Tässä hiukan minun kokemuksia sinkkuna olosta, ja siitä kuinka itselle on hankalaa edes solmia parisuhdetta:
Olen elämäni aikana yrittänyt sitoutua toiseen ihmiseen monta kertaa, mutta aina epäonnistunut. Sen kautta olen varmasti loukannut joitakin ihmisiä, eikä heitä varmasti hirveästi lohduta että tarkoitusperäni ovat alun perin olleet hyvät.
Jokin aika sitten tapasin mukavan, nätin ja fiksun naisen, ja mietin että tämähän voisi olla nyt tässä. Mutta taas on alkanut ahdistus voittamaan. Kun aamulla makoiltiin naisen kanssa sängyssä ja se höpötti omiaan, alkoi tehdä niin pahaa että joutui taistelemaan oksentamista vastaan. Tuijotti vaan kattoon, ja hoki mielessään mantrana ettei tästä vittu mitään tuu. Ei vaan uskaltanu ääneen sanoa.
Jotenkin löytää toisesta aivan uskomattomia vikoja, jotka eivät muiden mielestä edes vikoja ole. Nykyisen kanssa tuntuu että hän on liian kiltti. Kaikki aloitteet joutuu tekeen itse, vaikka kyllä toinen sen jälkeen mukana onkin. Ajattelin antaa suhteelle vielä kuitenkin hiukan aikaa, mutta se tarkoittaa sitä että joudun tänään käymään maksullisissa. Pakko saada "ilkeältä" naiselta ilman että itse joutuu tekemään yhtään mitään. Jos tuon jälkeen haluan palata "kilttiin", niin aion tällä kertaa satsata suhteeseen tosissaan.
Jotkut ehkä luulee että kirjoitin tuon maksullisissa käynnin provona, muttei asia niin ole. Jotenkin on vaan pakko saada kokea jotain aivan muuta, että tietää onko meillä tulevaisuutta. Onko muilla vastaavia kokemuksia? Siis että hyvän alun jälkeen alkaa ahdistus voittamaan eikä näe toisessa kuin vikoja? Ja kannattaako minun edes yrittää pelastaa tätä suhdetta?
Olen elämäni aikana yrittänyt sitoutua toiseen ihmiseen monta kertaa, mutta aina epäonnistunut. Sen kautta olen varmasti loukannut joitakin ihmisiä, eikä heitä varmasti hirveästi lohduta että tarkoitusperäni ovat alun perin olleet hyvät.
Jokin aika sitten tapasin mukavan, nätin ja fiksun naisen, ja mietin että tämähän voisi olla nyt tässä. Mutta taas on alkanut ahdistus voittamaan. Kun aamulla makoiltiin naisen kanssa sängyssä ja se höpötti omiaan, alkoi tehdä niin pahaa että joutui taistelemaan oksentamista vastaan. Tuijotti vaan kattoon, ja hoki mielessään mantrana ettei tästä vittu mitään tuu. Ei vaan uskaltanu ääneen sanoa.
Jotenkin löytää toisesta aivan uskomattomia vikoja, jotka eivät muiden mielestä edes vikoja ole. Nykyisen kanssa tuntuu että hän on liian kiltti. Kaikki aloitteet joutuu tekeen itse, vaikka kyllä toinen sen jälkeen mukana onkin. Ajattelin antaa suhteelle vielä kuitenkin hiukan aikaa, mutta se tarkoittaa sitä että joudun tänään käymään maksullisissa. Pakko saada "ilkeältä" naiselta ilman että itse joutuu tekemään yhtään mitään. Jos tuon jälkeen haluan palata "kilttiin", niin aion tällä kertaa satsata suhteeseen tosissaan.
Jotkut ehkä luulee että kirjoitin tuon maksullisissa käynnin provona, muttei asia niin ole. Jotenkin on vaan pakko saada kokea jotain aivan muuta, että tietää onko meillä tulevaisuutta. Onko muilla vastaavia kokemuksia? Siis että hyvän alun jälkeen alkaa ahdistus voittamaan eikä näe toisessa kuin vikoja? Ja kannattaako minun edes yrittää pelastaa tätä suhdetta?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ensin mies tuntuu vov ja jess. Sitten jonkin ajan päästä pakko päästä irrottelemaan, kun ei jaksa sitä yhtä ja samaa, vaikkakin kuinka lempeää ja ihanaa. Naisille ei ole maksullisia, mutta timmiä irtonumeroa on aina tarjolla. Ite olen sen verran hyvännäkönen, että tiedän saavani sen, jota kulloinkin haluan. Nekin juoksee perässä, joita ei oikein haluakkaan. Kaikki taitaa olla liian helppoa.
Miehen biologia on sellainen, että ennen seksinsaantia seurustelu vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta, mutta tosipäätöksen edessä iskeekin oksetus. Miehen paras lisääntymisstrategia kun on harrastaa seksiä monien naisten kanssa. Eli turha pelästyä, sellaisia me miehet olemme.
