Uusperheet/tulevat sellaiset?

Moikka! Tässäpä jotakin:

-Miten olette tavanneet?

Tavattiin jo mun raskausaikana, jolloin olin erittäin yksinäinen vaikkakin (suht positiivisella mielellä ennen lapsen syntymää, jolloin masennuin aika raskaasti lapsen ollessa n. neljä kuukautta ja talven tullessa). Oltiin kirjoiteltu Internetissä ns. kohtalotovereina, kummankin erosta oli kulunut puolisen vuotta. Jaoimme salaisuuksia, meillä synkkasi, mutta kumpikaan ei ajatellutkaan sitoutumista kun oli vielä niin rikkinäinen. Olin kahdeksannella kuulla, kun menin häntä tapaamaan toiselle puolelle Suomea ja meillä oli loistavaa seksiä ja upeita keskusteluja. Suhde pysyi sitten sitoutumattomana ystäväsuhteena ja katkesikin välillä; jossain vaiheessa olin itse ihan kyynistynyt ja väsynyt kaikkeen enkä ajatellutkaan mitään miehiä, mutta tämä mies otti minuun puhelimitse yhteyttä ja kertoi haluavansa sittenkin olla kanssani - mikä oli yllätys, kun oltiin niin puhuttu siitä, ettei missään nimessä.

Tämän jälkeen rakkaudentäyteistä ja epävarmaa ns. "etäseurustelua" puolisen vuotta, kunnes muutin hänen luokseen ja hylkäsin kaupungin jossa olin asunut kahdeksan vuotta.

-Millaista ollut seurusteluvaiheessa, miten sujunut lasten kanssa?

Meidän tapauksessa mies on halunnut ottaa "koko paketin"; on sanonut ettei lasta voi kiusata sillä, että "tämä on vaan äidin mies ja me halaillaan nyt keskenään"-tyyliin. Mies on ollut tiiviisti lapsen kanssa koko ajan ja hyvin on tullut toimeen alusta saakka. Enemmänkin meidän suhdetta koskevat epävarmat kysymykset on olleet niitä hataria alueita, mun näkökannastani hänen uusioisyytensä on kuin itsestäänselvää (lapseni isä kun ei ole halunnut edes nähdä lastaan), itsellä hänellä on ollut muutamia epävarmuuden hetkiä mutta upea isä ja huolehtija ja kärsivällinen ja viisas on ollut hän. Ja upea mies ;D.

Tässä on kyllä pitänyt hyväksyä se, että vaikka rakastaakin ja rakastuukin, niin ei ole lapsen takia aikaa kuherteluun, jota normaalisti vois harrastaa. Musta tuntuu, että mulle se on ollut paljon kovempi pala kuin miehelle :), oon joskus kuin jalkaa tinttaava huomionkipeä pikkutyttö, ja se johtuu vaan siitä, ettei toistaiseksi ole kauheasti aikaa eikä lapsenvahteja ja siitä päästäänkin seuraavaan kysymykseen... :)


-Miten olette saaneet järkättyä kahdenkeskistä aikaa, jne.

...ei paljo mitenkään, onhan se lapsikin vielä pieni. Itse oon ollut koko tän ajan kotona, mun on vaikea lähteä ja luovuttaa lapsesta, vaikka välillä olenkin hermokohtauksen partaalla, kun en pääse mielestäni kyllin usein tekemään jotain omaa juttuani. Erikseen kyllä saadaan tehdä jotain, mutta yhdessä ollaan ehkä kerran kahdessa kuussa päästy illalla ulos, jos sitäkään, eikä sekään ole niin mukavaa kun tekisi mieli olla kahden kesken vaikka kotona.

Meillä on ollut semmonen systeemi, että lapsi nukutetaan tai jätetään myöhään illalla lapsenvahdille, että hän nukahtaisi heti eikä mulle tulis huono omatunto :).Lapsi on kaksivuotias.Minä haluaisin enemmän aikaa meille kahdelle ja pakko tässä jotenkin säästää rahaa, että sitä vois järkätäkin; miehelle se tuntuu olevan taas helpompi sopeutumiskysymys tämäkin. Eli hän viihtyy lapsen kanssa hyvin kotona ja käy töissä.

Joskus kun päästään kahdestaan joksikin aikaa, huomataan että olemme molemmat ihan eri ihmisiä kuin silloin kun olemme kolmestaan, lapsen kera. Se on jotenkin vähän säikähdyttävää, myös useita tappeluita on syntynyt näinä aniharvoina vapaailtoina, kun loppujen lopuksi huomaa, että tietyt puolet toisesta ovat jääneet hämärryksiin, kun taas toiset, "lapsenkanssaolopiirteet" ovat voimakkaita. Eli täs on nyt projektina se tilapäisen lapsenvahdin hommaaminen, aikamoinen urakka varmaan mutta toivottavasti sen arvoinen.

Emme ole kihloissa emmekä naimisissa, mutta vakaa sitoutumisen halu ja tietty yhteinen sopimus tässä on kummallakin, eli siis ihan päinvastoin kun silloin alussa. Tavoitteita ja halua jakaa toisen elämä toisen elämän kera. Semmottinen tarina :).

Hei!

Ole varovainen. Itse olen kokenut mahtavan onnen ja rakkauden huuman aluksi "uuden" isän kanssa. Hän hyväksyi lapseni erittäin hyvin, välillä minusta tuntui, että jopa paremmin kuin lapsen oma isä. Miellä meni hienosti - loistavasti. Teimme yhteisen lapsen. Siitä alkoi alamäki. Aikaisempi poikani ei ollutkaan enää mitään. Häntä ei olisi saanut huomioida lainkaan. Huomioni olisi pitänyt kohdistaa vain yhteiselle lapsellemme ja miehelle. Elämä muuttui kamalaksi. Päädyimme eroon. Nyt olen kahden lapsen yksinhuoltaja. Pelkään uusia suhteita. Toki en käykään missään, missä miehiä voisi piileskellä. Elän vain lasten kanssa ja nautin näistä päivistä. Uskon, että molemmilla pojillani on hyvä olla ja että heistä kasvaa nyt hyvän itsetunnon omaavia miehiä, vaikka asuvatkin äidin kanssa pelkästään.
Tsemppiä sinulle ja kykyä huomata asiat ennenkuin on liian myöhäistä!