Hei!
Olen kirjoittanut tästä aiheesta joskus aiemminkin tänne, mutta ajattelin nyt taas avautua ajatuksistani. Viime yö meni itkiessä ja poikaystävän kanssa puhuessa. Olemme olleet reilun vuoden yhdessä, ja osan ajasta olemme kaukosuhteessa. Meillä on hyvä suhde, pystymme puhumaan kaikesta eikä hellyyttä ja mukavia sanoja puutu.
Kuitenkin eräs asia on muodostunut suureksi ongelmaksi. Rakkaus. Olen todella rakastunut tähän mieheen, ja tykkään häntä kehua, ja kun pysyttelen sellaisissa suht. kepeissä kommenteissa "olet ihana ja hyvä mies", niin mieheni tietysti kehuu minua takaisin ja antaa huomiota. Joskus sitten saatan sanoa, että kuinka rakastunut olen sinuun. Tämän sanominen on aina vikatikki, koska mieheni ei sano mitään takaisin. Olemme asiasta puhuneet, ja mies ei vain rakasta minua. Minä olen tietysti asiaa itkenyt monesti,ja aina yrittänyt ymmärtää. Yritän ajatella, että kyllä se rakkaus syttyy vielä. Minulle itselleni se vain on niin ahdistavaa, kun en tiedäkään, että syttyykö se ja itse olen niin tunteellinen ihminen, että tahtoisin toki ilmaista koko tunneskaalani. Nyt en voi rakkaudestani mitään puhua ja yritän sitä välttää, koska tiedän, että se on ahdistavaa miehelleni, kun hän ei voi tunteisiini vastata. Sitten tietysti itse masennun myös kun tiedän, että rakkauden sanoja ei kuulu..
Viime yönä oli jälleen syvät keskustelut asiasta. Minusta vain tuntuu niin pahalta, kun tahtoisin niin kovasti saada vastarakkautta. Tähän joku tietysti sanoo, että miksi kaipaan niitä sanoja, jos meillä kerran menee niin hyvin. Niin, en tiedä. Ehkä minun yhdessäolokäsitys on sellainen, että täytyy rakastaa. Tuntuu, että suhde on jotenkin epätasapainossa, kun minun täytyy koko ajan pantata tunteitani, että en ahdistaisi miestä rakkaudentunnustuksilla.
Eilen yöllä tuntui niin pahalta jälleen. Ja tuntuu niin pahalta myös senkin takia, kun tiedän, että poikaystäväni pitää minusta niin paljon. Eikä hän tahdo sanoa sellaisia tunteita mitä hän ei tarkoita.On todella ahdistavaa kun tulee tälläinen ongelma. Minä en voi tunteitani vähentää eikä hän automaattisesti lisätä.
Mietin vain, että miten pitkään sitä pitäisi odottaa, että minun poikaystäväni alkaa minua rakastaa? Onko tämä vain ajanhukkaa? Ja tämä asia on sellainen, että ei se puhumalla parane.. Se vain pahenee kun tajuan pahemmin realiteetit ja tulen vain surullisemmaksi..
Toivoisin, että saisin kommentteja ja omia kokemuksia asiaan. Miten te näätte asian?
Olen kirjoittanut tästä aiheesta joskus aiemminkin tänne, mutta ajattelin nyt taas avautua ajatuksistani. Viime yö meni itkiessä ja poikaystävän kanssa puhuessa. Olemme olleet reilun vuoden yhdessä, ja osan ajasta olemme kaukosuhteessa. Meillä on hyvä suhde, pystymme puhumaan kaikesta eikä hellyyttä ja mukavia sanoja puutu.
Kuitenkin eräs asia on muodostunut suureksi ongelmaksi. Rakkaus. Olen todella rakastunut tähän mieheen, ja tykkään häntä kehua, ja kun pysyttelen sellaisissa suht. kepeissä kommenteissa "olet ihana ja hyvä mies", niin mieheni tietysti kehuu minua takaisin ja antaa huomiota. Joskus sitten saatan sanoa, että kuinka rakastunut olen sinuun. Tämän sanominen on aina vikatikki, koska mieheni ei sano mitään takaisin. Olemme asiasta puhuneet, ja mies ei vain rakasta minua. Minä olen tietysti asiaa itkenyt monesti,ja aina yrittänyt ymmärtää. Yritän ajatella, että kyllä se rakkaus syttyy vielä. Minulle itselleni se vain on niin ahdistavaa, kun en tiedäkään, että syttyykö se ja itse olen niin tunteellinen ihminen, että tahtoisin toki ilmaista koko tunneskaalani. Nyt en voi rakkaudestani mitään puhua ja yritän sitä välttää, koska tiedän, että se on ahdistavaa miehelleni, kun hän ei voi tunteisiini vastata. Sitten tietysti itse masennun myös kun tiedän, että rakkauden sanoja ei kuulu..