Jos ahdistus iskee jo lyhyen ajan jälkeen, niin toivoa ei juuri ole. Yleensä ahdistus tulee vasta noin 2-3 kuukauden kuluessa.
Mikäkö on kaiken tämän opetus. Elämä on juuri tätä ja se on parasta mahdollista elämää miehelle, sitoutuminen vain tekee asian huonommaksi. On turha kuvitella, että elämäsi olisi kuin romanttisesta novellista.
Jokaista kukkulaa seuraa vastaavansuuruinen laakso, teitpä mitä tahansa.
Persoonakysymys, ei sukupuolikysymys. Olen nainen, jolla on useampi rakastaja. Totuus on se, ettei yksi riitä. Itse olen tullut tulokseen, että kaksi on hyvä, kolmaskin menettelee. Neljännestä tulee stressi.
En sitten käynyt eilen maksullisissa, mutta baarissa kuitenkin. Sain mukaani naisen, jonka kanssa tuli toteutettua seksiä todella mielikuvituksellisesti ja vapautuneesti. Nyt olo on mielettömän hyvä ja tyydyttynyt, sekä henkisesti että fyysisesti. Ja vaikka tietää että on tehnyt väärin, niin ei tunne mitään katumusta. Tuo oli se mitä tarvitsin, ja ehkä nyt jaksan oman naiseni kanssa myös paremmin. Ehkäopä tämä tästä..
Ilmeisesti sinulla ei ole mitään tunteita tätä "omaa naistasi" kohtaan, joten miksi jatkaa? Miksi yrität väkisin olla suhteessa jossa et halua olla etkä ole onnellinen?
Vaikka eilen ei ollut morkkiksia, niin nyt olo on uskomattoman paha. Tulin myös itse samaan johtopäätöksen edellisen unettoman yön jälkeen, ettei tätä ole järkeä jatkaa. Ehkä minulta vaan puuttuu se osa sydämestä jolla muut tuntevat rakkautta. Jos johonkin, niin tuohon naiseen minun olisi varmaan pitänyt rakastua. Ehkä ajattelin että jotenkin kasvaisin häneen kiinni, toimivathan järjestetyt avioliitotkin keskimääräistä paremmin. Mutta näin tämä ei toimi. Ennemmin tai myöhemmin romutan vain kummatkin meistä.
että kyse on mielikuvista, ennakkoluuloista siitä, millaista on "oikea" seurustelu.
Ei seurustelun tarvitse olla ahdistavaa ja kaavojen mukaista. Ei tarvitse elää toisten unelmaa täydellisestä parisuhteesta vaan täytyy luoda omat kuviot. Ei tarvitse luopua omasta elämästään, ajatuksistaan ja jutuistaan. Itsestään luopuminen on varmaan se pahin virhe, jonka ihmiset tekevät -ei muuten ihme että ahdistaa.
Ja vielä, jos hoet ettei tästä mitään tule, niin ei siitä varmasti tulekaan.
Vastaus kysymykseesi on, että pelasta suhteen alku, jos haluat. Mitä haluat suhteelta? Se on avainkysymys, jota kannattaa pohdiskella.
mutta ei välttämättä tiedäkään, jos käsitykset hyvästä suhteesta perustuvat illuusioon.
Mulla oli sama vaikeus nuorempana. Alkoi ahistaa niin pirusti viimeistään muutaman kuukauden jälkeen, vaikka kaiken pitäisi olla hyvin.
Seksi ei ollut koskaan ongelma, tai miesten mielestä saattoi olla, koska olin kuulemma naiseksi niin seksuaalinen (johtopäätökset: olen epäluotettava, eli tulen pettämään munanpuutteessa, mies kokee itsensä riittämättömäksi jne). Ja tämä reaktio tuli myös sellaiselle miehelle, joka oli saanut tarpeeksi pihtaavista naisista. Mä kuitenkin halusin liikaa (kerran päivässä oli ehottomasti ekan kuukauden jälkeen liian usein :))Kuitenkin minut miellettiin hyvin kiltiksi ihmiseksi, jota ei halua missään nimessä satuttaa. Ei se seksuaalisuus ja kiltteys todellakaan kulje käsi kädessä. Ainakaan minu tapauksessani.
Mutta edellinen ei nyt liittynyt ongelmaasi sinun näkökulmastasi. Luulen, että sinäkin mietit liikaa. Mä olen usein toitottanut itselleni, ettei elämä ole elokuvaa. Silti sitä kuvittelee kaikenlaista, millainen on suhde oikean miehen kanssa jne...mutta kaikki arkipäiväistyy ennemmin tai myöhemmin. Kyse on siitä, pystyykö hyväksymään toisen sellaisena kuin hän on.
Aikani etsittyäni ikuista rakkautta, sain tarpeekseni ja päädyin sitten siihen lopputulokseen, että elän sinkkuna ja muutan vaikka jonneki Välimeren maan nunnaluostariin. Tajusin, ettei sekään silti toimisi, koska todennäköisesti alkaisin kuitenkin himoitsemaan pappia tai jotain miespuolista työntekijää :D vitsivitsi...No, eräänä iltana surffailin netissä ja epätoivoon langenneena unohdin yksinäisyyspäätökseni ja menin treffipalstalle huhuilemaan. Yhtäkkiä olinkin sopinut treffit viikonlopulle mukavan miehen kanssa.
