Yritän saada asumuseroa aikaan, mutta lapsi ja vaimo itkevät (13-vuotias tyttö) eivätkä tietenkään halua, että lähtisin. Perhe saisi jäädä tähän omaan kotiinsa (vaimo 13 ja 16 -vuotiaat lapset/nuoret).
Onko lapsen itku osittain myös vaikuttamisyrityskeino päätöksiini? Kuinka pitkälle pitää lapsen "määräysten" mukaan mennä, siis antaa lapsen vaikuttaa päätöksiiinsä?
Onko lapsen itku osittain myös vaikuttamisyrityskeino päätöksiini? Kuinka pitkälle pitää lapsen "määräysten" mukaan mennä, siis antaa lapsen vaikuttaa päätöksiiinsä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jos et halua hylätä lastasi vaan erota vaimostasi, on syytä todella katsoa asioita asioina: ei suinkaan ole itsestäänselvyys että tytär haluaa asua jatkossa äitinsä kanssa eikä sekään että vaimo haluaa/pystyy toimimaan murrosikäisen yksinhuoltajana erokriisiä potiessaan.
Joten tyttären mielenilmauksia on kuunneltava. Aikuiset tietysti päättävät, mutta yli 12-vuotiaalla on oikeus valita kumman vanhemman haluaa lähivanhemmaksi.
Ja tottakai lapsi on surullinen vanhempiensa erosta. (siis yleensä, ihan vaan huomautusena niille jotka kuitenkin vetäisivät tähän alkoholisti yms. perheet)
erokriisiä potevat molemmat. Lapsestakin on silti jonkun huolehdittava. Teoreettinen ajatusmalli erosta on että toinen puoliso ns "jättäjä" tulee ensin valmiiksi eroamaan ja toinen puoliso useimmiten on sitten eroa kypsytellessään vähän ikäänkuin jälkijunassa kriiseineen. sillä tavalla usein (jos siis ei ole alkoholismia tai mt-ongelmia mukana kuvioissa) on jollain lailla ehkä mahdollisempaa olettaa että "jättäjä" juuri erohetkellä olisi jotenkin paremmassa kunnossa vastaamaan lapsen olosta ja hyvinvoinnista...
Tottakai lapsi yrittää vaikuttaa, ja tottakai lasta on myös kuunneltava. Mutta et VOI laskea lapsen harteille sellaisen päätöksen taakkaa. Voit kuunnella, mitä hän haluaa/ tarvitsee, tehdä oman päätöksesi ja sitten taas kuunnella lasta. Miksi muuten olet eroamassa niin kevyesti että voit edes harkita että pyörtäisit päätöksesi? eikö silloin kuulu vielä pysyä yhdessä?
Ensimmäiseksi kerron että käytän 13-vuotiaasta käsitettä "lapsi", sillä lapsihan se on vaikkakin murrosikää lähentelee.
Lapsi pelkää muutosta. Lapsi ei ymmärrä miksi äiti ja isä eroaa. Lapsi ei ymmärrä miehen ja vaimon käsitettä, eikä sitä mikä on miehen ja naisen välinen suhde. Lapselle he ovat äiti ja isä. 13-vuotias lapsi haluaa myös vaikuttaa, haluaa että häntä kuunnellaan. Siinä piilee vaara, että jos kaikessa aletaan "kuunnella", 13-vuotias oppii saamaan tahtonsa läpi riippumatta siitä kuinka tärkeistä asioista on kyse. Sen ikäinen ei vielä osaa kyseenalaistaa asioiden tärkeyttä.
Siksi lapselle pitääkin selittää asia sillä tasolla jonka lapsi kykenee ymmärtämään, siis lapsen kehitysasteen tasolla. On kerrottava että molemmat vanhemmat rakastavat lapsiaan ja toivovat tietysti (myös eroa haluava!) että voisivat elää koko perhe yhdessä. Mutta äiti ja isä ei enää voi (riippumatta siitä kuinka vastahakoinen toinen puolisoista on erolle!) elää yhdessä ja siksi on parempi että he eroavat. Koska yhdessä asumisessa on ikäviä ongelmia äidin ja isän välillä ja senkin voi kertoa jos se näkyy lapsille esim. jatkuvana riitelynä tai muina älyttöminä tekoina. Pettämisiä ja toisen puolison muiotakaan heikkouksia ei vedetä kuvaan. Pettämisen perussyy on näiden kahden väleissä, tai vaikka olisi toisessa joka ei osaa sitoutua niin sekin johtaa vaimon ja miehen väleihin. Eli syy on huonossa parisuhteessa. Hyvään parisuhteeseen tarvitaan kaksi -merkkistä, joten jos vain toinen on tyytyväinen niin parisuhde ei ole hyvä.
Mies ja vaimo moittikoon toisiaan kahden kesken, mutta ei lasten kuullen. Lapsen ei tarvitse eläytyä äidin tunteisiin isää kohtaan, eikä isän tunteisiin äitiä kohtaan. Lapsella on omat tunteensa ja haluaa että niitä arvostetaan. Haukkumalla toista vanhempaa se toinen vanhempi kyseenalaistaa lapsen kyvyn ja tunteet. Lapsi ei enää luotakaan siihen, että rakastaessaan vanhempiaan hän tekee oikein. On ristiriitaista selittää lapselle, että hänen tunteensa toista vanhempaa kohtaan ovat väärät.