Viime yönä oli jälleen syvät keskustelut asiasta. Minusta vain tuntuu niin pahalta, kun tahtoisin niin kovasti saada vastarakkautta. Tähän joku tietysti sanoo, että miksi kaipaan niitä sanoja, jos meillä kerran menee niin hyvin. Niin, en tiedä. Ehkä minun yhdessäolokäsitys on sellainen, että täytyy rakastaa. Tuntuu, että suhde on jotenkin epätasapainossa, kun minun täytyy koko ajan pantata tunteitani, että en ahdistaisi miestä rakkaudentunnustuksilla.
Eilen yöllä tuntui niin pahalta jälleen. Ja tuntuu niin pahalta myös senkin takia, kun tiedän, että poikaystäväni pitää minusta niin paljon. Eikä hän tahdo sanoa sellaisia tunteita mitä hän ei tarkoita.On todella ahdistavaa kun tulee tälläinen ongelma. Minä en voi tunteitani vähentää eikä hän automaattisesti lisätä.
Mietin vain, että miten pitkään sitä pitäisi odottaa, että minun poikaystäväni alkaa minua rakastaa? Onko tämä vain ajanhukkaa? Ja tämä asia on sellainen, että ei se puhumalla parane.. Se vain pahenee kun tajuan pahemmin realiteetit ja tulen vain surullisemmaksi..
Toivoisin, että saisin kommentteja ja omia kokemuksia asiaan. Miten te näätte asian?
Vastaukset 32
Vanhimmat
En osaa vastata kysymykseesi.
Kirjoitukseni muistutti minua kuitenkin omista asioistani ja on pakko vastata.....
Me olemme olleet yhdessä kuitenkin vasta puoli vuotta. Mutta välillä minä ahdistun samalle tavoin. Emme ole kumpikaan sanoneet noita "maagisia sanoja" (kuulostaa kornilta, mutta kuitenkin se vaan on tärkeää). Mutta tässä muutama viikko sitten vihjaisin asian suuntaan sanomalla: Voisin sanoo raastavani sua, mutta kun tuntuu, että sää et ole viellä sillä tasolla, niin en salli sitä itselleni.........
ei se oikeen sanonu mitään. Oli vaan pirun hyvällä tuulella lopun päivää, mikä taas sai mut masentuun ihan täysin. Miten se voi luulla, että mää olisin riemusta sykkyrällä, kun se ei sano tommoseen mitään!!!?!?!?!?!?
Muutenkin omaa suhdettani vaivaa vähän väiliä mustasukkaisuus (minun puolelta)....mutta asiaa pitkään pohdittuani olen päättynyt tulokseen, että pointti on se, etten koe olevani poikaystäväni silmissä kovinkaan kummoinen.
Ei hän minua koskaan moiti, mutta ei paljon kehukkaan. Ainoa tunnustus minkä olen saanut on "mä tykkään susta". Olemmme asiasta puhuneet, mutta mikään ei tunnu muuttuvan.........
Välillä masennun siittä, kun ajattelen, kuinka kauan jaksan tätä.
Välillä tuntuu, että yksin oli helpompaa.
mies ei voi luritella rakkaudesta,kyrsii kun nainen alkaa tenttaan sellasta.
http://www.minaolen.com/lehti/art1_603.html
Minun kohdallani osat olivat toisinpäin. Mies sanoi rakastavansa ja välittävänsä.. Minä ahdistuin koska en itse tuntenut niin.
Joka riidan päätteeksi mies sanoi ettei hänen elämässään ole mitään ilman minua. Minua ahdisti ajatus että jonkun elämä on niin riippuvainen minusta, emmehän edes kunnolla toisia tunnettu. Ennen kaikkea masensi ajatus siitä etten välttämättä voi koskaan oikeasti häntä rakastaa, sillä tavalla kuin hän olisi halunnut.
Olin masentunut (johtui enimmäkseen muista asioista kuin tästä suhteesta), ja koin miehen suunnalta painostusta mikä lisäsi ahdistusta. En sitten enää kestänyt ja päätin lopettaa seurustelun.
En tiedä seurustelisimmeko vielä jos tämä mies olisi "antanut minun rauhassa rakastua", jos näin sen voi ilmaista. Ollut vain tukena masennukseni pahimpina aikoina.
ei rakastu ikinä.