Näin miehen, oli kivaa, en rakastunut, joten lähdin kotiin tutuin olotiloin. Aattelin kuitenkin, että näen hänet nyt vielä uudestaan, kun ei yhestä kerrasta voi luovuttaa. Onneksi en luovuttanu, yhessä ollaan vieläkin, toivottavasti loppuelämä. Mies rakastui minuun ihan täysillä, minä en aluksi häneen. Hän kuitenkin takoi järkeä päähän, auttoi minua ymmärtämään minkälaiseen noidankehään levoton sieluni minut johdattaa. Hän oli tukena, antoi kuitenkin tilaa, rakasti etäältä, kuitenkin syli avoinna. Olen vasta nyt alkanut ymmärtämään, mitä aito rakkaus on. Se on paljon parempaa ja syvempää kuin mitä aina ennen ajattelin ja odotin.
Kaikki eivät ala rakastamaan rakastumisesta. Jos odotat liikaa sitä, että rakastut täysillä, ei niin välttämättä käy koskaan. Anna hyvälle suhteelle mahdollisuus. Jos sinusta kuitenkin tuntuu siltä, että haluat pois, lähde pois. Aika auttaa tekemään meistä viisaampia...silloin osaat myös arvostaa sitä aikaa, jolloin tuntui pahalta. Uskon, että löydät vielä naisen, jonka kanssa olet onnellinen. Et vain ehkä tajua sitä heti. Onnea elämääsi!
lukea tällaista :) Mielenkiinnosta kyselen, että minkäköhän ikäinen olet?? Itse olen 29v ja ollut sinkku/epäonnistuneissa suhdeyrityksissä about 3 vuotta.
kronologiselta iältäni 36, henkinen ikä vaihtelee lapsen ja vanhuksen välillä...
Kyllä mulle mahtuu epätoivon ja epäonnen vuosia monia elämään, mutta se on niin ihanaa katsoa taaksejäänyttä aikaa levollisin mielin, että nyt on löytänyt sen rauhan ja onnen mitä on hakenut ja etsinyt...on ihanaa olla hyvän miehen kanssa niin, että kerrankin on ittellä hyvä olo. Tottakai aina välillä on alamäkiä, mutta ne nyt kuuluukin suhteeseen. Ei ne ylämäet tuntuisi niin hyviltä muuten.
Mukava lukea fiksua ja hyvin jäsenneltyä kirjoitusta. Vastauksena myös sinulle että lähdin pois suhteesta. Ainoa mitä toivon on etten loukannut häntä liian pahasti. Mikä eniten riipaisi kirjoituksessasi, oli juuri se kun kerroit etteivät miehet halunneet satuttaa sinua kiltteytesi takia. Sitä kadun nyt eniten että satutin kilttiä tyttöä. Pelkään että hänestä tulee yhtä tunteeton kuin minusta, vaikkei hän tehnyt mitään väärin. Itse voin elää vaikka loppuelämäni yksin, mutta kyllä hän on ansainnut jotain niin paljon parempaa. Hänestä kertoo myös jotain se että jopa kaverini olivat pettyneitä/vittuuntuneita minuun. Ei ennen ole heiltä joutunut moralisointia kuuntelemaan. Mutta kaiken tämänkin jälkeen totuus on vain se etten tuntenut häntä kohtaan sellaista läheisyyttä ja jopa himoa mitä rakastaan kohtaa täytyisi tuntea.
Enpä tiedä, ehkä olisi parempi vain unohtaa kaikki parisuhde säätämiset kokonaan. Ehkä tosiaan vielä joskus löydän jonkun, tai sitten en. Mutta kiitos kirjoituksestasi ja onnea, tai kirjoituksesi luettuani onnen jatkoa myös sinulle.
Onhan se parempi antaa toiselle mahdollisuus löytää onni muualta, kun kerran sinun kanssasi hän ei sitä olisi voinut täysin saavuttaa.
Kyllä ero aina satuttaa sitä, joka välittää enemmän. Ei toista voi jättää satuttamatta. Mutta se on elämää se, ei kukaan ihminen ole sokerista tehty. Ei mustakaan tullut koskaan tunteetonta pettymysten myötä. Vaikka itse usein suhteesta pakeninkin. Vaikka ihminen kyynistyisi, niin se on vain pintaa...jonain päivänä kohtaa ihmisen, joka asteittain saa sen pinnan varisemaan pois. Voihan näin käydä vasta vanhemmalla iällä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Olet kuitenkin vielä nuori, ja sulla on loppuelämä aikaa löytää kumppani itsellesi. Ei kannata käyttää aikaa varsinaiseen etsimiseen, vaan vasta löytämiseen. Yleensä asioita tapahtuu kun unohtaa turhat suunnittelut ja toiveet. Hyvä jos kirjoitukseni auttoi jollain tapaa. Hymyä ja iloa! :)