minulla tuntuu olevan vaikea asenne mihin tahansa ihmissuhteisiin, mutta varsinkin ystäviä kohtaan. kaikesta teen vaikeaa ja otan kaiken hirmu henkilökohtaisesti ja olen tosi herkkä..
unelmoin sellaisesta ystävästä, jonka kanssa tekee mieli olla vaikka joka päivä, tehdä erilaisia asioita yhdessä ja kertoa tyhmimmätkin asiat. nyt tuntuu että useimmissa "ystävyyssuhteissani" joudun ponnistelemaan koko ajan ja joka asia on merkki siitä että ponisteluillani ei ole vaikutusta (tämä voi tietysti olla myös pään sisäistä...). ja kun tätä tunnetta on jatkunut jo pitemmän aikaa, ei enää huvita ponnistella. mutta se ei auta yksinäisyyden tunteeseen. ja se ettei enää jaksaisi yrittää panostaa tilanteisiin joissa yleensä lopulta jää tyhjä olo, tulee huono omatunto että onko tämä yksinäisyys sitten kuitenkin minun syytä? enkö yritä tarpeeksi vai eikö seurani vain kiinnosta niin paljon?
siksi onkin helpompaa jäädä vain yksikseen puuhailemaan kotiin... se on varmaan aina ollut sellainen pakokeino sillä olen aina viihtynyt hyvin yksin... mutten silti haluaisi olla ilman ystäviä. jos olisi joku oikea ystävä lähellä, ei se yksinolo ehkä enää niin maittaisi..
luokallani kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään, mutta minusta se kaikki jää liian pinnalliseksi. haluaisin että joku siinä joukossa haluaisi olla mieluiten minun kanssa. kaikki luokallani ovat tyttöjä, jolloin niitä ryhmittymiä ja pareja aina syntyy, vaikka kaikki ovatkin kavereita. vierestä sitä olen murheellisena ja kateellisena katsellut ja joka porukassa on aina tunne että näillä olis mukavempaa kahdestaan.
ehkä ihmiset saavat minusta sen kuvan sitten ettei minua kiinnosta heidän seura kun en jaksa aina enää kysellä muita tekeään kanssani jotain tai usein vetäydyn pois ettei rupea enää pahemmin vituttamaan? ihana olisi jos joku luokkakaverini soittaisi nyt ja pyytäisi vaikka kylään tai tulisi käymään. jostain syystä näin on käynyt tosi harvoin, vaikka ne ramppaavat ilmeisesti toistensa luona joka hetki..
teki mieli päästää nää asiat ulos, en tiiä mikä varsinainen pointti oli, mutta tuntuu vaan nyt niin pahalta ja yksinäiseltä. saa kommentoida...
unelmoin sellaisesta ystävästä, jonka kanssa tekee mieli olla vaikka joka päivä, tehdä erilaisia asioita yhdessä ja kertoa tyhmimmätkin asiat. nyt tuntuu että useimmissa "ystävyyssuhteissani" joudun ponnistelemaan koko ajan ja joka asia on merkki siitä että ponisteluillani ei ole vaikutusta (tämä voi tietysti olla myös pään sisäistä...). ja kun tätä tunnetta on jatkunut jo pitemmän aikaa, ei enää huvita ponnistella. mutta se ei auta yksinäisyyden tunteeseen. ja se ettei enää jaksaisi yrittää panostaa tilanteisiin joissa yleensä lopulta jää tyhjä olo, tulee huono omatunto että onko tämä yksinäisyys sitten kuitenkin minun syytä? enkö yritä tarpeeksi vai eikö seurani vain kiinnosta niin paljon?
siksi onkin helpompaa jäädä vain yksikseen puuhailemaan kotiin... se on varmaan aina ollut sellainen pakokeino sillä olen aina viihtynyt hyvin yksin... mutten silti haluaisi olla ilman ystäviä. jos olisi joku oikea ystävä lähellä, ei se yksinolo ehkä enää niin maittaisi..