Ollaan oltu puoli vuotta yhdessä, ja mies on aivan rakastunut. Minustakin tuntuu välillä että rakastan häntä, mutta olen kuitenkin joskus aiemmin tuntenut paljon vahvemmin (vaikka ei saisi verrata). Tuntuu kauhealta, etten pysty antamaan vastarakkautta niin paljon kuin toinen ansaitsisi. Todennäköisesti rakkaus ja kiintymys syvenee ajan mittaan, mutta en usko että se on sama kuin "aidosti" alkanut rakkaus. En sano että tämä on yhtään huonompi tapa olla suhteessa...mutta ehkä minulle se on, koska pohjimmiltani olen niin tunteellinen. Jos miehesikin on, voi olla että hän jossain vaiheessa ahdistuu siitä ettei kykene samaan kuin sinä. Mutta on myös mahdollista, ettei miehesi kaipaa samanlaista kuin esim. minä, jolloin hän ajan kanssa alkaa rakastamaan sinua syvästi. Tässä on kyse siitä, riittääkö hyvä, vai tavoitteleeko sitä parasta. Voi olla että jää tyhjän päälle lopulta. Mutta tyhjän päällä mä näinkin olen...
Niin, hyviä pointteja kaikki. Minuakin pelottaa, että ajan hänet pois ajatuksillani ja tunteillani. Sen takia niitä yritän hallita, ja se taas aiheuttaa minulle pahaa oloa.
Mutta kyllä minä häntä ymmärrän, ja se onkin niin kamalaa, kun toista ymmärtää ja rakastaa ja sitten kun sitä tunnetta ei saa takaisin. Tiedän, että minun pitäisi vain odottaa ja antaa ajan mennä. Ei se rakkaus vaatimalla tule. Mutta niin, ei se ole niin helppoa..
Olemme erilaisia ihmisiä. Itse olen selkeä tunneihminen ja hän osaa enemmän "hallita" omia tunteitaan. Mutta olen joskus aiemmin seurustellut vahvan tunneihmisen kanssa, ja ei ollut sekään helppoa. Kyllä tämä sujuu paremmin.
Tässä varmaan kysytään sitä kompromissien ja toisen ymmärtämisen taitoa. Ja kyllähän minulla sitä onkin, mutta sitten tulee näitä heikkoja hetkiä, kuten viime yönä.. Vaikeaa.
minullakin. Mies, joka sanoo jatkuvasti kuinka kovasti hän rakastaa ja odottaa samoja sanoja minulta. Jos en niitä sano, loukkaantuu tai pahoittaa mielensä.
Minkä arvoisia on pakolla sanotut sanat? Ei minusta minkään, enkä itse sellaisia haluaisi edes kuulla.
Rakastan kyllä, mutta en ole sellainen ihminen, joka sitä koko ajan todistelee tai toivoisi toisenkaan todistelevan.
Minusta arjen pienet teot toisen hyväksi, kesken töiden annetut suukot ja hyväilyt yms. kertovat enemmän ja todemmin tunteet.
jo jotain toista, me naiset vaan olemme niin tyhmiä ettemme huomaa mitään. Seuratkaa poikaystävienne touhuja, tuleeko viestejä väärään aikaan? haluaako hän olla omilla teillään ja onko hän siellä missä sanoo olevansa. Toisena naisena tiedän, minua kun rakastaa jonkun rakas poikaystävä, ei sitä voi kaikille sanoa.
jos haluta, että poikaystäväsi rakastuisi sinuun, on liian myöhäsitä, se olisi kyllä jo vuodessa tapahtunut. jos taas haluat, että hän oppii rakastamaan sinua, se on mahdollista ja todennäköistäkin, ottaen huomioon sen, mitä kerroit.
rakastamisessa ilman rakastumista on kuitenkin yksi vaara: miehesi voi joskus rakastua hulluna johonkuhun muuhun, ja silloin miestäsi todennäköisesti viedään.
onnea matkaan joka tapauksessa.
Mukava, että tämä herättää ajatuksia. Se tuntuu niin epävarmalta, ja sydäntä särkee. Pohdinkin, että onko ero sitten parempi ratkaisu, ottaen huomioon meidän välimatkan. Mutta toisaalta taas kuinka onnellisia olemmekaan yhdessä kun tapaamme. Ja pitkään olemme jo jaksaneet.
Se on vain ongelmallista, kun tämä on vähän riskipeliä. Voinhan lopettaa suhteen ja lähteä etsimään uutta, mutta eipä siitä voi mennä takuuseen, että löytyy parempi. Mutta luulisin, että voin löytää sellaisen miehen, joka voisi rakastaa minua niinkuin minäkin häntä. Tosin tahdonko sitä? Taidan olla vähän henkisesti riippuvainen siitä kumppanista, vaikka niin kaukana toisistamme asutaan. Olen niin täysin tuntein mukana, että se ahdistaa toista osapuolta. Mutta kumppanini on kyllä sanonut, että se vahvasti tunteminen on myös hyvä puoleni. Että siksi hän minusta niin tykkää.
