Olen suorastaan sairaalloisen vaativa, mutta toisinkuin yleensä, vaatimukseni kohdistuu lähinnä omaan itseeni. On yksinkertaisesti mahdotonta, että voisin koskaan täyttää itselle asettamani vaatimukset. En ole mikään ylisuorittaja, eli vaatimukseni on lähinnä fyysisiä, eikä niinkään materialistisia. Tästä "ongelmastani" johtuen, en ole koskaan ollut minkäänlaisessa ei-formaalissa tekemisissä naisten kanssa.
Nyt kun aikuistuminen alkaa pikkuhiljaa olla iän puolesta edessä, niin olen joutunut valittavasti toteamaan, että en ole onnellinen. Itseasiassa en ehkä ole koskaan ollut onnellinen. Tai en ainakaan muista milloin olisin ollut. Tuntuu kuin viimeset 10v olisin elänyt tietynlaisessa puoliunessa. Välillä tunnen jopa jonkinlaista ahdistusta ja vihaa, kun käyn esim. unicafessa syömässä, koska siellä on niin hiton paljon naisia. Tuntuu siltä, että naiset pelkällä olemassaolollaan jatkuvasti muistuttaisivat minua omista vaatimuksistani ja siitä, kuinka en pysty niitä saavuttamaan. Onneksi olen kuitenkin muuten henkisesti vahva, enkä ole ikinä ollut esim. masentunut.
Koin teini-iän aika vaikeana aikana ja heti ylä-asteen jälkeen eristäydyin ikäisistäni nuorista täysin, paria kaveriani lukuunottamatta. Missään elämäni vaiheessa ei ole ollut edes lyhyttä vaihetta, jossa olisin pitänyt naisiin tutustumist järkevänä tai "mahdollisena". Elämäni on kuitenkin muilta osin sujunut aika hyvin ja sinänsä minussa ei ole mitään fyysistä tai henkistä vikaa. Olen vaan jostain syystä ollut aina(?) äärirealisti, joka on pidemmän päälle muokannut ajatusmaailmaani erittäin kylmäksi ja loogiseksi.
Tuskinpa olen ainut tämänkaltainen ihminen, joten olisi mukava kuulla erityisesti muiden vastaavien ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä.
Nyt kun aikuistuminen alkaa pikkuhiljaa olla iän puolesta edessä, niin olen joutunut valittavasti toteamaan, että en ole onnellinen. Itseasiassa en ehkä ole koskaan ollut onnellinen. Tai en ainakaan muista milloin olisin ollut. Tuntuu kuin viimeset 10v olisin elänyt tietynlaisessa puoliunessa. Välillä tunnen jopa jonkinlaista ahdistusta ja vihaa, kun käyn esim. unicafessa syömässä, koska siellä on niin hiton paljon naisia. Tuntuu siltä, että naiset pelkällä olemassaolollaan jatkuvasti muistuttaisivat minua omista vaatimuksistani ja siitä, kuinka en pysty niitä saavuttamaan. Onneksi olen kuitenkin muuten henkisesti vahva, enkä ole ikinä ollut esim. masentunut.
Koin teini-iän aika vaikeana aikana ja heti ylä-asteen jälkeen eristäydyin ikäisistäni nuorista täysin, paria kaveriani lukuunottamatta. Missään elämäni vaiheessa ei ole ollut edes lyhyttä vaihetta, jossa olisin pitänyt naisiin tutustumist järkevänä tai "mahdollisena". Elämäni on kuitenkin muilta osin sujunut aika hyvin ja sinänsä minussa ei ole mitään fyysistä tai henkistä vikaa. Olen vaan jostain syystä ollut aina(?) äärirealisti, joka on pidemmän päälle muokannut ajatusmaailmaani erittäin kylmäksi ja loogiseksi.
Tuskinpa olen ainut tämänkaltainen ihminen, joten olisi mukava kuulla erityisesti muiden vastaavien ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itse olen vähän samanlainen tosin en mitenkään vaativa itseni enkä muidenkaan suhteen, mutta en kuitenkaan ole edistynyt suhteen kehittelyssä/ naisten tapailussa kuten olisin ehkä toivonut. Syynä luultavasti on ollut huonot kokemukseni naisista nuorempana.
En kuitenkaan pidä itseäni yksinäisenä tai onnettomana, joskaan en ylen onnellisenakaan. Minulla vain menee hyvin yksinkin joten miksi vaivalla etsisin jotain suhdetta, ajattelen kun se hetki että pitäisi tutustua johonkin naiseen tulee.
Minullakaan ei suuresti ole ikäisiäni ystäviä vaan kaikki ovat ainakin ovat ainakin kolme vuotta vanhempia. Sinänsä minun ei ole vaikeaa lähestyä naisia, mutta jostain syystä en vain saa itsestäni sitä viimeistä vaihtetta päälle, että viitsisin edes yrittää.
Luultavasti minäkin ajattelen liikaa kaikkea ja en sopeudu jos asiat ei suju niinkuin olen suunnitellut tai etukäteen ajatellut ja siksi jokin niin epävarman kuin suhteen etsiminen on turhaa kun muuten menee aivan mainiosti.
