Siitä on jo 3 kuukautta,kun lähdit..Kukaan ei olisi voinut uskoa,että se kävisi niin äkkiä.Keuhkosyöpä levisi aivoihin,vei puhekyvyn,etkä voinut loppuajasta enää liikkua.Joka päivä töiden jälkeen tulin sinun luoksesi sairaalaan.Pidin hyvänä ja itkin salaa.Tiesin,ettet parane,tiesin,että menetän sinut.silti en halunnut hyväksyä todellisuutta.
Kun olen yksin tulet ajatuksiini ja en voi muuta,kuin ulvoa tuskasta.Yritän olla vahva,muttei se onnistu :( Äiti,haluaisin sinut takaisin!!!Tekisin mitä tahansa,että sain taas nähdä sinut,puhua sinulle,koskettaa sinua,kuulla sinun puhuvan ja kertoa kuinka paljon sinua rakastan.
Tuntuu päivä päivältä pahemmalle..
Äiti....rakastan sinua..AINA!
Rakkaudella:tyttäresi
Kun olen yksin tulet ajatuksiini ja en voi muuta,kuin ulvoa tuskasta.Yritän olla vahva,muttei se onnistu :( Äiti,haluaisin sinut takaisin!!!Tekisin mitä tahansa,että sain taas nähdä sinut,puhua sinulle,koskettaa sinua,kuulla sinun puhuvan ja kertoa kuinka paljon sinua rakastan.
Tuntuu päivä päivältä pahemmalle..
Äiti....rakastan sinua..AINA!
Rakkaudella:tyttäresi
Vastaukset 23
Vanhimmat
kuoli syöpään ollessani 22 vuotias.Nyt olen kohta 46 ja vieläkin kaipaan häntä.Eri elämänvaiheissa eri lailla.Sille ei voi mitään. Olisin toivonut että äiti olisi ollut rinnallani tähän asti, elämäni iloissa ja suruissa.Mutta näin vain kävi.Nyt minulla on omia lapsia.Toivon ettei heille käy näin.Mutta enhän sille asialle mitään mahda.Se on elämää, johon kuuluu myös kuolema.Otan osaa suruusi.
Sinä kuka menetit äitisi 22- vuotiaana:
Loppuuko tuska koskaan? Vai tuntooko aina että sisin olisi rautakaltereiden takana?
Äiti sairastui syöpään reilu kolme vuotta sitten ja parannuskeinoa ei ole. Silloin eliniän odote oli n. neljä vuotta. Sitä haluisi elää niin kuin muut, vapaana ja suunnitella tulevaisuutta, mutta tuntuu kuin omakin elämä tulisi loppumaan tuolloin. Ja kun vielä ajattelee äidin ja isän tuskaa... En ajattele, että miksi äiti, miksi me. Lähes jokainen kokee jotakin vastaavaa elämässään. Se on elämää. Mutta tuntuu silti niin pahalta. Äiti on lisäksi ystäväni ja suurin tukeni. Ikää itselläni nyt 21 v. Sitä toivoo niin paljon, vaikka tietää. Mutta toivoo silti. Aina.
jäljelle jää suru. Välillä se sattuu kipeämmin, mutta tuntuu että ajan myötä kuitenkin muuttuuu kauniiksi muistoksi.Kipeää tekee se, kun ei ehtinyt tutustua äitiin paremmin.Juuri kun itse oli aikuisuuden kynnyksellä ja olisi voinut tehdä kaikkea kivaa äidin kanssa, toinen otettiin
pois.Äidin kuolema tuli yllätyksenä, sairautta ei tunnistettu kun vasta loppuvaiheessa.Minulle ei jäänyt silloin mitään, ei sisaruksia eikä isää.Olin ihan yksin.Olin vieraalla paikkakunnalla, rahaa ei jäänyt yhtään, yritin opiskella jotain ja mennä töihin.Kesti kymmenisen vuotta ennenkuin sain oman elämäni hallintaani,ymmärsin että minäkin olen tärkeä vaikka ympärillä ei sukulaisia auttamassa olekkaan. Jos sinulla on ystäviä ja läheisiä, pidä heistä kiinni.Heidän avullaan selviät.Ja emmehän tiedä onko huomista, kenenkään kohdalla.Yritä päästä asian yli, elää tätä hetkeä ja nauttia ajastasi äidin kanssa.
Oma äitini sairastui rintasyöpään munin ollessani 5llä luokalla. Hän parani mutta syöpä uusiutui kaksi vuotta sitten etäpesäkkeitä oli silmissäkin.. sekin meni ohi , mutta nyt ennen joulua saimme tietää että keuuhkoista on taas löytynyt syöpä ja muutama päivä sitten saimme tietää että siä on myös iso- ja pikkuaivoissa.. Alkaa usko mennä ja aina vain vaikeampi uskoa että kyllä se siitä.. Mutta kamala lukea oma tarinasi koska kuitenkin aika läheltä omaa elämääni.. Koita jaksaa..