Mutta miten minä oppisin rakastamaan sillä tavalla vähän hiljakseen, ja niin, että hänkin voisi olla minun kanssani ahdistumatta, ja niin, että hän saisi aikaa kasvattaa tunteitaan rauhassa? Monimutkaista on.
http://www.minaolen.com/lehti/art1_603.html
Herätti ajatuksia tuo kirjoituksesi, ettei vain olisi miehesi suhteessa vain siitä hyvän olon tunteesta, jonka hän saa kun tietää sinun rakastavan (palvovan?) häntä? Tiedäthän, kun joskus sanotaan että joku ei rakasta itse ihmistä, vaan sitä rakastamisen tunnetta? Niin tässä olisi vähän sama juttu mutta toiselta kantilta, eli ettei rakasta ihmistä mutta nauttii niin paljon siitä rakastettuna olemisen tunteesta ettei osaa eritellä sitä ihmiseen kohdistuvista tunteista.
Oho, olipas vaikeasti selitetty :) Toivottavasti pysyit kärryillä.
Niin, näistä kaikista kirjoituksista on ollut kyllä hyötyä. Mutta tiedän kyllä, että mieheni välittää minusta paljon aivan minuna itsenäni. Kyseessä ei ole toisia naisia tai sellaisia ongelmia.
Olen pohdiskellut asiaa, että olen miehen ensimmäinen vakava ja pitkäaikaisempi suhde, ja tiedän olevani erityinen, koska ei hän ole kenenkään kanssa ollut näin pitkään. Ja tiedän jo nyt, että en kuitenkaan pysty laittamaan poikki. Jään odottamaan tulevaa. Siltikin vaikka tiedän olevani erityinen hänelle, onko liikaa pyydettyä että odotan niitä suurimpia tunteita? Tämä tilanne on vain ajanut minut etsimään vika itsestäni, vaikka se ei kyllä auta mitään..
Pitäisikö tästä asiasta vielä puhua vai pitäisikö se vain yrittää unohtaa? Tuntuu vain, että ei se puhumalla parane, koska ei hän voi sanoa niitä sanoja, joita tahdon kuulla..
minä olen sinun kanssa täsmälleen samassa tilanteessa. ja kirjoitatkin ihan niinkuin minä :)
hassua..
sen lisään vielä ettei oma mieheni ole koskaan tuntenut rakkautta / rakastunut yms keneenkään. onko sinun?
Ei ole koskaan ollut rakastunut tai ei ole koskaan rakastanut. Toteaa, että tuntee kyseisen asian olevan vaikeaa, ja hän on niin epävarma elämänsa ja rakkauden suhteen.
siis mulla aivan sama!! aletaanko kirjeenvaihtoon? :)
Miten pitkään olette seurustelleet? Kaukosuhteessa kenties?
yhteistä historiaa takana vähän yli vuosi, josta ensimmäiset 8 kk kaukosuhdetta, sen jälkeen olemme nähneet paljon, koska olemme nyt samalla paikkakunnalla. miehen kanssa ollaan käyty tätä asiaa kovastikin läpi, jopa niin paljon, että mies on itsekin alkanut ymmärtää mistä on kyse.
ja minä myös.
eli me ollaan ohitettu se pahin vaihe.
"Miehen kanssa ollaan käyty tätä asiaa kovastikin läpi, jopa niin paljon, että mies on itsekin alkanut ymmärtää mistä on kyse."
Niin, mistä on kyse? Siitä, että sinä olet tunteellisempi osapuoli vai, että hän ei vaan osaa/pysty rakastamaan sinua.
Oksettaa melkein jo tämä aihe. Ahdistavaa..
kyse on siis meillä tai hänellä siitä, että hänellä on menneisyydessä asioita, joita ei ole purettu ja jotka hän on sieltä jo oppinut. eli kylmä äiti suhde. äiti on hyvin määräilevä ja lopettanut ottamasta syliin vauva iän jälkeen. vanhemmat eronneet, isä lähtenyt kodista pois. miehen mallin ja roolin puuttuminen.
tämä mies ei ole koskaan rakstunut keneenkään, ja siksi hänen orastavat suhteensä on loppuneet kuin kananlento. pari kk on riittänyt siihen että mies on lopettanut suhteen.
me kuitenkin olemme sinnitelleet suhteen tähän asti, ja todellakin sinnitelleet, voi luoja niitä epäilyjä ja itkuja minun puolelta, kun toinen ei osaa sanoa mitään eikä tunnusta rakkautta.
en tiedä mikä sinun miehelläsi on syynä, miksei hän tunne rakkautta, mutta kannattaa katsoa sinne lapsuuteen. sitä kautta alkaa aukaista solmuja joko yhdessä tai erikseen.
minä vähän luulen että sinä et tule kuulemaan niitä sanoja häneltä moneen vuoteen. siitä voit lähteä eteenpäin. seuraava kysymys on, jaksatko sinä sellaista. tähän sanon sen, että se ettei mies sellaista voi sanoa tai näyttää niinkuin muut, se ei tarkoita etteikö hän rakastaisi sinua. mikään tällainen mitä te koette, ei ole sinun syy eikä vika, vaan miehen päässä on jotain mikä ei aukene normaalisti.