luokallani kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään, mutta minusta se kaikki jää liian pinnalliseksi. haluaisin että joku siinä joukossa haluaisi olla mieluiten minun kanssa. kaikki luokallani ovat tyttöjä, jolloin niitä ryhmittymiä ja pareja aina syntyy, vaikka kaikki ovatkin kavereita. vierestä sitä olen murheellisena ja kateellisena katsellut ja joka porukassa on aina tunne että näillä olis mukavempaa kahdestaan.
ehkä ihmiset saavat minusta sen kuvan sitten ettei minua kiinnosta heidän seura kun en jaksa aina enää kysellä muita tekeään kanssani jotain tai usein vetäydyn pois ettei rupea enää pahemmin vituttamaan? ihana olisi jos joku luokkakaverini soittaisi nyt ja pyytäisi vaikka kylään tai tulisi käymään. jostain syystä näin on käynyt tosi harvoin, vaikka ne ramppaavat ilmeisesti toistensa luona joka hetki..
teki mieli päästää nää asiat ulos, en tiiä mikä varsinainen pointti oli, mutta tuntuu vaan nyt niin pahalta ja yksinäiseltä. saa kommentoida...
Vastaukset 10
Vanhimmat
ihminen, jonka eniten haluaisit viettävän aikaa vain ja ainoastaan sinun kanssasi, siis noin yleisesti ottaen, onkin ihminen joka viihtyy koko ajan isossa porukassa. Ei onnaa. Ei.
kun minä en oo oikein "isoporukka"-ihminen vaan haluaisin että olisi vaikka vaan se yksi, jonka kanssa ollaan kuin paita ja peppu...
ei sillä että sellasen kaverin kanssa tarvitsisi eristäytyä koko muust maailmasta, mutta olis sellanen tunne että olen jollekin se tärkein tai tärkeimpien ystävien joukossa, eikä sitä tarvitse isommassakaan porukassa koko ajan epäillä...
Minulla on paljon ystäviä, mutta en todellakaan halua olla kenenkään kanssa kuin paita ja peppu. Hirvittäisi ajatuskin moisesta riippakivesta, joka mustasukkaisena vahtisi menojani ja sanojakin muille ihmisille. Ystäviään ei voi omistaa ja kuten tuossa sanottiinkin seuralliset, iloiset ihmiset eivät nyhjää jatkuvasti kahdestaan kenenkään kanssa.
Otat elämän aivan liian vakavasti, miksi ihmeessä sinun pitäisi PONNISTELLA ystävyyssuhteessa? Mitä vaikutuksia ponnistelullasi pitäisi olla? Eihän sinun tarvitse muuta kuin olla ihmiselle ystävällinen niin hekin ovat sinulle. Ei kai nyt sentään ystävällisyyteen tarvitse ponnistella?
Taidat olla kovin totinen tyttö. Silloin jää helposti taka-alalle, kun toiset valloittavat estradin. Kaikkea ei kannata ottaa henkilökohtaisesti, kun sitä ei ole henkilökohtaiseksi tarkoitettukaan. Opettele kovanahkaisuutta, elämässä pitää sietää mukavien luokkakavereiden lisäksi myös oikeasti ilkeitä ihmisiä. Kyllä, sinulla on vaikea asenne, mutta kyllä se siitä paranee. Relax.
nimenomaan ei pitäisi joutua ponnistelemaan, mutta tuntuu että ilman ainakaan pieniä ponnisteluja istuisin joka paikassa yksin ja katsoisin kun elämä menee ohi. ja jos on ystävällinen kaikille miksi kenestäkään ei tule läheisempää? on vaan sitten niin yksinäinen olo seurassakin.
ymmärrämme varmaan paita ja peppu-sanonnan vähän eritavalla, sillä mikään vahtikoira ja riippakivi en haluaisi kenellekään olla. enkä usko että kellekään olen ollut... tarkoitin sillä vain sitä että haluaisin jonkun ystävän joka olisi läheltä ja jolle minunkinkaltaisen olisi helppo ja mukava ottaa yhteyttä enkä kokisi sitä ponnisteluksi...
totinen ja vaikea olen, mutta luultavasti en näytä sitä muille, sillä on niitä muitakin, parempia puolia... mutta tuo huono puoli saa minut kiinni kun olen yksi - tai (väärässä?)seurassa.
miten sitä asennevammaa rupee korjaamaan?