Ikinä ei voi tietää mitä millonkin tapahtuu,mutta olisi silti ihan hyvä edes saada vihjeitä.
Ei tuntunut hyvälle katsoa vierellä,kun äiti kitui pois..Kaikki mahdolliset hoidot annettiin,mutta loppujen lopuksi todettiin,ettei niistä ollut apua!!Onhan minulla veljiä "tukena",mutta olen silti yksin tämän asian kanssa..Ei kenenkään tuki "auta"!
Oltiin äidin kanssa kuin paita ja peppu.Vielä silloinkin,kun äiti ei enää kyennyt puhumaan,tiesin mitä hän yritti sanoa ja ajatteli.
tuntui pahalta,kun ei voinut auttaa!!
Olisin vielä tarvinnut äitiä pitkän aikaa,mutta elämä ei ole reilua.. Voimia myös teille kaikille!
Rakkaani kuoli ihan yhtäkkiä yllättäen 2kk sitten.. Olen vasta 20-vuotias. Yritin hakea apua joka paikasta. Kaikki sanoi, ettei kuulu heille. Mene oikeaan lääkäriin tai mielummin yksityiselle, jos varat antaa periksi. Sieltä sain avun. Menin vain pyytämään sairaslomaaja se lääkäritäti laittoi asiat eteenpäin. Nyt minulle on kirjoitettu lähete psykiatrian polille.. Enkä häpeä sitä yhtään. Tiedän tarvitsevani apua, koska näinkin niin pahoja asioita silloin ja menetin kihlattuni/avomieheni henkirikoksen kautta.. Aluksi heitinjo avun suhteen hanskat tiskiin, mutta sitten eräs ihana ihminen tajus soittaa yksityislääkärille, josta viimeinkin sain avun!
Tiitu85,vaikka suurin suru on sanaton,älä anna sen ottaa valtaa. Päätä, että sinä jaksat kaiken kauheuden yli. Vaikka elämä tuntuu nyt lohduttomalta,suru hiipuu yhtäkkiä ja alat voimaan taas paremmin. Hetken päästä kaikki on taas kuin ennen, ja kun ajattelet äitiäsi,hymyilet.
Mitä paremmin annat itsellesi luvan itkeä,sitä nopeammin toivut. Suruaika on pakollinen. Äitisi tietää kyllä kuinka paljon häntä rakastat.Mutta hän tuskin haluaa elämääsi pelkkää surua.
USKO ITSEESI- SINUSSA ON VOIMAA.
minä ajattelen,että vaikka suru helpottaa,ei mikään ole enää niinkuin ennen..ei se voi olla,koska kyllä äiti on kuitenkin aina äiti...suuri aukko jää mitä ei voi täyttää millään..
välillä tuntuu,etten muuta tee kuin itken.Töissä,kotona,kylässä,kaupassa...Luulisi,että kesken työpäivän itkuun pillahtaminen hävettäisi,mutta ei..se on minulle jo arkipäivää!Ympärillä on ystäviä,veljiä,aviomies,mutten silti ole tuntenut itseäni näin yksinäiseksi varmaan koskaan.
Jostain löytää aina voimaa jaksaa huomiseen,mutta heikkona hetkenä tekisi mieli lyhistyä kasaan,vaan olla.
Tiedän,ettei äiti haluaisi minun olevan surullinen,mutten voi sille itsekään mitään.
Toissa yönä äiti kävi unessa luonani.Sanoi tulleensa,koska pyysin,mutta kun anelin,ettei lähtisi taas pois niin äiti vaan hymyili ja sanoi;"voi äidin rakas,pakkohan minun on.."
Olipa silti ihanaa kuulla äidin ääni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen!
Kyyneleet silmissä pitää tätäkin kirjottaa,mutta myönnettävä se on,että olen heikko ja avuton!!
*halit teille*
Ystäväni kuoltua,
olin hyvin surullinen.Tuntui hyvältä,kun hän tuli useina öinä uniini.Yhdessä niistä istuimme vierekkäin hänen sängyllään ja hän lohdutti minua.
On niin ikävä.
Oma äiti nukkui pois 23.1.ja elämä tuntuu pysähtyneen ja tyhjältä , kaikki tuli yllättäen ja odottamatta vaikka äiti sairastikin pitkään,mutta siitä olen onnelllinen että äidillä on nyt levollinen ja rauhallinen olo eikä ole enää kipuja....ikävä on suuri ja olo itkuinen jokapäivä mutta meneehän se ohi aikanansa ja kaunis muisto jää rakkaasta äidistä...
kuolemasta tulee pian kaksi vuotta mutta vieläkin se tuntuu niin uskomattomalta...ei sitä vieläkään tahdo uskoa että äiti on poissa mutta minäkin yritän lohduttautua sillä,että nyt äitillä on hyvä olla ja ei tarvi enään kärsiä..ei henkisesti eikä fyysisesti..