suhde voi olla hyvinkin ihana ja voimaa antava vaikkei siinä lausuttaisi minä rakastan sinua sanoja. emme voi odottaa että muut elävät meidän tarpeillemme. meidän miehet on mitä on, me ei voida niitä muuttaa siksi että me haluaisimme kuulla että ne rakastaa meitä.
ehkä voit miettiä, osoittaako hän sen sinulle millään muull tavoin. jos ei, niin sitten on syytä miettiä uudemman kerran, onko sinulla itsellä tarpeeksi hyvä olla, että jaksat tätä vuodesta toiseen.
minä haluan itse tätä meidän suhdetta jatkaa, vaikka tiedän etten kuule niitä kolmea sanaa ehkä koskaan. minä olen myös saattanut asian siihen pisteeseen, että annan sen olla, ja annan ajan kulua ja näyttää. koska aika aina näyttää.
mies kuitenkin kuuntelee minua ja selvästi haluaisi rakastaa minua, muttei vaan tunnista sitä tunnetta omakseen. hän kyllä sanoo tykkäävänsä hyvi paljon ja välittää suuresti. hänelle vain se rakkaus sana on kuulema ruma eikä hän tunne sitä.
sen jälkeen kun muutin samalle paikkakunnalle, ja olemme nähneet joka päivä nyt puolen vuoden ajan, ja nukkuneet yhdessä melkein joka yö, on tullut kuitenkin uudenlaisia ongelmia, johtuen miehen kyvyttömyydestä rakastaa ja minun hädästä aiheeseen, nimittäin seksi on hänelle myös sellainen asia, mikä tuottaa nykyään ongelmaa. se sen läheisyyden näyttäminen joka päivä ja seksihän on läheisyyttä ja antamista, se on ottanut koville.
eli riitoja on ollut, mutta silti olemme maailman parhaat ystävät, ja minäkin olen oppinut niin paljon itsestäni tämän aikana... en vaihtaisi päivääkään pois, vaikka minulla on monesti ikävä erilaista suhdetta.
yksi asia mistä minä olen iloinen, on se että mies on ainakin kilttiä tyyppiä, ei mene lirkuttelemaan muille tai mitään muuta :)
ehkä on paras antaa asian edetä painollaan, koita luottaa siihen että suhteet kehittyy aina ja yleensä ne kehittyy sitä normaalia kiertokulkua kohden, eli naimisiin ja lapsia. en usko että kannattaa nostaa isoja riitoja siitä, ettei mies vain osaa, koska se rassaa vielä enemmän, ja niinkuin sanoin, hän ei elä täällä sinua varten vaan itseään.
toinen hyvä vaihtoehto on lähteä pois suhteesta, mutta koittaa sitten selvittää miehesi kanssa, että hän on silti hyvin rakastettava ja ihana, mutta sinä vain kaipaat niitä sanoja.. tai jotain..
koska voihan olla että hän pelästyy vain pahemmin jos jätät hänet hänen kyvyttömyytensä
vuoksi. vaikea sanoa kun en tunne teitä ollenkaan.
tässä jotain. paljon on varmasti sanomatta mutta nyt tuli tällainen teksti.
Sanoit paljon fiksuja asioita. Ajattelin, että huomenna jutellaan asioista, ja tuntuu, että kun puhutaan rakkaudesta mieheni kanssa, menetän sen toisen ymmärtämisen taidon. Rakkaus on niin henkilökohtainen tunne.
"suhde voi olla hyvinkin ihana ja voimaa antava vaikkei siinä lausuttaisi minä rakastan sinua sanoja. emme voi odottaa että muut elävät meidän tarpeillemme. meidän miehet on mitä on, me ei voida niitä muuttaa siksi että me haluaisimme kuulla että ne rakastaa meitä.
ehkä voit miettiä, osoittaako hän sen sinulle millään muull tavoin"
Tuossa olet hyvin oikeassa. Meillä se on sitä, ja nautin kovasti hänen seurastaan ja myös suhteestamme. Meillä on hyviä keskusteluita ja hän arvostaa minua ja minä häntä. Eikä kosketuksista ja lempeistä sanoista ole puutetta. Mutta minä vain niin sokaistun heikkoina hetkinäni kun kaipaan niitä sanoja. Muistan kun mieheni sanoi joskus, että ei ole hänen tehtävänsä tehdä minua onnelliseksi. Se täytyy tapahtua luonnollisesti. Ja hän on siinä niin oikeassa. Uskon, että jos meillä ei olisi tätä ongelmaa, niin minä keksisin varmasti jostakin jotain valittamista. Kuuluu luonteeseeni.