Joten siis, selittäkää lapsille tilanne. Tai siis sinä ilmeisesti selität, jos äiti ei halua osallistua eron valmisteluun. Vaimoltasi voit kysyä haluaako hän sinun elävän onnettomana hänen kanssaan, että eikö hän välitä vaikka sinulla olisi paha olo. Luultavasti ei välitä jos haluaa pitää sinut kaikesta huolimatta. Antaisithan sinäkin hänen mennä jos hän haluaisi. Toista aikuista, itsestään huolehtivaa ihmistä ei voi pakottaa elämään kenenkään rinnalla vastoin tahtoaan.
Lapsia voi ja pitääkin kuunnella asumisen suhteen. Kumman luona haluavat asua ja kuinka paljon tavata. Sitten sovitellaan miten se on mahdollista. Lapsi ei kuitenkaan ole se joka määrää, vaan vanhemmat. Vastuu realistisesta toteutuksesta on kuitenkin vanhemmilla ja lapsen on se hyväksyttävä. Mahdollisessa yhteishuoltosopimuksessa vanhemmat velvoitetaan lain edessä suoriutumaan velvoitteestaan eikä ole mielekästä tehdä viitä epärealistista vain siksi että lapsi tahtoo. Lapsihan ei mene oikeuteen vastaamaan heitteillejätöstä tai sopimusrikkomuksesta, jos sellainen tulisi eteen mahdottoman sopimuksen johdosta, vaan vanhempi on se joka vastaa. Siksi sopimus on tehtävä realistiseksi, mutta jätettävä myös joustomahdollisuus molemmille.
Ero ei ole kenellekään osapuolelle helppo. Kaikkien on sopeuduttava uuteen tilanteeseen, joka ajan mittaan osoittautuu kuitenkin paremmaksi kuin paskassa rypeminen. Lapsi sopeutuu luultavasti paremmin kuin vanhemmat, tai ainakin paremmin kuin se vanhempi joka ei eroa haluaisi. Aikuistuttuaan, ja omia parisuhteita kokeileva lapsi sisäistää nämä asiat ja ymmärtää käytännössä. Ehkä aikuistuttuaan lapsi hyväksyy eron, kun ymmärtää, että se oli hänen vanhemmilleen oikea ratkaisu. Lapsen on hyvä oppia myös empatiaa, että vanhemmat ovat ihmisiä eikä vain hän. Onnea matkaan, olkoon erosi syyt mitkä tahansa.
No, missä iässä lapsi/nuori yleensä jo selviää kohtuudella erosta? Tietenkin käikki ovat yksilöitä, mutta noin keskimäärin?
Kuinka paljon ennen eroa olette sen kertoneet lapsille?
Oletteko pikku hiljaa lasta kypsyttäneet tähän uuteen tilanteeseen, vaiko vaan lähteneet nopeasti/yllättäen?
Herättikö ero lapsissa esim. vihaa jättäjää kohtaan?
Olipa hieno kirjoitus - oli hyvä että huomasin, kun itsekin painiskelen samanlaisten ongelmien kanssa!
Meillä lapset ovat "toivoneet" eroa jo pitkään ja etenkin vanhempi lapsista on viimeisten kuukausien ajan painostanut minua miltei päivittäin viemään asiaa eteenpäin. Meillä on ollut ahdistava ja riitainen ilmapiiri jo vuosikausia ja lapset ovat siitä kärsineet. Nyt erosta puhuttaessa on mies haukkunut minut (ja koko suvun aina välillä) moneen kertaan todella pahasti ja aina lasten kuullen...
Mutta nyt kun ollaan keskusteltu erosta (asiallisestikin) ensin miehen ja sitten lastenkin kanssa, niin lasten mielialat vaihtelevatkin yllättävän paljon.
Meillä 12-vuotias (poika) alkoi pelätä, että isä lakkaa antamasta rahaa ja ostamasta esim. urheiluvälineitä - koska isä itse suutuspäissään sanoi, että katkaisee kaikki välit... Nyttemmin isä on pehmentänyt kantaansa ja haluaisikin jäädä kotitaloon asumaan lasten kanssa!
Tytär (se vanhempi) ei halua muuttaa kotitalosta minnekään, eikä antaisi minun lähteä - mutta ei halua myöskään jäädä vain isän kanssa asumaan.
Ketä minun pitäisi nyt kuunnella? Omaa sisintäni, joka haluaa rauhoittaa tilanteen ja muuttaa erilleen - vai lapsia, jotka eivät tiedä oikein mitä haluavaat???