Äidin kuolemasta on vasta viikko....joka kerta kotona käydessä odottaa että äiti on odottamassa ja tervehtimässä niinkuin aina mutta ei...kaikki tuntuu olevan kuin unta vaan..vaikea uskoa että äiti rakas on poissa...hautajaiset on perjantaina ..en tiedä kuinka jaksaa kaiken läpi..raskasta tulee olemaan kun on nytjo ollut...mutta pakko on kestää kunnialla läpi äidin viimeinen matka...samalta tuntuu kuin sustakin..että äidin on nyt hyvä olla.
Minulla oli juuri samoin...on sitä vaikea ymmärtää ettei toista enää olekkaan...eikä sitä tahdo edes hyväksyä....
Meidän äidin hautajaisissa olin vähän niinkuin unessa...minä olin siellä mutta sitten en kuitenkaan ollut...oli vain pakko käydä sekin läpi..
Kyllä sinäkin jaksat...voimia se vie,mutta kun ajattelee juuri noin että se on viimeinen matka sitä jaksaa ihan sen vuoksi.Vaikeaa se on, mutta sinulle jää kuitenkin siitäkin muistot ja valokuvia...voimia sinulle...
Kiitos paljon,voimia tarvitaan todella kun monet sukulaiset on paikala ja tilanne muutenkin herkkä,itkua on mahdoton välttää. Meitä veljeksiä on kantamassa 4 ja pari sukulaista.Välillä on ihan hyvä olo ja taas hetken päästä saattaa olla tilanne toinen, tunteet tulee pintaa aika ajoin mutta se on kai sitä asian käsittelyä.Kiitos sinulle !!!
äiti on silti sydämmessä ja kun suru vähän helpottaa niin sitä voi vaaalia.osanottoni.
vaikeetahan se välillä on..siis selvitä ja pärjätä.Kyllä joskus vielä tulee se päivä,että elämä tuntuu helpommalta,mutta ainakaan tänään ei ole se päivä :( kunpa vaan ei unohtaisi läheisiä..Toivottavasti muistan edes heille kertoa,että miten tärkeitä ovat!!
hei!
olen todella pahoillani menetyksestäsi ja samalla haluan tuoda ilmi oman suruni;äitini teki itsarin kesäkuussa ja vasta nyt alkavat tunteet ns.pul´pahtaa ulos.äitini teki mitä teki,kun isäpuoleni kuoli keuhkosyöpään melk.1v.sitten,ei osannut elää ilman häntä..mutta miten oli niin ns.itsekäs,että riisti oman henkensä,eikä antanut aavistustakaan?t.ikävä on SUURI
Mun äidiltä löydettiin viime kesänä löydettiin syöpä jota ei pystynyt parantamaan mitenkään,annettiin 1v ennuste. Kaikki näytti hyvältä vielä kuukausi sitten,mutta vuoden alussa joutui sairaalaan kovien kipujen vuoksi. Kivut saatiin hoidettua ja hänellä oli jo hyvä olla,kotiin oli tulossa. Kunnes yhtenä yönä kaikki muuttui. Ei jaksanut aamulla enää mitään..Menin sairaalaan ja onneksi sain olla viimoiset tunnit hänen luona,pitää kädestä kiinni ja kertoa kuinka rakastan. Äiti ei pystynyt enää puhumaan mutta lääkäreiden mukaan vielä kuuli kaiken. Se oli mulle tosi tärkeetä että sain kerrottua hänelle asioita ja olla ne viimoset hetket siellä. Äiti oli se kaikkeista tärkein mulle
Mun äidin pois menosta on jo 1 1/2 vuotta mutta se sattuu väliin vieläkin tosi lujaa... Etenkin tunne siitä että on ihan yksin(isä kuoli 2000).EN ole yksin tiedän kyllä sen mutta joskus se tunne on vaan sellainen.
Mä kävin juttelemassa nuorisoasemalla psykiatrin kanssa siitä kaikesta. Siitä oli apua ja myös siitä kriisiavusta minkä sain heti ko. asian jälkeen työterveyden kautta. Suosittelen myös muille menemään puhumaan jonkun kanssa joka ei ole tunteellisesti sidoksissa asiaan se auttaa.
Itse olen sitä mieltä että surusta ja ikävästä ei koskaan pääse yli mutta sen kanssa oppii elämään.
Voimia kaikille!
Lähes samankainen kuin omalla äidille kävi.......SUURI KAIPAUS jäi ....koskettava tarina sanoineen..itku tuli
Joka päivä ajattelen, että mitä kävisi pienille tytöilleni jos minulle sattuisi jotain. Millä heille sen selittäisin? Rakastan heitä niin, enkä ikinä heitä haluaisi jättää. Joka ilta sanon heille, että en heitä jätä. Ja he vastaavat etteivät hekään jätä.
Napanuora on sellainen nuora, että se ei katkea oikeasti KOSKAAN!
ja jaksamisia sinulle!!
Oma äitini on vielä ainakin elossa, kaksi kertaa on ollut "lähteä" mutta selvinnyt kuin ihmeen kaupalla. Tällä hetkellä hän on aika huonossa tilassa, mutta täytyy toivoa parasta...