Tutustuin, ihastuin ja rakastuin samettisilmään vuonna -93.Olin 27-vuotias.
Menimme naimisiin v.-95 ja samana vuonna syntyi tyttäremme. Seuraavana vuonna syntyi poikamme.
Elämä ensimmäiset 6 vuotta oli ihan ok, olin kotiäiti ja hoidin lapsia. Hoidin oikeastaan kaikki.
Lasten kasvettua halusin työelämään. Mies jäi työttömäksi.
Töitä olisi ollut mutta eipä kiinnostanut.
Petti minua muutaman kerran. Olin loukattu.
Kävin hänen kotimaassaan lasten kanssa monta kertaa. Suku otti vastaan avosylin, hemmotteli ja teki kaikkensa että viihtyisin.
Erosimme kaksi vuotta sitten 8 avioliittovuoden ja 10 yhdessäolovuoden päätteeksi. Miksi?
Mieheni nukkui kaksi viimeistä vuotta olohuoneessa. Ei läheisyyttä, lämmöstä puhumattakaan. Masennuin ja lihoin. Kesällä 03 ilmoitin että haluan eron, elämänilo oli kadonnut.
Lapset jäivät hänelle koulun takia.
Sanottakoon että suhteeseen liittyi myös henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja taloudellista hyötykäyttöä.
Samana kesänä kun erosin, laihduin 10 kiloa. Minusta tuli elämäniloinen ja sain paljon ihailijoita.
Nyt, kohta kolme vuotta myöhemmin haen lasten yksinhuoltajuutta. (meillä yhteishuoltajuus).
Mies ei osta lapsille mitään. Tyttö on eristetty kavereistaan ja häntä kytätään. Pojasta on kasvatettu isän pieni kätyri. Mies on kääntynyt n. kaksi vuotta sitten tosiuskovaiseksi eli käy moskeijassa, rukoilee ja kävi Mekassakin. Mitään ei sallita lapsille.
Nyt edessä lastensuojelu perheneuvolaterapia ym. asiat.
Tyttäreni 10 v sanoi: mitä vanhemmaksi hän on tullut sitä synkemmäksi isä on muuttunut.
Hänhän on vielä pieni tyttö.
Luojan kiitos osasin tulkita ja lukea lastani ilman että hän sanoi mitään pahaa isästään.
Nyt suojelen heitä ja yritän vielä antaa normaalin lapsuuden.
Menkää vain naimisiin näiden muslimien kanssa ja tehkää varsinkin tyttölapsia. Ovat rakastavia isiä tiettyyn pisteeseen saakka.
En halua yleistää mutta pahalta tuntuu. Jos joku olisi minulle 6 vuotta sitten sanonut nämä mitä nyt kirjoitan, olisin nauranut. Minullahan oli kaikista paras mies.Huvittavinta tässä että mies itse oli suomalaistunut; otti joskus olutta ja söi lenkkiä. Sanoi ettei minun ikinä tarvitse pelätä mitään, hän ei muutu tästä miksikään.
No, oppia ikä kaikki. Olkaa varuillanne kuitenkin.Ihmiset muuttuu.
Menimme naimisiin v.-95 ja samana vuonna syntyi tyttäremme. Seuraavana vuonna syntyi poikamme.
Elämä ensimmäiset 6 vuotta oli ihan ok, olin kotiäiti ja hoidin lapsia. Hoidin oikeastaan kaikki.
Lasten kasvettua halusin työelämään. Mies jäi työttömäksi.
Töitä olisi ollut mutta eipä kiinnostanut.
Petti minua muutaman kerran. Olin loukattu.
Kävin hänen kotimaassaan lasten kanssa monta kertaa. Suku otti vastaan avosylin, hemmotteli ja teki kaikkensa että viihtyisin.
Erosimme kaksi vuotta sitten 8 avioliittovuoden ja 10 yhdessäolovuoden päätteeksi. Miksi?
Mieheni nukkui kaksi viimeistä vuotta olohuoneessa. Ei läheisyyttä, lämmöstä puhumattakaan. Masennuin ja lihoin. Kesällä 03 ilmoitin että haluan eron, elämänilo oli kadonnut.
