Rakastan poikaystävääni ja hän minua. Olemme tämän toisillemme tänään viimeksi sanoneet. Hän sanoo haluavansa minut lopuksi elämää ja minä tahdon hänet. Kuitenkaan en pysty rauhoittumaan suhteeseen vaan pelkään sen loppumista. Panikoin asiasta jota ei ole vielä edes tapahtunut. Haluan rakastaa ja antautua toiselle. Kuitenkin ikään kuin "pelaan kuurupiiloa" ja suojelen itseäni jos havaitsen epävarmoja merkkejä. Mikä mua oikein vaivaa?
Sitoutumisen vaikeusko?
mahdollisuus onneen
101180
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mulla on ihan samanlaisia oireita. Liian usein unohdan, että olen löytänyt itselleni sopivan ja kerrassaan ihanan poikaystävän - ja pian avomiehen. Tulkitsen hänen sanomisiaan ja tekemisiään päin helvettiä, riidelläänkin tosi paljon kun epäilen kaikenlaista typerää, mikä ei pidä paikkaansa. Hän kertoo minulle usein rakastavansa ja hellii tarpeeksi, mutta jokin mua vaivaa. Tunne on kamala. Luottamuspula?
mulla on ihan sama juttu. sit mulla on tapana kysellä että ethän vaan jätä ja poika hermostuu:/ se sanoo että on mun kanssa aina eikä ole parempaa. Pitäisikö siis uskoa? onko se oikeasti totta vai voiko se vielä muuttua? ei kuitenkaan halua vielä kihloihin vaikka ollaan oltu jo parisen vuotta yhdessä.
Mutta jos tällä hetkellä kaikki on hyvin, niin mikäs sen mukavampaa. Anna vähän liekaa poikaystävällesi ja luota häneen. Mikään ei nakerra suhdetta tuhoisammin kuin kyttäily ja epäluuloisuus. Mitä enemmän luotat häneen, sitä enemmän hän haluaa todistaa olevansa luottamuksesi arvoinen. Jos poikaystäväsi olisi luonteeltaan pettäjä, hän olisi kyllä ehtinyt pettää sinua jo monesti. Ehkä hän ei halua mennä kihloihin ennen kuin opit luottamaan häneen. En minäkään haluaisi. Ei kukaan halua viettää loppuelämäänsä vankilassa.
Kuinka kauan olette seurustelleet? Tunnistin samoja oireita itsestäni suhteen alkuaikoina (~ennen vuosipäivää). Otin jokaisen riidan ja mielipide-eron merkkinä siitä, ettei suhde voi toimia, että ero tulee kumminkin pian. Jos mies vaikutti etäiseltä, minä juoksin äkkiä toiseen suuntaan, vielä kauemmaksi. Etten vain "jäisi roikkumaan".
Meillä toisaalta epävarmuuttani kasvatti sekin, että olemme _hyvin_ erilaisia ihmisiä, ja suhteemme alku oli melko takkuileva. Miehellä on/oli pelimiestausta, ja taisi jossain vaiheessa pelätä sitoutumista, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Minä tiesin ihastuneeni, ja että sattuu jos suhde loppuu, joten yritin kai alitajuisesti pitää itseni varuillaan ja etäisenä, ettei satu sitten niin paljon.
Nykyään jaamme yhteisen kämpän, tulevaisuutta ei ole suunniteltu sen enempää kuin että sellainen on, ja pikkuhiljaa minunkin pääni on rauhoittunut. En sano vieläkään varmaksi olemmeko yhdessä seuraavat kymmenen vuotta vai kevääseen asti, mutta ainakin jollain lailla uskallan jo luottaa tähän suhteeseen.
Jos olette vielä suhteenne alussa, älä hätäile, vaan anna ajan kulua. Koita pitää pelkosi hallinnassa niin, ettei se heijastu liikaa suhteeseenne. Hyvä tietysti, jos mies tietää mitä päässäsi liikkuu, niin osaa mahdollisesti suhtautua paremmin. Nauti rauhassa siitä mitä sinulla nyt on.
