kuin avioliitto. Tuli taas tänään ko. totuus selvitettyä itselle.
Siinä on hymyt vähissä ku huomaa yhdessä vaimon kanssa, että kuinka kauas sitä onkaan päästetty toisemme irti yhteisestä liitosta. Enkä puhu nyt mistään fyysisestä pettämisestä vaan siitä kuinka henkinen yhteys on hukassa.
Nyt sitä ruvetaan hakemaan uudelleen... toivottavasti löytyy. Omissa asenteissa ainakin on parantamista, olen ollu liian paljon omissa oloissani. Ei tahdo olla edes yhteisiä jutun aiheita perheasioiden ulkopuolelta.
Ku sais asiat jotenkin rullaamaan.
Siinä on hymyt vähissä ku huomaa yhdessä vaimon kanssa, että kuinka kauas sitä onkaan päästetty toisemme irti yhteisestä liitosta. Enkä puhu nyt mistään fyysisestä pettämisestä vaan siitä kuinka henkinen yhteys on hukassa.
Nyt sitä ruvetaan hakemaan uudelleen... toivottavasti löytyy. Omissa asenteissa ainakin on parantamista, olen ollu liian paljon omissa oloissani. Ei tahdo olla edes yhteisiä jutun aiheita perheasioiden ulkopuolelta.
Ku sais asiat jotenkin rullaamaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Avioliitto on kaikista vaikein elämänalue - paitsi ehkä lasten "isot jutut" menevät tämänkin ohi.
Mä olen jo vuoden päivät miettinyt, missä onkaan vika, kun tunneskaala on kutistunut tosi pieneksi, kun miestäni ajattelen. Hän on hyvä ja kaikin puoli turvallinen ja arki toimii mallikkaasti. Mutta en osaa enää ajatella itseäni rakastavana vaimona ja kumppanina - vain paperivaimona ja lasten äitinä. Meillä periaatteessa läheisyyskin toimii jotenkin, totutulla tasolla. Mutta kun...
Mietin kovasti, onko ruoho vihreämpää..., vai onko vaan totuus auennut edessäni. Olenko valmis jatkamaan elämää hyvän ystävän rinnalla, jonka kanssa arki ja lastenasiat sujuvat? Voisiko olla jonkinlainen muu elämä vielä jossain odottamassa?
Haluanko sanoa vanhana, että elämä oli ihan hyvä...vai haluaisinko voida sanoa, että olen elänyt täyden elämän...???
Siis lisään vielä, että mieheni on tietoinen pohdinnastani ja koettaa osaltaan auttaa mua yrittämään . Hän rakastaa ja haluaa vanheta rinnakain. Meillä vain on niin erilaiset ajatukset tämänhetkisestä...
olen pitkään pohtinut, että mitä jos meitä ei olekan tarkoitettu toisillemme, mitä jos kumpikin voisi olla onnellisempi jonkun muun kanssa. ehkäpä kumpikin on kasvanyt ihmisenä, mutta samalla ollaankin myös kasvettu pois toistemme luota.
Aivan! Ja kun täytyisi osata laittaa arkijärki ja tunnejärki samaan rivistöön...
Eihän niitä voi, jos ne tuntuvat olevan eripuolilla huonetta!