Moku suhteen pulmia ja kummallisuuksia?

Tähän vastata koska mokuilusta ei ole minulla kokemusta, mutta yhden asian tahdon sanoa.

Yksi yleisimmistä ja vakavimmista ongelmista parisuhteessa on kommunikaatio, ja tähän siis liittyy kielitaito erittäin läheisesti.

Minä kyllä ymmärrän että usein molempien puolten englannintaito on vähän rallikuskeja paremmassa kunnossa, mutta ei se silti paljoa kerro.
Englanniksi puhuminen tai millä tahansa vieraalla kielellä puhuminen myös mitä useimmiten tuppaa vähentämään sanojen painoarvoa, vai väittääkö joku että "i love you" lämmittää sydäntä enemmän kuin äidinkielellä sanottu "minä rakastan sinua".
Useimmiten tuo englanniksi sanottu vielä onnistutaan raiskaamaan johonkin hirveään muotoon kuten "i luv u", minä olen nähnyt aikuisten parien harrastavan tälläistä kieltä eikä sillä ole rehellisesti sanottuna läheskään samaa painoarvoa kuin kunnollisella "minä rakastan sinua".

Sitten vielä se että ihminen, vaikka kuinka yrittäisi ei pysty tarpeeksi syvällisesti puhumaan itselleen vieraalla kielellä, ei sen takia että sanasto loppuisi kesken, vaan jotkut sanat oikeasti tuntuvat kevyemmiltä sillä kielellä.
Myös se sanasto ja kielioppi voivat loppua kesken joka vaan pahentaa tilannetta, ja pitäisi sitä suomeakin opetella mutta kun tuppaa olemaan vaikeampi kieli kuin englanti ja kun jollakin sitä vuoropuhelua pitää arjessa pyörittää.
Joten ollaan tilanteessa jossa usein, vaikka toisen englanninkielen taito olisikin hyvä niin se ei riitä jos toinen ei osaa sitäkään vähää, tämä tuntuu olevan useimmiten se tilanne mokupareilla.

Eikä sitten mitään "tunteita sanojen sijaan"-lässytystä, kaikki kyllä tietävät kuinka tärkeää syvällinen vuoropuhelu on suhteelle.
Se on minun mielestäni suurin ongelma näissä mokusuhteissa, riippuen tietenkin vähän mistä maasta tulee, mutta nämä maat jotka tuntuvat olevan niitä suosituimpia niin ei kauhean hyvältä tilanne näytä. Erittäin hyvänä kakkosena tulee sitten kulttuuri, joka kylläkään ei sekään ole ongelma ellei "liian vaikeaa"-maata ole mennyt ottamaan. Kolmantena sanoisin että uskonto, etenkin köyhistä maista tulleet tuppaavat suhtautumaan uskontoon aivan eri tavalla, ja sitä on tälläisen pullamössö-länsimaalaisen vaikea käsittää että joku vielä niinkin vakavasti sen ottaa.

Aluksi perusfaktat ->
itse olen suomalainen, toinen osapuoli Afganistanista...yhdessä kaksi vuotta...Sen voisi vielä sanoa että ollaan aika nuoria (minä 21, toinen 23), mut eipä tässä ikärajaa ollu...

Meidän kohdalla ihmetystä ja kummastusta on aiheuttaneet niin monet asiat...
Yksi esimerkki on se, että mies ei kovin hanakasti jaa tuntojaan kanssani, hyvät asiat kyllä, mutta huonoja hän ei kerro, hautoo niitä sisällä...Tarpeeksi kauan kun jaksaa inttää tulee vastaukseksi että meidän kulttuurissa ei puhuta sellaisista asioista...Ja me suomalaiset olemme taas niin tottuneet puhumaan ongelmistamme, ja minut on kasvatettu nii että kaikki asiat on aina puhuttu alusta loppuun läpi ja tiedän että puhuminen helpottaa...Mies ei sitä usko...

Minun on myös vaikea hyväksyä sitä että en ole se numero ykkönen hänen elämässään vaan se on hänen oma perheensä...kahden seurusteluvuoden jälkeen toivoisin että olisin mutta ei. En tiedä tuleeko asia aina olemaan näin vai muuttuuko se jos mennään suhteessa eteenpäin vakavammalle asteelle.

Sitten tottakai on kaikki juomiseen ja polttamiseen liittyvät kummastelut, muslimikulttuuriin kun ei alkoholi lainkaan kuulu, varsinkaan naisille.

Siinä on ainakin muutama mitä näin äkkiseltään tulee mieleen, mitään ruokaan, kieleen tai uskontoon liittyvää kiistaa tai kummastelua ei oikeastaan koskaan ole ollut...
Ja hyvä niin :)

No minä olen suomalainen ja vaimo on japanilainen. Naimisissa oltu muutama vuosi, yhdessä pari vuotta pidempään.

Ongelmia ja väärinkäsityksiä on vuosien saatossa tullut vastaan lukematon määrä, mutta aina niistä on molemminpuolisella vastaantulolla selvitty.

Suurin ongelma on vaimon koti-ikävä, jolle on vaikea tehdä mitään. Kieli- opiskelu- ja työongelmat vaativat kärsivällisyyttä, mutta näyttävät ratkenneen vuosien saatossa.

Sitten näitä varsinaisia kulttuuriin liittyviä ongelmia, joista niistäkin on selvitty puhumalla. Ei vain koskaan pidä erehtyä luulemaan, että kyllä se toinen ymmärtää. En ymmärrä minä eikä ymmärrä vaimo, ellei suoraan puhuta ja rautalangasta väännetä.

Minun tapani puhua on suora, joka ei vaimon mielestä aina ole kovin hienotunteista. Minusta hän taas ilmaisee asiat niin hienotunteisesti, etten aina ymmärrä ongelmaa olevankaan. Japanilaisessa kulttuurissa elää vahvasti kasvojen menettämisen pelko ja ilmeisesti minulla ei kasvoja sitten olekaan.

Hyvä esimerkki tästä on, jos meille tulee väärinkäsitys. Hänen kulttuurissaan on tapana peittää hämmennys tai epävarmuus hymyn taakse. Minusta se taasen näyttää minun tai ongelman vähättelyltä, suoranaiselta ivalta. Onneksi sekin asia puhuttiin selväksi jo ensimmäisen vahingon tapahduttua. Vahingoista kun toivottavasti viisastumme pikkuhiljaa.

Ihmetyksen aiheita on loputon määrä, mutta minusta ne ovat pääsääntöisesti herttaisia kuin ärtymystä aiheuttavia.

Moi! Oletko sama asiallinen mies, joka kirjoitteli asiallinen kysely nimisessä ketjussa? Jos olet, viitsisitkö käydä vastaamassa viimeksi(30.1.) esittämääni kysymykseen? Olis tosi kiva kuulla mitä vastaat. Terveisin nimimerkki sivusta (en malttanu pysyä poissa)