Appivanhemmat kontrolloi koko elämää

Minä en sormeani nostaisi autonostossa enkä nosta muutenkaan lasteni perheen asioissa.
He hoitavat elämänsä presiis itse.

Itse en saanut edelliseltä polvelta tukea omassa nuoruudessani, joten opin tekemään päätökset itse ja usein koko perheenkin puolesta. Hoidin kaiken, huushollin, työn, lapset ja laskut. Mies oli juuri tuollainen, joka oli kaikessa saanut neuvoja ja ohjeita ja uskon, että usein rahaakin kotoa. Asuikin naimisiin menoonsa asti peräkammarissa.
Yksin jäätyään hän alkoi turvautua minuun joka asiassa, ja se oli viedä meidät perikatoon, koska en todellakaan palkallani ollut sopiva nelihenkisen perheen yksinhuoltajaksi.

Keneltäkään en voinut apua pyytää, ja jos jollekin sukulaiselleni yritin ongelmistani puhua, sanoivat he vain: Ohho, onpä tylsää. Onneksi ei minulla ole tuollaista!

Kun nyt olen omillani, olen oikeastaan kiitollinen, että ei tarvitse todellakaan olla kenellekään kiitollisuudenvelassa. Ja kun en aikanani voinut ongelmistani kenellekään puhua, ei tarvitse ajatella, että minun asioitani nyt vatkaavat keskenään, sillä eivät he halunneet niistä mitään tietää.

Ihan samaten ajattelen, en halua tietää, mitä murheita muilla on, sillä enpä osaisi kuitenkaan muuta kuin hössöttää. Tuloni ovat edelleen minimitasoa, joten ei niistä euroista riittäisi minkään ongelman ratkaisuun.

Kuulostaa hyvin tutulta. Olen ollut avioliitossa mieheni kanssa 20 vuotta ja valitettavasti mieheni on sen verran heikko tapaus, että hän kertoo kaiken vanhemmilleen.
Minä en kerro enää heille mitään. En ole edes puheväleissä.
Jos olisin ollut viisas niin nuorempana olisin jättänyt mieheni.
Meillä ei ole ollenkaan omaa elämää.
Olen niin kyllästynyt kaikkeen, että tietyllä tavalla avioliitossani elän omaa sisäistä elämääni, enkä välitä miehestäni enkä appivanhemmistani mitään.
En anna sinulle samaa neuvoa, vaan toivon, että pystyt sopimaan asian miehesi kanssa, että hän ymmärtäisi sinun kantasi ja että pääsisitte liian innokkaista appivanhemmista eroon ja rakentamaan omaa parisuhdetta ja omaa perhe elämää.
Toivotan sinulle onnea sen suhteen.

joka lähtöön! Et ole yksin.

muistuttaa shamppanjaa, eli hän on varmasti parhaimmillaan kylmänä ja avattuna. Appiukko taas on vähän pulska mutta päästessään ihmisen ihannepainoon joka on noin neljä kiloa kun uurnan paino lasketaan mukaan hänkin alkaa muistuttaa ihmistä.

mieheni kanssa yhteen, 15 vuotta sitten, olimme nuoria, parikmppisiä. Mutta emme uusavuttomia. Minä opiskelin, mies oli töissä.

Muistan, kun eräänä sunnuntaina soi ovikello ja anoppi höyrysi sisään, kantoi isoa koria, jossa oli keitettyjä perunoita ja jauhelihakastiketta, alkoi lappaa niitä pöytään ja kertoi miten mieheni niin tykkää jauhelihakastikkeesta ja että miten hän sitä laittoi, että saisi edes joskus kunnon ruokaa...

Minä paiskasin eukon ruokineen pihalle, kerroin, että meillä on uunissa ruoka tulossa ja seuraavalla kerralla sopii soittaa ennen tuloaan, sillä meille tulee nyt vieraita. Eipä ole sen jälkeen ruokia rahdannut.

Minun tilanteeni oli joskus se että anoppini käski minun muuttaa minun ja lapseni perheemme yhteisestä asunnosta pois.. Yritin pistää vastaan, mutta kas kummaa kun anoppi hommas minulle asunnon, järjesti vuokratakuu rahat ym..
No siinähän sitten joutu muuttamaan pois...Kun taas muutimme yhteen niin eikös vaan kas kummaa anoppi alkoi keksimään ihme juttuja minusta miehelleni jotta eroisimme.. Ja yrittää edelleen hallita elämäämme mutta huonoin tuloksin

Joo, lähde litomaan perheinesi niin kauas kuin vaan voit, sillä tuollainen tulee tuhoamaan avioliittosi jossain välissä tai vähintään tekee siitä täyttä helvettiä ja jos puolisosi ei halua, niin sano että painuu takaisin kotiinsa tai kasvaa aikuiseksi. Jokatapauksessa tollaiset jutut on aika yleisiä mitä kavereiltakin on kuullut. Ei muuta kuin etsi ilmansuunta missä on eniten tilaa ja mars sinnepäin kauas anoppilasta.

ja meillä se on menny niinki siaraaks että on tultu kyselee et onhan ehkäisy kunnossa ym. ja kun kuulisitte koko tarinan joka on valitettavasti totta,ette ihmettelis omia appivanhempianne.

Keskustele kumppanisi kanssa parisuhteenne tärkeydestä. Älkää antako minkään ulkopuolisen tahon vahingoittaa suhdettanne. Tuollaiset sukuasiat saattavat vuosien myötä tulla kiilaksi väliinne, jos ette niitä ajoissa keskenänne selvitä. Laittakaa selvät rajat suvun käytökselle. Vaikeaa ja ahdistaavaahan se käytännössä on, mutta miettikää, onko parisuhteenne sen arvoinen että sitä kaikin mahdollisin keinoin kannattaa suojella.

POhdin tuota samaa asiaa itsemmekin kohdalla yks päivä. Eli ei ehkä noin vahvasti appivanhemmat puutu elämään, mutta kuitenkin jossain määrin ja liikaakin välillä, koska se ärsyttää minua.

Tuosta heräs kysymys, että kun se appiukko sitten lähtee sinne autokaupoille mukaan, niin mitä sitten tapahtuu, jos ei lähde? Olisiko katastrofi, jos ei ottaiskaan sitä sinne?

Mä ite oon tullu siihen tulokseen, että ne ei kerta kaikkiaan voi puuttua meidän elämään, se on meidän, en aio kertoa enää nii paljo asoita anopille, mutta sitte aina jälkeenpäin harmittaa jos nii tuli puheliaana ihmisenä tehtyä.

Olen päättäny, että meidän elämä on meidän, jos tarvitaan apua sitä pyydetään. Jos ne jostain loukkaantuu (jos ei oteta joskus apua/neuvoja vastaan) niin sitte loukkaantuu, sitte niillä itellään on tosi suuri ongelma. Kyllä niitten täytyy tajuta että lapsillaan on oma elämä, viimeistään tässä vaiheessa. Ei se ole oikein että puututaan toisten elämään.

tietysti haluavat parastanne mutta voi kai niille puhuakin miltä itsestä tuntuu. jos ei auta, niin sitten suorat sanat, jos ei vieläkään auta niin väleihin etäisyyttä