Lapset jäivät hänelle koulun takia.
Sanottakoon että suhteeseen liittyi myös henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja taloudellista hyötykäyttöä.
Samana kesänä kun erosin, laihduin 10 kiloa. Minusta tuli elämäniloinen ja sain paljon ihailijoita.
Nyt, kohta kolme vuotta myöhemmin haen lasten yksinhuoltajuutta. (meillä yhteishuoltajuus).
Mies ei osta lapsille mitään. Tyttö on eristetty kavereistaan ja häntä kytätään. Pojasta on kasvatettu isän pieni kätyri. Mies on kääntynyt n. kaksi vuotta sitten tosiuskovaiseksi eli käy moskeijassa, rukoilee ja kävi Mekassakin. Mitään ei sallita lapsille.
Nyt edessä lastensuojelu perheneuvolaterapia ym. asiat.
Tyttäreni 10 v sanoi: mitä vanhemmaksi hän on tullut sitä synkemmäksi isä on muuttunut.
Hänhän on vielä pieni tyttö.
Luojan kiitos osasin tulkita ja lukea lastani ilman että hän sanoi mitään pahaa isästään.
Nyt suojelen heitä ja yritän vielä antaa normaalin lapsuuden.
Menkää vain naimisiin näiden muslimien kanssa ja tehkää varsinkin tyttölapsia. Ovat rakastavia isiä tiettyyn pisteeseen saakka.
En halua yleistää mutta pahalta tuntuu. Jos joku olisi minulle 6 vuotta sitten sanonut nämä mitä nyt kirjoitan, olisin nauranut. Minullahan oli kaikista paras mies.Huvittavinta tässä että mies itse oli suomalaistunut; otti joskus olutta ja söi lenkkiä. Sanoi ettei minun ikinä tarvitse pelätä mitään, hän ei muutu tästä miksikään.
No, oppia ikä kaikki. Olkaa varuillanne kuitenkin.Ihmiset muuttuu.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ikävää, että sinulle on käynyt noin. Itse erosin miehestäni (muslimi), korkeakoulutettu ja fiksu. Jo naimisiin mentäessämme keskustelimme mahdollisesti erotilanteesta ja miten asioita yleensä hoidetaan lasten kanssa. Kun sitten erosin pitkästä avioliitosta, miehestäni oli itsestään selvää, että se olin minä joka sai yksinhuoltajuuden, hänen jäädessään kotimaahansa. Minulla ei ole pahaa sanottavaa, joten eiköhän nämä erot ole tapauskohtaisia.
Hei,
Erot ovat tapauskohtaisia, se on totta.
Entisen mieheni kanssa keskustelimme erosta jos tulee niin lapset jää minulle.
Näin ei kuitenkaan käynyt ja huom! Yhteisymmärryksessä lapset jäivät hänelle koska lapsilla koulu lähellä ja olivat jo aloittaneet koulun.Minulla ei ollut mitään syytä epäillä että asiat voivat näinkin pieleen mennä, hänhän oli lapsia kohtaan aina ollut rakastava ja hyvä.
Tunnen kuitenkin moku-avioliittoja, pitkiä sellaisia joissa kaikki hyvin. Mieheni muuttui vain kun rupesi "tosiuskovaiseksi" eli elämään vain koraanin mukaan. Uskonnostakin puhuttiin ettei sitä lapsille tuputeta.
Ei minulla ole mitään islamia vastaan, kulttuuri on kuitenkin aivan eri kuin meillä, lapset ovat kuitenkin tottuneet suomalaiseen yhteiskuntaan ja heille tämä on ollut rankkaa kun yhtäkkiä pitää olla sitä ja tätä eikä mikään ole enää kivaa.
Kiinnostava teksti, mutta miksi erosit,jos kaikki sinulla oli hyvin?
Miten voit jättää lapsesi kun erositte? Nyt sitten vuosien päästä yrität heitä itsellesi. En ymmärrä sinua. Olen ollut 20v naimisissa muslimin kanssa, eikä minulla onneksi ole tuollaisia kokemuksia. Meille jos ero sattuisi tulemaan, niin en minä lapsestani luopuisi. Et voi miestäsi syyttää miten hän on lapset kasvattanut. Itse hylkäsit heidät.
