uskaltaa tunnustaa tehneensä rikoksen ja käyttäneen fyyistä väkivaltaa miestään kohtaan. Se on todella yleistä, mutta siitä vaan ei puhuta, eikä miehet kehtaa sitä käräjille viedä.
Moniko nainen täällä
-minä-
121969
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
mä olen lyönyt miestäni muutaman kerran. kerran jopa kiskaisin siltä kaulakorun kaulasta ja sillä huitaisin naamaan. koru oli vielä sellainen puolikas sydän, jossa oli erittäin terävä pää.. jäi aika kiva haava poskeen.. siihen loppui mun väkivalta. ja alkoholin käyttö.
Tunnustan tottakai olleeni väkivaltainen ex-puoliskoani kohtaan. Vastasin aina samalla mitalla takaisin, joskus olin aloitteellinen. Jos ei uskalla tunnustaa olleensa väkivaltainen, silloin on ongelma. Entinen suhteeni oli niin intohimoinen, siis hyvässä että pahassa. Toinen halusi omistaa toisen.
Minä syyllistyin 19-vuotiaana fyysiseen väkivaltaan silloista avopuolisoani kohtaan. Hän oli jo pidemmän ajan provosoinut minua ja ärsyttänyt hermojani tahallaan. Tapahtumapäivänä minulla oli erittäin kiire ja olin huolissani, etten ehdi ajoissa tärkeään tapahtumaan. Ex oli tulossa samalla bussilla samaan suuntaan.
Hän lällätteli ja nauroi koko kävelymatkan kotoa bussipysäkille ja oli iloinen siitä, etten tule ehtimään ajoissa. Hänen äänessään oli kokoajan ivallinen ja ilkeä sävy. Pysäkille päästyämme olin jo niin hermostunut ja huolestunut asiasta, etten jaksanut enää kuunnella hänen ääntään. Pyysin häntä olemaan hiljaa, mutta ei, hän vain nauroi lisää ja kysyi menikö hermot kun en tajunnut lähteä ajoissa? (Olin odottanut häntä kotona). Tässä vaiheessa suutuin, ja potkasin häntä sääriluulle. En tiedä kävikö kuinka kipeää, mutta hän ainakin hiljeni siitä.
Vähän tämän jälkeen päätin erota hänestä ja hain oman asunnon. Nykyinen mieheni (yhdessä yli 6 vuotta) ei provosoi minua, ei haasta riitaa eikä yritä saada minuamenettämään hermojani hänen huvin takia. Häntä en ole pahoinpidellyt enkä käyttänyt fysistä väkivaltaa häntä kohtaan.
olisivat päinvastoin. Mies olisi potkassut naista sääriluuhun, niin täällä olisi naisasianaiset huutamassa, että provosointiin ei saa vastata väkivallalla. Ja niin varmaan naisesi nalkutti jne.
Tasa-arvoa tähänkin asiaan!
Näin todennäköisesti olisi käynyt. En ymmärrä, miksi naisen tekemä väkivalta - henkinen tai fyysinen - olisi yhtään sen vähäpätöisempi asia kuin miehen tekemä.
Mieheni provosoi minua, ja minä lähdin mukaan leikkiin. En lähtenyt suhteesta tarpeeksi ajoissa, ja opin siitä kalliin läksyn.
Heitin exääni tiskiainepullolla, avonaisella, päin naamaa.
Hän oli tosin sitä ennen lyönyt minua.
Sitten tuli uudestaan turpaan.
Sen jälkeen äijä saikin hakea itselleen uuden kämpän.
Itseasiassa väkivalta oli jatkunut jo muutaman vuoden ennen kun multa palo käämit.
En kadu.
Olen ollut jo jonkin aikaa väkivaltaisessa suhteessa. Nyt olemme jo eronneet mutta silti asumme saman katon alla. Myönnän lyöneeni ex-miestäni pari kertaa. Kerran kasvoihin syystä josta olin hyvin ärtynyt miehen käytökseen siitä että hän ei voinut pitää lupauksiaan. Myönnän myös etten täysin osaa hallita omaa reaktiotani kun suutun. Olen myös valmis hakemaan apua ja tarkkailemaan itseäni.
