Lapset on parasta mitä voi saada. Mitä enemmän lapsia, sitä rikkaampi olet. Koska lapset ovat elämän suola, niin arvokkaita, pitää heistä huolehtia kaikin tavoin: vaikka vaimo / mies ottaisi miten päähän, niin lasten takia ei kannata rähjätä saati jättää puolisoaan. Lapset tarvitsevat äitiä mutta myös isää: kukaan (ei ukit tai muut ulkopuoliset) ei voi korvata omaa isää tai äitiä. Maassamme on liikaa avioeroja: lapset kärsivät siitä eniten, paljon enemmän kuin sinä siitä että vaimo / mies piruilee, ei ole rahaa, ettet saa toteuttaa kaikkia mielihalujasi jne. Aikansa kutakin, joskus pääset taas toilailemaan jos vielä haluttaa (oliko se todella niin kivaa ? Jos vastaat kyllä, taidat olla vielä lapsi itsekin ) Onko "vapaus" (ja se on mitä ? Monet elää menneisyyden utopiassa: muistelkaa vähän- eihän se ollut niin kivaa aikaa kuitenkaan kuin luulet ?)todella sen arvoista että rikot perheesi ? Ei ole ! Näin sanovat kaikki jotka ovat sille tielle erehtyneet. Jos on pakko lähteä, odota edes se 10 vuotta että lapset on vanhempia.
Odottakaa edes 10 vuotta
Isä
7581
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen kanssasi samaa mieltä. Miksi on niin kiire erota?
On aika tajutonta, että erot ovat erittäin yleisiä silloin kun lapset ovat vielä alle kouluikäisiä - jopa vuoden vanhoja!
Ihmisten pitäisi yrittää ratkoa pulmiaan vuosia ennen eroa. Joku sanoo tähän, ettei puolison kanssa VOI edes riitelemättä keskustella ja se on niin RASKASTA.. Silloin täytyy opetella jaksamaan eikä lyödä hanskoja tiskiin! En tajua miksi ollaan edes päätetty hankkia lapsia, ellei itsekään osata elämästä perusasioita. Riitelykin on taito. Riidellä saa, mutta siihen on pelisäännöt MITEN riidellään. Hyvää käytöstä (ja kunnioittavaa) ei pitäisi unohtaa edes riidellessä. Ja pitäisi muistaa, että molemmat ovat oikeassa! Kumpainenkin omalta kannaltaan eikä kumpikaan ole vähäarvoisempi.
Perheessä pitäisi tehdä niin, että kaikki saavat toteuttaa ainakin tärkeimpiä mielihalujaan jossain määrin niin ei tule edes tarvetta erota.
Onneksi oma mieheni on huomannut tämän (kuten siis minäkin...). Aina tilaisuuden tullen tapailen ystäviäni kyläillen, rock-musiikin parissa, illanistujaisissa... Mitä nyt ikinä satummekin kehittämään, jotta olisi hauskaa! Ei avioliiton tarvitse olla vankila (vaikka se vielä tänäkin päivänä monelle on), jossa KAIKKI asiat tehdään TOISTEN mielen mukaan. Tottakai sellaisesta tulee tyytymättömäksi.
Mieheni oli lähes aina töissä/matkoilla/bisnestapaamisissa jne(pikkujoulujakin oli pari kuukautta..)silloin kun lapset olivat pieniä ja olin todella lähes yksinhuoltaja. Olin katkera mieheni menoista, mutta ajattelin kuitenkin, että HÄN se on, joka lopulta "häviää": Lasten koko kasvu ja kehitys jäi näkemättä juuri silloin kun se oli sunnatonta.
nyt parisuhteessa, mutta todellakin jätin mieheni kun lapsemme oli vain sen sanomaasi vuotta vielä pienempi. mieheni hän oli narkomaani, se selvisi yllätyksenä väkivallan ja oudon käyttäytymisen tulessa kuvioihin. ero oli lapseni vuoksi, itse olisin jaksanut taistella apuna -vaikkei hän sitä halunnut, rakastinkin yhä, mutta kuka olisi hoitanut lapsemme hyvinvoinnin?.
nyt meillä on onnellinen terve, rakastava perhe. lapsellani isä minkä varmasti ansainnut. onko eroaminen tavallani/tapauksessani itsekästä?
tunnen mielipahaa biologisen isän ja lapsemme erosta. heitä näkemästä /tapaamasta en ole estänyt. mutten ole itse vienytkään. eri kaupungit, ei kotia tai numeroa mistä tavoittaa.
uskon että jokaisella lapsella on oikeus hyvään isään ja äitiin. minun lapseni on nyt onnekas, toivon hänen vanhempana ymmärtävän. ymmärrättekö te?
halusin vain ketoa oman tarinani lyhyesti, sillä muistuttaisin, ettei kaikki erot ole hätiköityjä ja vääriä ratkaisuja vaikka ne nopeasti tapahtuisivatkin ajassa....