Minulle kävi niin että minut jätettiin sitoutumisen pelkotilan takia. Tosin avitin tapahtumaa lopullisella ratkaisulla itsekin. En voi ymmärtää sellaista. Täysin turha ero ihmisille jotka rakastavat toisiaan. Hän verhosi sen siihen ettei olisi oikein minua kohtaan nämä epäröinnit jos niitä tulee myöhemminkin. Halusi miettimisaikaa. Olisi meidän kannattanut yrittää vielä, siksi sanon sinulle, älä tee mitään äkillisiä ratkaisuja suhteen lopetukseen. Jos kerran häntä rakastat.
"Jos haluu saada, on pakko antaa", kuten suuri filosofi Mc Nikke T on sanonut. Eli jos ei uskalla antautua ja heittäytyä rohkeasti suhteeseen, ei suhteella ole edellytyksiä onnistua.
Aina on tietysti mahdollista, että suhde menee kiville joka tapauksessa. Elämä on yllätyksiä täynnä. Mutta jos ei ota riskiä, niin silloin suhde varmasti kariutuu ennemmin tai myöhemmin, yleensä ennemmin. Olemalla rohkea voi ainakin merkittävästi parantaa onnistumisen mahdollisuuksia.
Allekirjoitan tuon ko. lauseen täysin. Mutta miten soveltaa sitä käytännössä? Tiedostan tämän ja koetan toimia tuohon tapaan, mutta kun ahdistus iskee, siinä ei auta mikään. On kuin ei happea saisi. Mistä ahdistus voisi tulla? Minulla se jotekin liittyy hylkäämisreaktioon ja joskus kuvittelen että kaikki naispuoleiset ovat minulle uhka. Mistä tämä sitten johtuu? Miksi minusta on tullut niin herkkä? Mustasukkainen? Miksi olen niin tarkka ympäristöstäni? Huono itsetunto? Mistäs se sitten on voinut tulla, olen kaunis. Jos joku tietää kokeneensa ja päässeensä eroon tällaisista tunteista, pliis kertokaa.
hieman lapsuudestasi, esim. suhteestasi isääsi. Ihan oikeesti. Monesti epävarmuus ja heikko itsetunto saattaa tulla jo lapsuudesta tai varhaisnuoruuden pettymyksistä tms.
Isäni oli paljon matkoilla, ei näkyvä persoona ollenkaan, tullut läheisemmänksi vasta nyt viiden vuoden aikana. Äiti oli melkeinpä YH. Pikkuveljen sain kun oli 2,5 v. Varhaisnuoruudessa minulla oli jo poikaystäviä, toiset sellaisia joihin ei olisi kannattanut edes tutustua, särkyi sydän ja omanarvontunto. Eräs juotti känniin ja käytti hyväksi. Ensirakkaus varsinkin oli tuhoisa pettymys. Voisiko näistä haarukoida jotain?
alkuperäinen kirjoittaja, niin miltä toi kirjoittamasi susta näyttää? Mitä arvelet, olisiko sillä, että isäsi oli poissaoleva ja että sinua on hyväksikäytetty, vaikuttanut siihen, että sinun on vaikea luottaa mieheen?
Vaikka tuo hyväksikäyttö näin jälkeenpäin ei ehkä vaikuta niin pahalta (olet ehkä työstänyt asian tai työntänyt sen syrjään) niin varhaisnuoruudessa sellainen on omiaan vääristämään kuvaa siitä mikä on normaalia ja mikä ei. Musta kyseessä on sen luokan asia, että sitä ei kannata ruotia täällä vaan jutella oikean ammattilaisen kanssa.
Samoin tuo isän poissaolo tietty vaikuttaa. "Kunnollisen" miehen malli ehkä puuttui ja kun oma isä on paljon poissa, herättää se myös katkeruutta ja epäluottamusta tyyliin, "isä ei taaskaan tullut kotiin illaksi" tms. Onko siis ihme ettet alitajuisella tasolla luota miehiin, etkä usko suhteiden kestävän koska olet tottunut pettymyksiin?
Voisiko näistä haarukoida jotain? Ihan oikeasti noista kannattaisi jutella ammattilaisen kanssa. Ei siinä ole mitään hävettävää. Nykyäänhän terapiasta on tullut jo jonkinlainen trendijuttu.
Pääset kyllä noista mietteistä eroon, mutta aina ei pelkkä oma apu riitä.