Kuinkahan monesti, sitä joutuu lyömään päätänsä seinään, ennekuin tokenee ja päästää irti?
Olen lueskellut näitä artikkeleita ja ihmeekseni tajunnut etten todellakaan ole ainut jolle on käynyt näin: sydän on särkynyt, valo ja toivo on viety elämästä. Syy elää on kadoksissa.
Kolmentoista vuoden suhteen päättymisen jälkeen rakastuin oikeasti elämäni ensimmäisen kerran. Intohimoisesti, naisellisesti, rohkeasti.
Annoin kaikkeni. Palvoin maata miehen jalkojen alla. Nautin ja rakastin. Kehityin avoimeksi, rohkeaksi naiseksi myös seksin suhteen, koska luotin ja rakastin. Halusin ja himosin.
Kuvittelin, että elämäni on tästä eteenpäin vain onnea, tasapainoa, iloa.
Toisin kävi. Mies lähti. Jäi tyhjyys. Ikävä. Paljon tekemättömiä asioita, paljon kauniita muistoja.
Nyt riudun suossa, kampean väkisin itseni aamuisin ylös. Tuntematta sen kummemmin mitään. Mikään ei tunnu miltään.
Tuntuu mahdottomalta, että joku voisi viedä hänen paikkansa, olla yhtä ihana, hellä ja huomioiva.
Aika, parantaa haavat sanotaan. Uskoisinko? Onko rakkauden määrän merkki suruajan pituus? Lankeanko ottamaan kumppanikseni ihmisen, joka täyttää toiveeni, mutta jota kohtaan en voi tuntea samaa intohimoa kuin menetettyä rakkauttani kohtaan tunsin?
Oletteko löytäneet elämänne miehen jälkeen toisen elämänne miehen? Ja kauanko siihen meni aikaa?
Olen lueskellut näitä artikkeleita ja ihmeekseni tajunnut etten todellakaan ole ainut jolle on käynyt näin: sydän on särkynyt, valo ja toivo on viety elämästä. Syy elää on kadoksissa.
Kolmentoista vuoden suhteen päättymisen jälkeen rakastuin oikeasti elämäni ensimmäisen kerran. Intohimoisesti, naisellisesti, rohkeasti.
Annoin kaikkeni. Palvoin maata miehen jalkojen alla. Nautin ja rakastin. Kehityin avoimeksi, rohkeaksi naiseksi myös seksin suhteen, koska luotin ja rakastin. Halusin ja himosin.
Kuvittelin, että elämäni on tästä eteenpäin vain onnea, tasapainoa, iloa.
Toisin kävi. Mies lähti. Jäi tyhjyys. Ikävä. Paljon tekemättömiä asioita, paljon kauniita muistoja.
Nyt riudun suossa, kampean väkisin itseni aamuisin ylös. Tuntematta sen kummemmin mitään. Mikään ei tunnu miltään.
Tuntuu mahdottomalta, että joku voisi viedä hänen paikkansa, olla yhtä ihana, hellä ja huomioiva.
Aika, parantaa haavat sanotaan. Uskoisinko? Onko rakkauden määrän merkki suruajan pituus? Lankeanko ottamaan kumppanikseni ihmisen, joka täyttää toiveeni, mutta jota kohtaan en voi tuntea samaa intohimoa kuin menetettyä rakkauttani kohtaan tunsin?
Oletteko löytäneet elämänne miehen jälkeen toisen elämänne miehen? Ja kauanko siihen meni aikaa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miksiköhän se sun mies sitten lähti? Suhteeseen tuli arki ja hän vaan kyllästyi. Eipä mitään uutta siis, vaikutti mies tai nainen kuinka ihanalta ja täydelliseltä tahansa. Ihmisiä tässä silti vaan ollaan. Eroaminen on nykykään muotia. Joten pidä varasi vaan, ei jää ensimmäiseksi kerraksi.
ehdottomasti kylmä ja tunteeton, sitähän tämä nyky-yhteiskunta tavallaan vaatii...ja ihmisistä tulee verisimpiä ja kylmempiä kuin koskaan, yes!! Sittenhän kaikki on onnellisimpia ym..Jos se oikeesti menis niin, niin luulisin ihmisten olevan pelokkaita ja aika tunteettomia living dead tyyppisiä tyyppejä..
Ite nautin täysillä enkä tekis tollasta tai satuttais muita...