No eipä tietenkään tuossa tapauksessa ole eroaminen itsekästä. Ei todellakaan. Viisasta vain! Suojellakseen itseään ja lasta on parempi erota. Siinä ne kaksi painavampaa syytä sitten ovatkin.
Olen tässä oman avioeroni myllerryksessä (erosimme vuosi sitten, 2 lasta, toinen koulussa) joutunut useaankin otteeseen miettimään näitä syitä ja seurauksia. Tuntuu siltä, että ihmisten on niin kovin helppo aina sanoa, mitä "olisi pitänyt" tehdä, miten "olis pitänyt" elää... Vaan entäs, kun itse elät siinä suonsilmässä, etkä kerrassaan näe mitään muuta ulospääsytietä? Sanotaan (niinkuin tässä keskustelussa aiemmin), että onhan niitä "hyväksyttäviäkin" syitä eroon: huumeet / alkoholi, väkivalta, laiminlyönti, pettäminen - siinä varmaan Top 4 suuren yleisön mielestä. Mutta kuka sen lopulta määrittelee, mikä on riitävän hyvä tai hyväksyttävä syy erota? Kenelle on suotu se oikeus? Missä kulkee hyväksyttävän ja tuomittavan raja? Mun on aika vaikea uskoa, että yksikään (ainakaan lapsia omaava) ihminen / pari eroaa hetken mielijohteesta, yrittämättä tosissaan ensin laittaa asioitansa kuntoon! Itse yritin tosissani, vatvoin asiaa vuosia, ennenkuin lopulta uskalsin tehdä päätökseni, enkä ole katunut hetkeäkään! Eikä meillä vedetty piikkiä käsivarteen tai hakattu ketään - olipahan "vain" kaksi täysin toisistaan vieraantunutta ihmistä, joiden oli paha olla yhdessä. Ja ne lapset sitten: olen sattuneesta syystä lukenut useita avioeroja käsitteleviä lastenpsykiatrisia juttuja sekä keskustellut omien lasteni tilanteesta ammatti-ihmisten kanssa, ja viesti on ollut aika yksiselitteinen: lasten vuoksi onnetonta avioliittoa ei nimenomaan pidä jatkaa! Lapset ovat kuin pieniä sieniä, he imevät vanhempiensa tunteita ja tuntemuksia uskomattomat tarkasti, eikä kukaan meistä ole niin hyvä näyttelijä, että pystyisi vuositolkulla (10 vuotta!!!???) näyttelemään onnellista perhettä omille lapsilleen, jos ja kun todellisuus on jotain ihan muuta. Puhun kokemuksesta, minä en ainakaan pystynyt. Millaisen tunne- ja arvomaailman lapset siitä oppivatkaan, jos kasvavat sellaisessa ilmapiirissä, ajatelkaapa sitä. Minä olen nuoruuteni elänyt ja juoksuni juossut, ei mulla ollut todellakaan mitään tarvetta riekkumiseen, mutta oli tarve elää ja tuntea olevani ehjä ihminen, joka pystyy tarjoamaan hyvän ja tervehenkisen kasvuympäristön lapsilleen. Siihen en avioliitossani - valitettavasti - pystynyt.
Niinpä, maanpäällinenkään helvetti ei ole hyväksi lapsille, varsinkin kun ymmärtävät että toinen vanhemmista kärsii. Tarkoitin lähinnä ns. normaaleja tapauksia: erotaan kun ei olekaan enää kivaa (eli syyt ovat itsekkäitä ja lapsellisia).
"huumeet / alkoholi, väkivalta, laiminlyönti, pettäminen". Huumeet on paha juttu, laiminlyönti lapsellinen syy erota, pettäminen = tee itsekin ja eroa sitten kun lapset eivät ole pieniä. Väkivalta = raukkamainen mies, lääkitykseen tai terapiaan, jos ei auta, äijä pihalle.
-jos nyt niin voi sanoa- tiedän, etten ketään ole tuomitsemaankaan oikeutettu.
Vertauksesi lapsista heijastuvaan vanhempien pahaan oloon oli hyvä! Se pitää niin vahvasti paikkansa. -Jokainen vanhempi sen tietää!
-Harvoin eroni taustoja kerronkaan, koska sen jälkeen perhettämme ja siten myös minua ja lasta ei pidetä enää "normaaleina" sosiaalisesti aktiivisina; Korkeintaan tyyliin; Olen tullut uskoon-saarnaajaksi, huume-valistajaksi tai väkivallan uhriksi joutuneena katkeraksi toisten pelastajaksi..
Sivusin hieman aihetta, mutta ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Vähän kuin ero Teillä "vain", koska olette toisistanne erkantuneet ja eriytyneet. Naapurit kenties hämmästelee ja sukulaiset tuttavat ihmettelee -mikä se salattu luuranko on kaapissa ollut? Eikö eroa voi ymmärtää pelkän rakkaudettomuuden ja yhteenkuulumattomuuden vuoksi? Minä voin. Enkä usko sen tekevän siitä ainakaan helpompaa!