Ongelmana on varmasti on vielä, että asumme eri maissa ja emme ole samankielisiä, vaikka kulttuurieroja ei oikeastaan olekaan. Emme ehdi saada arkea suhteeseemme kun joudumme olemaan paljon erillämme. Minun heikot hetket tulevat, kun olen kotona yksin ja olen väsynyt. En usko, että meillä olisi ongelmia tästä asiasta niinkään paljoa jos näkisimme useammin. Se miehen fyysinen läsnäolo, ja hellyyden antaminen paikkaa paljon niiden suurten sanojen puutetta.Ja olemme iloisia kun olemme yhdessä.
Voi kuinka taas häntä ikävöinkään.
on siinäkin, että rakastuu hulluna siihen ensimmäiseen. Sitten viimeistään parin vuoden päästä, kun kuumimmat tunteet ovat jäähtyneet ollaankin taas huumaavasti rakastuttu seuraavaan. Eli mitä iloa on loppujen lopuksi rakastumisestakaan, ellei se muutu rakastamiseksi koskaan vaan päättyy eroon? Näin tapahtuu kovin usein.
on aina riskipeliä! Siitä ei pääse mihinkään. Takuuseen ei voi mennä kenestään, ei edes itsestä. Vaikka molemmat sanoisivatkin rakastavansa, niin kumpikin rakastaa omalla tavallaan.
Opettelemalla oppii rakastamaan - ellei nyt ihan hissuksiin - niin hieman pienemmällä volyymillä. Niin on parempi molemmille.
Hei,
Itse elin kauan(n.5v.) suhteessa jossa vain minä olin se joka "rakasti", siis kyllähän miehenikin piti ja välitti minusta muttei halunnut sanoa rakastavansa.
Itse olen sellainen ihminen että heittäydyn täysillä mukaan asioihin, eli kun rakastetaan niin sit kans rakastetaan lujaa ja rajusti.
Tämän miehen kanssa kuitenkin vaivuin etätoivon kuiluun...mietin mitä vikaa minussa on ja miksi mies ei minua rakasta...loppujen lopuksi suhde ajautui pahasti karille, minä masennuin niin pahasti että ajatukset kuolemasta alkoivat pyöriä mielessä yhä enemmän ja enemmän, myös alkoholi astui kuvioihin...ikuiset riidat ja itkun tuhruiset päivät, jokaiseen päivään oli inhottava herätä, jokaista lausetta ja sanaa oli varottava, loppujen lopuksi mieheni alkoi karttamaan seuraani ja seurassini hän käyttäytyi kuin olisin ollut ilmaa, se haukkui minua ystäviemme edessä ja kertoi ongelmistani nauraen kavereilleen.
Minä olin niin epätoivoinen etten edes osannut lähteä suhteesta, loppuun asti elättelin toivoa rakkaudesta. Kielsin itseäni myöntämästä totuutta, ajattelin et näin kaikilla on asiat.
En halunnut nähdä sitä tosiasiaa ettei suhteemme toiminut.
Ja kun viimein useiden pettämisien, pahonpitelyiden, riitojen ja kaiken sen jälkeen avasin silmäni totuudelle vajosin niin syvälle synkkyyteen etten halunnut enää selvitä.
Minä join päivin ja öin ja viikosta toiseen...
Kunnes sitten kerran törmäsin uuteen mieheeni ja jäin hänen kanssaan juttelemaan, tuli mulle siinä jutellessa niin ihanan rauhallinen ja turvallinen olo etten osaa sitä edes sanoin kertoa.
Tapasimme uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ensin ilman minkään sortin haluja, ihan vain ystävinä, kavereina...
Minä kerroin hänelle elämästäni ja hän omastaan, muutaman päivän päästä vain huomasimme että olemme täysin erottamattomat.
Me vaan tykättiin olla kahdestaan ei me puhuttu mitään seurustelusta tai mistään semmosesta, kunnes huomattiin et muut alkoivat puhumaan meistä sillä tavalla, sitten koitti se kaunis ilta kun mökin kuistilla istuttii kun mieheni minulle tokoisi et "ai että mie rakastan sinnuu ja tätä elämää"...
nyt on onnee jatkunu jo vuosikausia ja jokainen aamu ja jokainen ilta, aivan automaattisesti muistutetaan toisillemme miten paljon rakastetaan.
Se tuo niin paljon valoa ja voimaa elämään se niin pieni mutta voimakas sana!
oli kyllä paljon sanomaa ja kokemusta tässä kirjoituksessa:)
itse sanoisin ko asiaan että joko aika näyttää kuinka käy. mutta ei kannata itseään henkisesti rasittaa sellaisella asialla joka painaa mieltä suuresti. (esin justiisa jos toinen ei rakasta). koska jos miettii että olet tunteellinen ihminen se kyllä sattuu ja kovaa:(
joten ehkäpä jos löydät ihmisen joka osaa myös rakastaa niin se olisi varmaan parempi.
