Lahjomaton totuus on että 35 vuoden ja 10 kuukauden ikäisenä menehtyneen Mozartin viimeinen sävellys Requiemin torso KV 626 ei millään muotoa, kuuna päivänä taikka ilmoisna ikuna ole kaikkein edustavinta antia mestarin sakraalissa liturgisessa kirkkomusiikkituotannossa teoksen nauttimasta suunnattomaasta populariteetistaankaan huolimatta.
Ken niin väittää on tuskin taiteelle ja musiikille pyhittäytynyt todellinen asiantuntija tai edes pätevä ammattimies alallaan. Ainakin rohkenen epäillä. Sokeakin huomaa, että teos jo keskeneräiseassä ja dramaturgisesti heikohkossa formaatissaan ja strukturissaan ei täytä kaikkein korkeimpia kriteereitä ei sen enepää musiikillisella, draamaallisella kuin liturgisellakaan asteikolla mitattuna.
Siksi toisekseen teoshan päättyy tuhoa symboloivaan alkukuoroon. Mozartille kun ei annettu mahdollisuutta sovittavan päätösosan säveltämiseen, niin riipaiseva ja syvälle juurtunut inhimillinen tragiikkaa ja suru kuin teoksesta heijastuukin ja välittyy, mutta ei sitä Mozartin kypsälle taiteelle tunnusomaista universaalia rakkauden ja valon henkeä, jonka henkilökohtainen suru alleen peittää ja pannukakku on valmis.
Kas pöytään syömään, atria odottaa nälkäistä, ken ei malta suurta totuutta ja kauneutta nähdä.
Lisäksi voimme todeta, että Joseph Eyblerin ja Süssmayrin instrumentaatio on karkeasyistä eivätkä he kyenneet antamaan soittimille sitä itsenäisyyttä, jota Mozartin tyyli olisi kaivannut.
Kuuntelinkin tänään musiikin voimasta miltei tyrmättynä ja lumoutuneena Mozartin kirkkomusiikkiteoksia Dixit et Magnificat KV 193, Loretan litaniaa KV 195, Vesperae de Dominicaa KV 321 sekä kuorojenkäsittelyltään jo aiempia messuja homofonisempaa missa solemnista KV 337, jonka nimi viittaa soitinnuksen rikkauteen, kuin muutoin kompaktin messun laajuuteen.
Ja voin sanoa että jotakin näin vaikuttavaa en ollut kokenut sitten edellisen illan kun kuulin Schubertin Taikaharpun II-näytöksen II-numeron, vaikuttavan melodraaman, jossa Schubert kehittelee taitavasti draamallista jännitystä kohti osan huipentavaa järisyttävää kliimaksia ennen ritarien uljasta kuoroa.
Et semmossii sitten tälla kertaa
Ken niin väittää on tuskin taiteelle ja musiikille pyhittäytynyt todellinen asiantuntija tai edes pätevä ammattimies alallaan. Ainakin rohkenen epäillä. Sokeakin huomaa, että teos jo keskeneräiseassä ja dramaturgisesti heikohkossa formaatissaan ja strukturissaan ei täytä kaikkein korkeimpia kriteereitä ei sen enepää musiikillisella, draamaallisella kuin liturgisellakaan asteikolla mitattuna.
Siksi toisekseen teoshan päättyy tuhoa symboloivaan alkukuoroon. Mozartille kun ei annettu mahdollisuutta sovittavan päätösosan säveltämiseen, niin riipaiseva ja syvälle juurtunut inhimillinen tragiikkaa ja suru kuin teoksesta heijastuukin ja välittyy, mutta ei sitä Mozartin kypsälle taiteelle tunnusomaista universaalia rakkauden ja valon henkeä, jonka henkilökohtainen suru alleen peittää ja pannukakku on valmis.
Kas pöytään syömään, atria odottaa nälkäistä, ken ei malta suurta totuutta ja kauneutta nähdä.
Lisäksi voimme todeta, että Joseph Eyblerin ja Süssmayrin instrumentaatio on karkeasyistä eivätkä he kyenneet antamaan soittimille sitä itsenäisyyttä, jota Mozartin tyyli olisi kaivannut.
Kuuntelinkin tänään musiikin voimasta miltei tyrmättynä ja lumoutuneena Mozartin kirkkomusiikkiteoksia Dixit et Magnificat KV 193, Loretan litaniaa KV 195, Vesperae de Dominicaa KV 321 sekä kuorojenkäsittelyltään jo aiempia messuja homofonisempaa missa solemnista KV 337, jonka nimi viittaa soitinnuksen rikkauteen, kuin muutoin kompaktin messun laajuuteen.
Ja voin sanoa että jotakin näin vaikuttavaa en ollut kokenut sitten edellisen illan kun kuulin Schubertin Taikaharpun II-näytöksen II-numeron, vaikuttavan melodraaman, jossa Schubert kehittelee taitavasti draamallista jännitystä kohti osan huipentavaa järisyttävää kliimaksia ennen ritarien uljasta kuoroa.
Et semmossii sitten tälla kertaa
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.