Vastaus: LIIANKIN USEIN!
Jota kadun todella. Osa lyönneistä aiheesta osa TODELLA mitättömistäkin syistä. Tänään oli viimeksi pahin tähän mennessä. Loppui siihen kun tein jotain mitä IKINÄ en olisi puolivuotta sitten edes kuvitellut leikilläni tekeväni! Potkaisin rakastani arimpaan paikkaan. En ole ylpeä!
Olo on suuttuessa todella kuin riivatun. Mä haluan itse ehkä jopa enemmän että lopetan väkivallan kuin rakkaani.Hän vain antaa olla ja seuraavana päivänä on kuin ei mitään olisi tapahtunut vaikka puremia siellä täällä.
Ne puremat sentään muistuttaa mitä olenkaan tehnyt. Saa katumaan vielä enemmän.
Tarvitsisin apua tän ongelman kanssa.
Eli kannattaa heittää mies vain mäkkylään.
Joku teistä sanoo katuvansa, mutta kaikista teistä tulee fiilis aivan kuin homma olisi teillä itsellänne jotenkin hallussa.
Väkivaltaisuus on mun käsittääkseni kumminkin kovin syvällä ihmisessä oleva asia, johon olis hyvä hakea apua. Ihan jo itsensäkin takia. Kuulin tuossa taannoin naisille tarjottavasta väkivaltaterapiasta: www.vakivalta-apua.fi
Käykääpä tutustumassa.
Voiko väkivallalle joskus olla "järkevää syytä"? Onko kaikki väkivalta yhtä pahaa, riippumatta mistä se on lähtenyt käyntiin?
Itse en pidä minun yhtä potkua mieheni sääriluuhun yhtä suurena ongelmana kuin toistuva väkivalta ilman provosointia. Olen aina tietänyt olevani heikkohermoinen ja helposti provosoituva, mutta en uskonut, että pystyisin koskaan käymään käsiksi. Tottakai tappelin nuorempana siskoni kanssa, tappeluihin kuului myös raapimisia ja potkimisia, mutta sen jälkeen en ole kertaakaan käynyt keneenkään käsiksi - ennen kuin potkasin miesystävääni jalkaan.
En hakenut apua, mutta avasin silmäni ja päätin jättää hänet. Hänen pitkään harjoittamansa provosointi ja henkinen ahdistelu purkautui minun potkuuni. Jos olisin pitänyt silmäni auki suhteen alusta asti, potkua ei olisi tullut koska en olisi jatkanut huonoa suhdetta. Onneksi silmäni avautui, tiedä missä olisimme muuten tänä päivänä. Ehkä samassa tilanteessa kuin joku ylläolevista naisista.
Myönnetään, että olen ukkoani satuttanut, mutta vain siksi että saisin perille sen, että todellakin MINÄ ITSE päätän siitä, mitä minulle ja kropalleni tehdään ja mitä ei. (Tai ainakin, että ajattelen, että niin KUULUISI olla.) En tiedä olenko esim. kynsimisellä ja potkimisella säästynyt raiskaukselta vai pikemminkin aiheuttanut sen, että minuun sattuu.
Asiaa olen miettinyt useammankin kerran, että miten paljon ns. skitsofreenikon vihaa lisää se, että "uhri" pistää vastaan. Suhteen alkuaikoina vedinkin sitä linjaa, että vaikka ukko mitä tekisi, en reagoisi muuta kuin sillä refleksinomaisella itkulla mille en paniikkitilanteessa voi mitään. Luulin, että se rauhoittaisi sadistiakin. Tosin alkuaikoina väkivalta olikin sitten "ovelampaa", eli kaikki mustelmat jäivät vaatteiden alle piiloon.
Joskus kai tulee mitta täyteen jokaisella, sen sanon puolustuksekseni. Joten viimeiset kerrat kun minua on käsitelty väkivaltaisesti tai minuun on koskettu vaikka olen sen kieltänyt, olen hetken yrittänyt puhumalla saada ukkoa irrottamaan ja sitten siirtynyt lähinnä kynsimiseen ja potkimiseen. Huono valinta, koska turpiin on tullut. Mutta ei minusta ole siihen, että alistuisin raiskattavaksi, ei voi mitään.