Luulen, että rakkaus on yksipuolinen. Olet teistä se joka rakastaa mutta et saa vastarakkautta. Suret, että mies ei rakasta sinua. Se ei välttämättä merkitse tunnekylmyyttä, kyvyttömyyttä rakastaa jotakuta...vaan se saattaa johtua siitä, että sinä et ole miehelle " se oikea " johon rakastuu.
En halua pahentaa oloasi tällä epäilyllä mutta mieti onko tässä perää.
Järki sanoo, että jos mies sanoo naiselle pitävänsä todella mutta ei rakasta se tarkoittaa sitä, että mies ei tunne rakkautta naista kohtaan. Valitettavasti.
Itse olen kokenut samaa exän taholta kuin sinä joten tiedän mistä puhun.
Ansaitset enemmän, ja parempaa: aidon rakkaussuhteen jossa on molemminpuolinen rakkaus. Kukaan ei ansaitse riutua yksipuolisessa rakkaudedssa...paitsi sellainen jolta puuttuu terve itsetunto ja omanarvontunne ja oikea käsitys rakkaudesta.
Olen seurustellut puolitoista vuotta. Kuitenkin vasta eilen mieheni sanoi: "minä rakastan sinua."
On kyllä aiemminkin puhutellut rakkaaksi ja sanonut asioita tyyliin "kyllä minä sinua rakastan", ihan kuin todistellakseen.
Mutta eilen se tuli ihan luonnostaan juuri noilla sanoilla; "minä rakastan sinua".
Olin juuri herännyt ja jäin ihmettelemään, kun mieheni lähti töihin, miten hyvältä nuo sanat tuntuivatkaan. Kaipa siksi, koska mies ei pidätellyt rakkauttaan, vaan antoi sydämestään jotain joka purkautui noin sanoina...
Uskon, että miehesi hyvinkin voi rakastaa sinua, mutta oma "pakottamisesi" ja tunteellisuutesi saattaa saada hänet pidättämään noita sanoja. Ei niitä oikein voi sanoa, jos siihen liittyy yhtään yrittämistä, ja toisille tämä muodostuu ongelmaksi.
Ehdotan, että unohdat koko rakastamisjutun joksikin aikaa, ja katsot, miten teidän suhde käytännön tasolla etenee ! Se voisi vapauttaa paljon energiaa.
Kuitenkin suhteessanne on kaikki muut tunnusmerkit, kuin ne sanat, jotka voivat tulla myöhemmin itsestään, jos hieman rentoudut asian suhteen ...?
Kuulostaa tosi tutulta.Mulla on tuo tilanne onneksi vaan jo hamassa menneisyydessä.En tidä, auttaako sinua tämä mun tarina, mutta kerronpa sen silti.Tapasin poikaystäväni 2,5v sitten.Meillä leimahti heti, molemmat rakastuivat todella vahvasti(ja HÄN ekana tunnusti rakkauttaan).Mä tiesin heti, että tämä on se ihminen kenen takia olen ollut sinkki 23v. asti...No, meillä se homma alkoi kaukosuhtessa.Kolme kuukautta ikävää kestettiin ja tavattiin aina kerran kuussa.sitten yks kaks kun taas kuukauden paussin jälkeen tavattiin, mies oli AIVAN lukossa,ei saanut mitään puhuttua ja masentunut.Ja kun ei se saanut oikeen mitään sanonut aloin jo pelätä että mikäs nyt on pielessä..Myönnän painostaneeni häntä, mutta mulle ei kauheesti jääny muuta vaihtoehtoa kun se oli niin välttelevä sängyssäkin.Kysyin siis että rakastaako hän mua vai ei.vastaus oli "en tiedä" !!!No, elin siinä epätietoisuudessa(sillä välin kun hän mietti niitä tunteitaan...)runsaan kuukauden kunnes pistin poikki, koska en vaan kestänyt sitä.En kestänyt rakastaa jotakuta joka ei rakasta mua tai "ei tiedä".Se on törkeen rankkaa.
Tästä seurasi(tuolloin minä opiskelin keski-Euroopassa ja hän asui Ruotsissa) että runsas kuukausi bämksien jälkeen , joululomalla , herra tuli Suomeen kirjaimellisesti polvillaan pyytämään mua takaisin suhteeseen.Hän oli tajunnut pitkien mietiskelyjen jälkeen, että kaikki merkit viittaavat siihen, että hän todellakin rakastaa mua.Tuosta on nyt kaksi vuotta ja kuule, se ei ole mistään asiasta elämässään niin varma kuin että rakastaa mua :)
Näin jälkeen päin kun aisasta on tietty puhuttu , että mikä hänelle silloin oikein tuli,on selvinnyt että se vaan oli aivan sairaan masentunut että kun meillä naisilla kaikki tapahtuu niin helkutin nopeasti,ei toinen oikeen ollut ehtinyt junaan mukaan.Ymmärrätkö mitä meinaan?Nyös poikaystäväni sanoi , että meidän välirikko oli opettavinta ja parasta mitä sille on elämässä tapahtunut, sillä kun menettää jotain, tietää mitä se oli ja kuinka arvoskasta se oli, jos näin on siis.