Varmasti sinulla on koko joukko hyviä puolia, mutta taidat jättää nekin usein näyttämättä? Joku luokallasi voi ajatella aivan kuten sinäkin, että olisi ihana kun joku soittaisi tai tulisi käymään? Etko voisi olla itse se, joka soittaa jollekin toiselle tai menee käymään? On minullakin ystävänäni totinen tyttö, ja nautin hänen seurastaan tavattomasti. Eihän kaikkien tarvitse olla samanlaisia eikä totisuus tietenkään ole pahasta!
Voihan olla myös, että ympyräsi ovat liian pienet? Uuden harrastuksen myötä saa usein myös uusia ystäviä. Näin ainakin minulle on usein käynyt. Ehkä myös ponnistelet liikaa ja aivan turhaan luulet olevasi se kolmas pyörä tai ylimääräinen. Useilla on ystäviä, joita tapaillaan porukassa eikä siinä porukassa kukaan ole liikaa.
Toivon, että löydät jonkun samankaltaisen ihmisen, jonka kanssa voit olla ystävä koko lopun elämäsi. Minun totinen ystäväni on kulkenut rinnallani kaksikymmentäviisi vuotta.
Kirjoituksesi oli kuin suoraan minun kynästäni.
Minäkin olen varmaan niitä totisia tyttöjä, jotka eivät valloita estradia. Kaipaan ennemmin muutaman läheisen ystävän, enkä viihdy isoissa, pinnallisissa porukoissa. Mitä isompi porukka, sitä hiljaisemmin käyttäydyn ja muutun ikään kuin näkymättömäksi.
Ei tässä nyt välttämättä ole asennevammaa, vaan me ihmiset olemme erilaisia persoonallisuuksia. Seurallisemmat, pinnallisemmat ihmiset ovat ilmeisesti sitä mieltä, että hiljaisempien pitäisi muuttua heidän kaltaisikseen. Omaa persoonallisuuttaan on vain aika mahdotonta muuttaa. Sitä paitsi, ei se syvällisyys ja totisuus välttämättä ole mikään negatiivinen ominaisuus. Toiset kaipaavat vain eri lailla läheisyyttä kuin toiset, haluavat olla tärkeitä ja rakkaita jollekin.
onpa hyvä tietää ettei ole ihan yksin näitten ajatusten kanssa... :)
luonnetta ei tosiaankaan voi muuttaa, mutta ehkä asennettaan. se olisi vain helpompaa jos saisi aivot nollalle välillä ettei tartteis koko ajan käydä pään sisäistä keskustela siitä että olenko tervetullut seuraan, mitä tuokin tarkoitti yms... joku voisi sanoa minua hiljaiseksi, mutta kuulisipa sen keskustelun mitä yksikseni käyn koko ajan.
jollain kun saisi ne ajatukset vaiennettua ja olisi täysillä mukana jutuissa... odotan itseltäni paljon, mutta samalla tulen todennäköisesti vaatineeksi myös muilta ihan liikoja (ilman että he edes sitä tietävät).
ehkä se yksinäisyys on vaan päänsisäistä ja sitä huomaisi olevansa ystävien ympäröimä jos vaan uskaltaisi katsoa ympärilleen?
Mulla on juuri sama juttu..
Pitää olla seurassa läsnä. kuunnella muita, ei omaa itteensä vaan muita. Ite olin samanlainen ku sinä. Aina hiljaa ja muualla. Välillä lipsuu vieläki vanhoille tavoille kyllä. Muiden mielestä sitä leijuu muualla eikä yhteyttä saa millään vaikka vieressä olis. Korvat hörölle ni maailmasta tulee mielenkiintosempi. Oma napa yksin on tylsä napa..