. Mulle on ihan sama. Olis kai ollut kivempaa jos ne ei olisi eronneet mutta niiden riitelyä ja tappelua ei kestänyt kukaan, ei ne itsekään. Isän kumppani on ihan ok ja toivottavasti äidinkin. mutta jos ei ole niin saatan muuttaa isän luokse, se sopii äidille, ollaan tästä puhuttu. Vaika mua ensin ärsytti että isällä on joku muu nainen, ja se ärsytti joskus tosi paljon mut pidin sen ärytyksen ittelläni. Niin enemmän mua ärsytti miten äiti suhtautu koko juttuun. Mun silmissä siltä meni sellanen äidin uskottavuus, sen olis pitänyt olla vahvempi. Mut kyllähän mä ymmärrän että se oli vaikeaa, mutta ei silti pidä yksin isää syyttää kaikesta. Kun mun mielestä usein äitiä oli se joka alotti niiden riidat ihan mitättömistä asioista. Me lähdettiinkin joskus isän kanssa ajelulle ja jätskille kesken riidan, sillon kun olin pienempi. Myöhemmin isä lähti yksin ja äiti jäi metelöimään itsekseen ja sitten minä läksin kaverilleni yöksi kun en jaksanut. Veli meni usein mummolle joka asui lähellä. Nykyään äiti on ihan äiti taas kun se ei enää raivoa oikeestaan koskaan, eikä ainakaan isälle.
Olet saanut paljon vastauksia, joista osa näyttää olevan intohimoisen sadistisia (tiesitkö että kanalauma nokkii kuoliaaksi sen kanan josta vuotaa verta? onneksi kaikki naiset eivät ole kanoja...) ja osa taas heittäytyvän empaattisia.
Peruslähtökohtien kertaaminen voi kriisitilanteessa olla paikallaan: 1. sinulle ja lasten isälle on tulossa avioero. 2. teillä on yhteisiä lapsia. 3. olette kaksi erillistä aikuista ihmistä.
On hyvä tietää, että oikeus omiin tunteisiin on. On hyvä muistaa, että vanhempi voi olla vain omasta puolestaan. Älä haaskaa enää sekuntiakaan miettiäksesi miten ex hoitaa isyytensä lasten suhteen. Mieti sen sijaan miten sinä hoidat äitiytesi, ja itsesi, ja kotisi. Asiat exän kanssa kannattaa pyrkiä sopimaan melko kapulamaisesti vaikka "joustaminen" on houkutteleva ajatus ja trendikästäkin. Avioeron akuutissa vaiheessa vain tunteet ovat niin käsittelemättä, että joustovarat johtavat ahdistaviin riitoihin. Joustavuus tulee myöhemmin, kun tunnekuohut ovat rauhoittuneet.
Et kertonut missä vaiheessa ositusasianne ovat. Missään tapauksessa et voi sallia sitä että ex-miehesi juoksee kodissasi kuin omassaan. Kuten sanoit sinulla ei silloin ole omaa paikkaa. Tilanne varmasti harmittaa sekä lapsia että exää mutta lasten äidin toipumisen tärkeää on ensisijaisen tärkeää että äidin koti lakkaa olemasta isänkin koti. Lähtö vanhasta kodista voi tuntua valtavan pelottavalta ajatukselta, mutta on joskus ainoa mahdollisuus.
Käytä lenkit koiran kanssa siihen että itket, etsit syitä itsestäsi ja exästäsi ja mistä keksit... tunnet vihaa ja surua ja kaikkea muuta keljua. Ota itsellesi tavoite: ensisijaisen tärkeää lapsille on nyt hoitaa heidän äitinsä toimintakykyiseen kuntoon, ja sen voit tehdä vain sinä. Satsaa itseesi ja hyvinvointiisi, etsi pieniä ilonaiheita, siemeniä tulevaan. Vaikka et näe eteesi mitään, unelmoi väkisin. Mieti mitä haluat elämältä, millainen elämäsi olisi jos voit ajatella sen olevan hyvä ilman exää...
Lapset kärsivät erosta, mutta sille asialle ei voi mitään. Selkeät rajat suojelevat sinun ydintäsi ja antavat sille rauhan parantua.
Hieno juttu, että tällaisiakin ihmisiä löytyy, jos on elwiiroitakin.