Eihän yhteishuoltajuus tarkoita, että on lapsensa jättänyt. Ja toisekseen, älä uskokaan, että saisit lapsesi pitää ilman pitkiä neuvotteluja ja riitoja.
Kyllähän kirjoittaja kertoi jättäneensä lapset "koulun" takia. Usein äideillä mielenterveys/alkoholi ym. ongelmia jos ei saa lapsia itselleen. Harvinaista, että lapset isällä jä äiti on viikonloppuäiti. Tietysti sekin asia on yleistymässä,koska äidit haluavat "ihailua ja laihtua", hankalaa on jos on lapset kotona.
Kirjoittaja sanoi, että oli väkivaltaa perheessä ja silti jätti lapset isälle joka teki kotona pahaa.Äidissä jotain vikaa.
Hei kaikki "tuomarit".
Selvennän vähän tätä lapsijuttua.
Ensinnäkään en ole "jättänyt" lapsia.
Vaikka muutin pois lapset ovat olleet luonani 4 pv viikossa. pe-ma-aamuun ja ke-to.
En siis ole etä-äiti.
Lapset ovat olleet käytönnössä enemmän luonani kuin isänsä vaikka "virallisesti" siinä osoitteessa asuvat. Minulla ei ole mielenterveysongelmia, olen vakituisessa työssä, samassa työpaikassa olen ollut yli kuusi vuotta.
Väkivallalla tarkoitan sitä, että lasten ollessa 3- ja 4-vuotiaita, olin heidän kanssaan turvakodissa minuun kohdistuneen henkisen&fyysisen ( lähinnä nyt tönimistä ja läppäisyä) vuoksi.
Lapsiin tämä väkivalta ei ole kohdistunut.
Henkinen väkivalta: en saanut ex-mieheni mielestä olla naapureiden kanssa tekemisissä, meillä sai käydä kylässä mutta itse en saanut käydä missään. Olin kotona 7 vuotta käymättä yhtään missään muualla kuin lomilla lasten kanssa.
Minulta vietiin harrastukset ja elintila. Ahdistuin ja tuntui pahalta, yritin kuitenkin kaikkeni että hyvin menisi.
Kun erosin, luontevaa oli minun lähteä koska asunto (ystäväni vuokrasi)oli valmiina ym. MIeheni ei olisi näitä asioita hetimiten saanut järjestykseen.
Lapset eivät ole nähneet väkivaltaista käyttäytymistä. Isä on aina ollut rakastava lapsia kohtaan, myös muiden lapsia.
Minulla ei ollut mitään syytä olla lapsia "jättämättä" isälle, vaikka olivatkin vain ne 3 pv viikosta hänellä.
Yhden kertomuksen (vajavaisen) perusteella ei voi löytää yhtä oikeaa ratkaisua.
Nyt tilanne on ihan erilainen kun lähtiessäni.
Lapset kasvaa ja ymmärtävät asioita ja nyt kun uskonto on hiipinyt voimakkaana kuvioihin he ovat ymmällään ja ahdistuneita.
Tyttäreni sanoi että voi kun hänellä olisi se sama iskä joka oli silloin kun hän oli "pieni".
Olen varmasti ollut sokea ja kuuro näille asioille, en ehkä tarpeeksi ole osannut kuunnella lapsiani, näistä syytän itseäni päivittäin.
Lapset rakastavat aina kumpaakin vanhempaansa.
Olisin voinut tehdä asioita toisin tai jättää tekemättä. En tiedä. Nyt tiedän kuitenkin sen, että parempi myöhään kun ei milloinkaan tehdä asioille jotain. Huominen näyttääkin tänään jo paremmalta.
Hei,
Jospa miehesi ei olekaan tällainen uskoaan harjoittava muslimi?
Mitä jos miehesikään ei haluaisi luopua lapsistaan?
ET voi sanoa: en luopuisi lapsistani koska asiahan ei ole yksin sinun päätettävissäsi, vai kuinka?