Aika suoraa tilitystä. Miehen elämä on... yksinäistä. Mutta harvapa mies tunnustaa olevansa läheisriippuvainen, se on "sallittua" vain naisille. Mulla on yksinolemista jatkunut vielä hieman pidemmän aikaa, mutta se on kyllä oma valinta. Seurustelun teatraalineen puoli ei vain ole minua varten. Se näyttelemisen määrä, mikä mieheltä vaaditaan vastaa melkein teatteritaiteen maisterin tasoa. Jos mä puhun suoraan, mitä mä ajatelen ja mistä olen oikeasti kiinnostunut, niin naiset aluksi hämmentyvät ja sitten feidaavat suhteen jossain vauiheessa. Eli täydellinen rehellisyys ei miehen kannalta ole koskaan suotavaa. Osaan kyllä näytellä ja feikata, mutta pidemmän päälle en viitsi, se on huoraamista. Joten olen valinnut täydellisen pinnallisuuden ja samalla täydellisen rehellisyyden, itselleni. Se ei ole hyvä valinta, mutta minulle ainoa mahdollinen.
Millaista näyttelemistä tarkoitat? Seurustelussa on kai kyse rakkaudesta.
heippa! kuuleppas, sun laisias löytyy myös meistä naisista. Itse ainakin olen aikalailla samanlaisessa tilanteessa sun kanssa, jos ymmärsin tekstis oikein...ja luulen että moni muukin painiskelee samanlaisten ongelmien kanssa enemmän tai vähemmän tosissaan.
mä olen todella tarkka ulkonäöstäni ja sanotaanko vaikka että todella harvoin yhtään tyytyväinen, vaikka kaverit ja (tuntemattomatkin joskus) ovat kehuja antaneet... Tästä syystä ei poikaystävää ole vierelle löytynyt. Siis koska mulla on niin huono itsetunto, enkä tästä syystä pysty jotenkin vaan rakastumaan keneenkään...en uskalla päästää ketään oikeen tosissaan mun lähelle tjs. ;) Oon sellainen karkuunjuoksija... ja ikää on nyt noin 22..
en tiedä tarkoititko mitään tällaista sun tekstilläs...no mutta vastasimpa kuitenkin :D
lisäksi eräästä syystä mulla on varaa jonkin verran enemmän kuluttaa rahaa vapaa-aikaan kuin muilla opiskelijoilla....Mulle onkin käynyt silleen, että täytän sitä jotain tyhjää aukkoa sisälläni, onnetonta oloani ehkä ja surua shoppailulla...kuukaudessa menee monta sataa euroa pelkästään uusiin vaatteisiin... järkyttävää kun luen tätä omaa tekstiä, ni tajuun oikeesti miltä tä mun homma kuulostaa..huhhuh..
noh mutta mä luulen että mä pääsen vielä sinuiksi itseni kanssa...toisilla varmaan vaan itsensälöytäminen käy kiertotien kautta :)
tseppiä sulle - koita oppia nauttimaan elämästä ettei se hujahda ohi :)
mäkin oon tällainen nuori "karkuunjuoksija" nainen. Tosi huono itsetunto vaikka elämä on suhteita lukuunottamatta mennyt aika hyvin.
Haluan tosi paljon poikaystävän ja rakkaussuhteen mutta toisaalta vaikka saisin niin todennäköisesti en osaisi päästää häntä lähelleni (tarkoitan enimmäkseen henkisesti)mikä loppujen lopuksi pilaisi kaiken.Kai minut on tarkoitettu elämään yksin.
Sama pätee myös kaverisuhteissa. Kavereita on muutamii muttei ketään sydänystävää jolle kunnolla pystyisin avautumaan.
Mun porukat erosivat kun olin 10-vuotias (nyt 27v), ja sitä ennen kotiolot oli tietty sen mukaiset...noh nyt vasta tällä iällä oon huomannu miten paljon tollaset asiat ja etenkin huonot ihmissuhteet yleensä ns. pilaavat elämää. Mä vaadin vielä joskus iteltäni liikaa, aina pitäis olla vahva ja kestää (niinku kotopuolessa nuoruudessa ;) mutta elämä opettaa. Huomaa että maailmassa saa oikeesti valita itselleen sopivimmat läheiset ihmiset ja elämään saa tehdä sellaisen kuin millaisen sen haluaa itse olevan. Vasta nyt myöhemmin tajuan olleeni allapäin ja turhautunut ja pakotettu liikaan vahvana pysymiseen nuorena...No ompa ainaki opittu selviämistaitoja elämän ongelmiin. Mun kohdalla on toiminu sellaset itsekeksimät elämänfilosofiat että mun kannattaa "relata mieluummin kuin pingottaa", ja "rakastaa itseäni enemmän". No joo, tällästä filosofiaa täältä näin pikkutunneilla :)
Ehkä hei ongelmasi johtuvat siitä, että olet surkea nysvö johon yksikään nainen ei koske pitkällä tikullakaan. Olet todennäköisesti tyhmä ja ruma ja siksi et täytä säälittäviä "vaatimuksiasi". Sen lisäksi peniksesi on pieni ja olet huono sängyssä.
Hanki itsellesi vaimo Thaimaasta.