Jokaisen vanhemman pitäisi tuntea lapsensa ja siten päätellä lapsen kehitys- ja kypsyysaste. Väärinkin voi arvioida, mutta vanhemmatkin ovat vain ihmisiä. Mielummin arvioi alaspäin kuin ylöspäin. Murrosikäinen lapsi yleensä ojentaa vanhempiaan jos nämä lässyttävät kuin pikkulapselle ;)
Me kerroimme lapsille siinä vaiheessa kun oltiin ensin keskenämme sovittu erosta. Kerrottiin molemmille samaan aikaan. Sitten vasta aloimme sopia tarkemmista ajankohdista. Sanottiin lapsille mitä ollaan keskenään puhuttu: kumpi muuttaa pois ja kummalla on mahdollisuus ottaa lapset varsinaisena huoltajana ja toinen saa yhteishuollon. Kerrottiin tosiaseikat, rahatilanne, työtilanne, koulujen sijainti, lasten kaverit jne. sitten pyydettiin lapsia miettimään kumman luona haluaisivat asua pääsääntöisesti. Sanottiin ettei ole kiirettä. Siinä vaiheessa ei muuttaja voinut vielä katsoa asuntoja kun ei tiennyt kuinka iso kuppikunnasta tulee. Ei me kypsytetty lapsia sen kummemmin. Heille kerrottiin tosiasiat.
Juteltiin lasten kanssa tilanteesta monta kertaa ja joskus pitkäänkin.He ymmärsivät kyllä syyt.Eivät tykänneet meidän jatkuvasta riitelystä ja piikittelystä sen enempää kuin mekään. Ajoittain taas kaikki tuntui heistä hankalalta. Nuorempi, 12-vuotias oli ymmärtäväisempi kuin 14-vuotias joka kiukutteli tietysti jo ikänsä puolesta. Hän kerjäsi muutenkin enemmän huomiota itseensä ja vanhempien ero vei huomion vanhempiin. Lapsi luuli ettei hän olekaan tärkeä, mutta kyllä hän aina lopulta ymmärsi. Siksi vietimmekin monta iltaa vain puhumalla, viikonloppuisinkin vielä sen jälkeen kun lapsi oli tullut kavereidensa luota kotiin. Joskus keskustelut jatkuivat yli puolenyön hänen kohdallaan. Tavallana lasten kautta meillekin vahvistui että päätös erosta oli oikea.
Me emme syyttäneet toista erosta. Se oli meidän yhteinen ratkaisu. Kumpikin tajuttiin että ei mahduttu samaan asuntoon ja yhteiseen elämään. Kummallakin oli ollut syrjähyppy, joten ymmärsimme toisiamme hyvin. Lapsetkan eivät syyttäneet kumpaakaan, vaan heidän kiukuttelu kohdistui muihin asioihin. Nuorempi halusi jäädä isän luo, vanhempi äidin luo, mutta he eivät olisi halunneet erota toisistaan. Sitäkin hiottiin moneen kertaan mikä olisi parempi. Nuorempi lähti äidin mukana ja vanhempi jäi isän luo, siis virallisesti mutta koska äiti muuttikin sitten aika lähelle niin nämä asumisjutut meni käytännössä vähän miten sattui sopimaan.
Lapset eivät kohdistaneet vihaa äitiin tai isään, vaan tilanteeseen. Vanhempi siis siihen ettei hän ehkä saisikaan niin paljon huomiota kuin halusi. Vaikka sitten kuitenkin sai. Nuoremman huolet olivat kavereissa ja harrastuksissa, mutta nekin järjestyivät mukavasti. Nuorempi myös sai äitinsä kumppanin lapsesta pelikaverin.
Erostamme on kuusi vuotta. Molemmilla on uusi kumppani ja uusia lapsia kumppanin mukana tai uusia syntyneitä. Kivutonta ei ole ollut kumppanien lapset mutta vauva on onnistunut yhdistämään riitelevätkin osapuolet. Näkisin asian niin että päättäväiset vanhemmat antavat lapsillekin varmuutta. Pahempaa on jos epävarmat vanhemmat tekevät lapsetkin levottomiksi. Eli vanhempien pitäisi ensin selvittää välinsä perinpohjin keskenään ja jos he sitten tulevat erotulokseen, puhuvat senkin mahdollisimman pitkälle että tietävät mitä ovat tekemässä ja vasta sitten ottavat lapset mukaan. Että lapsilla on koko ajan varma tunne siitä että vanhemmat kantavat vastuun eikä lasten tarvitse kantaa huolta vanhempien asioista. PÄätösten kanssa edes takaisin jahkailu luo lapsiin epävarmuutta.
Tietenkin lapsesi ei halua, että eroaisitte vaimosi kanssa.. Oon itekkin lapsi ja vanhemmat myös eroa harkitsemassa.. Sillon itkee, ja ehkä jotkut myös sen takia, että saisi vanhempien ymmärtämään ja keskeyttämään prosessi.. Tai siis niinku yrittämään yhdessä-oloa vielä. Koska se ei oo helppo juttu lapselle, mut ei tietenkään aikuisellekkaan:( yritä puhua lapsesi kanssa, ja keskustella aiheesta, anna myös lapsesi sanoa omat mielipiteensä, se voi olla tärkeetä lapsellesi ja mäki haluaisin että äiti tai isä tulis puhumaan mulle niitten erosta. Mutta tietenkin sähän sen päätöksen teet, mutta muut voivat vaikuttaa siihen.