Mä en oikeesti kituisi tossa suhteessa.Sehän on ihan kauheeeta!!jos olisin sinä , tekisin kuten edellä mainitsin, mutta sä tietty teet kuten parhaaki näet , ja kaipa sinä sen poikaystäväsi paremmin tunnet , että mitä se päässä liikkuu...
Mä kyllä itsekunnioituksen tähden ja myös oman rauhan tähden ehdotan sulle , että sanot sille, että sulla ei ole voimia yksipuoliseen rakkauteen, ja että haluat kumppanisi olevan yhtä hullaantunut sinuun kun sinä olet häneen.JOS hän sua rakastaa, kyl se sen sitten tajuu ja tulee luoksesi kertomaan havainnostaan.Ja jos ei nii mitä järkeä on sellasen kanssa olla???
Tseppiä sulle ja toivottavasti tästä oli apua.
ps.Minkä ikäisiä olette?Se vaikuttaa tietty myös asiaan..
niin ja unohdin mainita , että tämä kyseinen mies-henkilö hankkiutui oma-aloitteisesti terapiaan.siis tajusi itse itse että tarvitsee apua tunne-juttuihinsa.Ja kuten tuolla jo aikaisemmin joku mainitsi, ne ongelmat todella tulee lapsuudesta jo.eli se vois olila kans hyvä juttu poikaystävälles.Mun käy jo kaksi vuotta siellä ja voi viikko viikolta paremmin ja paremmin!!Ja mitä paremmin ihminen voi, sitä helpompi sen on rakastaa kultaansa:)
Poikaystäväsi ei nyt voi tajuta rakastavansa sua kun painat päälle. Sitä todennäköisesti ahdistaa, kun näkee sun kerjäävän katseen. Eli jos haluat sen rakastavan niin, että se myös sanoo sen, toimi!
Joko pistät poikki suhteen siksi aikaa, että se ehtii tajuta mitä tuntee ja tunteeko ja mintä mahdollisesti menettää. Jos se ei sitä tajua tai tajuaa, ettei rakasta, niin sittenhän asia ratkeaa teidän molempien kannalta parhain päin; se ei kiusaa sua etkä sä sitä ja itseäs.
Mutta mitä nyt kerroit suhteenne laadusta, veikkaanpa, että se tajuaa mitä tuntee ja kertoo sen myös ILMAN että sö sitö kyselet. Mun mielestä rakkauden tunnustusta ei voi koskaan kysyä tai puristaa toisesta!
Yksi vaihtiehto on diivailu, mutta sillä sä et saavuta mitään pysyvää. Eli se että heittäydyt saavuttamattomaksi ja keksityt itseesi etkä käyttäydy kuin koira. Miehen saalistusvietti herää välittömästi (huomaatteko? miehet on eläimiä!). Mutta tämä konsti jos se tuntuu luontevalta, hermostut oikeesti ja alat elää omaa elämääsi.
totta mitä sanot.Mutta täytyy miesten hyväksi nyt vaan sanoa , että kyllä naisetkin tykkää saalistaa.Eli ei viitsitä eläimellistää miehiä kun me ei olla itsekkään kovin kaukana siitä.
Hei!
Kiitos kaikista vastauksista. Olen iloinen, että monet ovat jaksaneet kertoa omia kokemuksiaan.
Monet ovat sanoneet, että minun pitäisi harkita eroa. En loppujen lopuksi nää sitä oikeastaan realistisena mahdollisuutena ottaen huomioon miten hyvin meillä "muuten" menee. Olemme hyvin onnellisia yhdessä kun tapaamme, mutta se on valitettavasti liian harvoin. Uskon, että välimatkamme tekee paljon mutkia matkaan myös näiden tunteiden suhteen. Emme ole yli puoleen vuoteen saaneet viettää kahta viikkoa pitempään yhteistä aikaa ja näkisin sen tavallaan pelkuruutena lopettaa suhde ensimmäisen vaikeuden tullessa.
Enkä ole tavannut pitkään aikaan ketään, oikeastaan koskaan sellaista henkilöä joka herättäisi minussa niin paljon positiivisia tunteita ja rakkautta. En voi laittaa sitä hukkaan nyt pelkästään sen takia, että en saa kolmea sanaa takaisin. Toki minua satuttaa, mutta niin, arkielämässä, kun olemme yhdessä ei se vaivaa ollenkaan. Se vaivaa silloin kun olen yksin kotona ja kaipaan häntä.
Kompromisseja on tehtävä, ja minä olen päättänyt katsella mitä suhteemme tuo tullessaan.. Ja poikaystäväni on samaa mieltä..